Heikko zen...

Ei se tunnu tutulta ja turvalliselta, etenkään järkevältä, edelleenkään. Vaikka kuinka yritän olla Zen, mestari. Nimittäin täällä asioiden lähetys. Ja etenkin niiden vastaanotto. Jotenkin hämärästi muistelen, että kotoSuomessa, jos on tulossa postin tai muun sellaisen kautta jotain, niin sitten niin kotio tulee luukusta lappu, että nyt voi hakea konttorista. Siis jos on sellanen isompi lähetys, mikä ei mahdu laatikkoon. Kansainvälisistä kuljetuspalveluista ei ole Suomesta kauheesti kokemuksia, mutta ne vähät mitä on, niin on jotenkin tosi maalaisjärjellä toimivia. Esim. jos kuljetusaika on joku semmonen, että tavallinen tallaaja on töissä, niin saatetaan ottaa puhelua "Olisi paketti" ja ties vaikka sovittaessa jätetään paketti kuistille nojalleen kotio tulevaa poimijaa odottelemaan. Tai sitten mulla on täällä vaan Zen heikkona ja luulen vaan että tämä homma ei pelitä täällä. Pitäisi olla joustavampi. Sanovat.

Kerroinkin jo joskus kauan sitten, sattumuksesta alkuItaliantaipaleellani, kanssakäyminen kuljetuspalveluyrityksen ja minun välillä. Sittemmin olen vastaanottanut yhtä valokuvakirjaa, mitä varten otin puolikkaan vapaapäivän, että voin kotona kytätä milloinka kirja suostuu saapumaan... Ai niin, sitten olen jotain tilannut työpaikalle, mikä tietysti on läpeensä ei-suvaittavaa... Isommat ongelmat olen saanut onneksi aikaiseksi vain niistä supermagneeteista, jotka tilasin jostain Ameriikasta. Niiden kautta opin, että nehän ketkut läpivalaisevat kaiken mitä meidän töihin tulee! Ja magneetti näyttikin tosi vinkeeltä läpivalaisussa... Iso, musta, epäilyttävä klöntti. Eikun puhelua toimistolleni "Tuleppas vähän tänne, pitää vähän keskustella". Puhumalla siitä selvisi... Siitäkin. Laatikon avaaminen ja magneettien esittely tokikin auttoivat kummasti myös. Hehs, tulin taas astetta tutummaksi niiden turvan poikien kanssa...

Tässä välissä pitääkin muistaa mainita se käynti paikallisessa postissa. Kun menin ostamaan postimerkkejä. Postista. Kun piti lähettää pari korttia. Jonotin aikani ja vuoroni tullessa esitin asiani. Postissa. Että tarvitsisin postimerkkejä. Virkailijatäti katsoo minuun ja toteaa "Ei meillä ole". Ehkä ensi viikolla... Viikon päästäkään niitä ei ollut tullut. Ostin postimerkit tupakkakaupasta. 

Nyt sitten päästään viime aikaisimpiin tapahtumiin. Menin ostamaan TAAS jotain nettikaupasta. Hölmöhän minä olen ja itse olen seikkailuni ansainnut. Mutta kerronpa teille, jospa joku kokee vaikka mieltä avartavana. Maassa maan tavalla. Ja se on hienoa, että maat ovat keskenään erilaisia! No niin,  tilauksen toimituksen piti olla 8-10 arkipäivää. Ja sitä pystyy seurailemaan netistä. Pystyy ja pystyy... Kun he lopulta laittoivat koodit paikoilleen. Mutta sitten sinne jo ilmaantuikin lupaava "Kerätty, eteenpäin lähetetty, saapunut, odottaa kuljetusta" status. Minkä jälkeen täydellinen pysähdys "Vastaanottaja suljettu"??? Aikani odotettuani kirjoitin heille nettisivuilta löytämääni lomaketta käyttäen. "Arvoisa vastaanottaja, mikäs siellä maksaa? Koskas paketti etenis tänneppäin??" En saanut koskaan mitään vastausta, mutta yhtäkkiä status päivittyi "Sekamelska"... "Kuljetus uudelleenjärjestetty, puhelu vastaanottajalle ja sovitaan toimitusajankohta". Jäin odottamaan puhelua. Kunnes sitten kotiovessa oli lappu. "Käytiin, et ollut kotona. Tullaan huomenna samaan aikaan." Selkee. Puhelu unohtui. Syvään hengitys, järkkäänpä sitten itseni odottamaan pakettia, kesken työpäivän, luonnollisesti. Täällä kun etenkään naiset eivät käy töissä. Ja erityisesti tarttisi kaikkien ajella töistä kotiin silloin lounasaikaan, olen tainnut mainita aiheesta. No niin. Aamulla lappu oveen, jos vaikka ovat tosi ajoissa "Olen tulossa ihan just, oottakaa hetki!" Kotiin tultuani he eivät vielä ole käyneet. Laitan ruuan, luen, siivoan, tiskaan, luen, tuskastun. Koitan soittaa heidän firmaansa, mutta laittavat mut koko ajan jonoon. Voihan kihvilä, menee hermo. ZEN. Lopulta laitan lapun portille "Olin täällä, KAKSI tuntia, teitä ei näkynyt. Nakatkaa paketti tonne pihalle. KTS." Takaisin töihin ja lähetin heille tulikiven katkuisen viestin nettisivuilta löytyvää lomaketta käyttäen. "Jään odottamaan pikaista vastaustanne." Ja hopsista, johan kilahti sähköpostiini vastaus. Fabrizio. Pahoitteli ja pahoitteli ja koitti selittää, että tämä on niin hankalaa kun on tämä elokuu. Mutta voisivatko he tuoda paketin mihin aikaan seuraavana päivänä. Joo, mielellään, ennen töitä tai niiden jälkeen. Ihan saatte valita. Johon Fabrizio sanoo, että "Älä pliis vihaa mua, mutta ei meidän kuskit tohon aikaan vielä/enää... Etkö ole kotona lounasaikaan...??? Tai kun kerta minä asun aika lähellä oikeastaan, niin minähän voin töiden jälkeen tuoda paketin sinulle"!!!!!! Voi hyvän tähden. Sainpa napakan viestin kirjoitettua. Tai sitten nämä italiaanot vaan on mahdottomia. En kuitenkaan suostunut tapaamaan häntä hänen työpäivänsä jälkeen, sovimme, että menen hakemaan heidän toimistoltaan paketin, eipä tarvi odotella autokuskeja enää.

Ja niin tarina olikin kuin lasten leikkiä siitä lähtien. Ajoin töistä sinne toimistolle, sain paketin, ajoin takaisin töihin, paluumatkalla nappasin kebabin mukaani, lounaaksi.

Silti se on niin jännä, että joka vuosi on elokuu. Miten se voi olla niin vaikeeta? Ehkä samasta syystä kuin talvi on vaikea. Koska paikalliset kieltäytyvät muistamasta, että lunta tulee. Ainakin joka vuosi, minkä minä olen täällä viettänyt, on ollut lunta. Ja kun kieltäydytään hyväksymästä talven läsnäoloa, kieltäydytään hankkimasta talvirenkaita (rahanhukkaa) ja sit millin lumipeitteen tähden tuupataan lumiketjut auton alle ja rikotaan asvaltti... KotoSuomessakin kyllä joka vuosi "Talvi yllättää suomalaiset"... Nii-in, joulu on vain kerran vuodessa, mutta juhannus on joka kesä!

Bicicletta

Vaikka monet, useat, melkein kaikki väittävät, että täällä ei voi pyöräillä, en jostain syystä koe pärjääväni ilman pyörää. Sellainen siis tuli hankintalistalle hyvin pian saapumiseni jälkeen. "Maaseudulla" asuminen autosta riippuvaisena ei tee minua onnelliseksi.
Löysin tuolta järven toiselta puolen yhden pyöräkaupan ja sinne meninkin sitten eräänä iltana pyöriä katselemaan. Oli mountainpyörää ja citypyörää. Ja jotain 'retro'pyöriä, huonoja versioita Jopoista. Sitten oli niitä semmosia kilpapyöräpyöriä, joita poljetaan tiukoissa trikoissa. Viimeksi mainittuja näkee ehkä eniten kun sydän kurkussa auton ratissa koittaa päästä kapealla tiellä ohitse ja varovasti vilkaisee taustapeilistä, että jäihän se kaveri vielä pystyyn... Ovat jääneet, huhhuh.
Noita pyöriä siinä sitten katselin, juttelin myyjäpojan kanssa enklanti-italiaa ja lähinnä haaveilin kotona olevasta Tunturista. Mietin kovasti, että mikä olisi järkevä sijoitus. Pitkän pohdinnan jälkeen se oli mielestäni turhan kallis vaalean vihreä ihan ookoo pyörä. Eikö ole mitään muuta vaihtoehtoa mietin.
Toinen vaihtoehto tuli ehdotuksena ystävältäni. Tuossa työpaikan pikkukylässä on melko kallis fillarikauppa, mutta ne myy käytettyjäkin, kunhan koittaa asioida italiaksi. No niin. Kertasin mielessäni perussanat 'usato' ja 'bicicletta' ja rohkeasti kysymään. Myyjä, vailla pienintäkään kohteliaisuuden elettä vaikka käytin upeasti koko italian sanavarastoani, ohjasi minut pihan perällä olevaan autotalliin. Sieltä hän kaivoi pyöränraatojen keskeltä ilmeisesti omasta mielestään minulle sopivat mankelit. Kaksi ihan surkeaa, joista siinä naisten mallissa tosin oli ihan törkeen kova hinta! Sitten oli semmonen vähän jotenkin järkevämmän oloinen maastofillari, jota toivorikkaana kokeilin siinä pihassa. Muuten tosi kiva, eturengas vaan vähän vemputti, vaihteet ei oikein toiminu ja jarrut jäi pohjaan. Totesin setälle, että scusa, non buono ja arrivederci.
Sitten mieleeni juolahti vanha kunnon internet. Ja siellä huutokauppa. Aikani asiaa tutkittuani löysin paikallisen eBayn, minne sitten rekisteröidyin. Pakollista uusien sanojen opiskelua jälleen oikein hartiavoimin. eBayn kätköistä löytyikin uusi hieno fillari kohtuuhinnalla, joten sitä rupesin sitten kyttäämään. Kyttäämisen lomassa kävin ostamassa kaikkia tykötarpeita tyydyttääkseni kärsimätöntä mieltäni pyörästä. Pumppu, lukko, kypärä, valoja... Muutamien päivien odotuksen jälkeen kohde oli sulkenemassa ja taktisesti laitoin oman tarjoukseni vetämään viime metreillä. Ja eipä kauaa kestänyt kun totesin olevani fillarin onnellinen omistaja. Tai siis. Olin antanut voittohuudon, nyt pitäisi maksaa PayPalin kautta - mitä en tietysti koskaan ollut käyttänyt. Senpä aktivointi sisälsi useamman kiemuran kuin olin kuvitellut, joten päätin sitten lujasti luottaa italialaiseen myyjään ja siirsin kansainvälisenä siirtona suoraan hänelle rahat. Mistä sitten seuraavana päivänä kuulin kunniani suomalaiselta ystävältä, että eihän NOIN voi tehä Italiassa. Noh, tehty mikä tehty, rahat matkalla ja nyt vain äärimmäisen rauhallista ja kärsivällistä odotusta. VIHDOIN liki viikon päästä kuulin ilouutisen, että rahat ovat saavuttaneet myyjän tilin ja hän laittaa fillarin matkaan.
Seuraavana päivänä ripustin postiluukkuuni pienen lapun, missä oli puhelinnumeroni ja läksin töihin. Soittoa ei kuulunut vaikka kyttäsin koko päivän puhelinta. Kotiin tullessani löysin postiluukusta viestin, mikä oli lykännyt jättämäni lapun näkymättömiin. "Koitimme tuoda teille pakettia - emme tavoittaneet - tässä ohjeet, miten saat pakettisi". Eikun sitten soittamaan kuljetusfirmaan, jossa lopulta puhutaan englantia, mutta ei löydetä mitään pakettia, mitä olisi tuotu tännepäinkään tai minkä koodi olisi se mikä lapussa lukee tai mikä olisi tulossa minun nimelläni. Huhhuh. Pyysin kaverin sähköpostiosoitteen ja lähetin lapusta valokuvan. Odotan kärsimättömänä, että hän soittaa minulle ja lopulta soitin sinne uudestaan. Jaa mikä sähköposti?? No se mistä äsken puhuttiin! Ai jaa joo, oota hetki. Katsoo, etsii ja vihdoin löytää, että juu-u - teidän paketti on täällä. Tuomme sen tiistaina. Ähkäisen, että nyt kun perjantai, niin eikö olis mitään mahkua saada aikaisemmin?? Lauantaina ovat kiinni ja sunnuntaina tietty kans ja maanantaina on vapaapäivä. Tiistaina tietysti olisivat tuomassa sitä sitten työpäivän aikaan jälleen, joten kysyn, että saanko tulla hakemaan - kauanko olette auki? Tunnin verran vielä kuulemma, joten hyppään autoon Toukon kanssa ja lähdemme ajamaan rallia tuonne sysipimeään Italiaan, jonnekin sinne lentokentän lähelle. Melkoisen vakuuttuneena siitä, että pian ostan navigaattorin, löysin paikalle melko kivasti ja sieltähän se paketti löytyi!! Eikä edes henkkareita kysytty! Ehkä koko toimisto jo tiesi kuka olin.
Noniin, paketti autoon ja kotio. Ehkä tässä vaiheessa joku on jo kekannut seuraavan vaiheen tässä seikkailussa. No se on se, että uusi pyörä on osina laatikossa! Perjantai-illan ratoksi kokoilin siitä sen mitä pystyin pelkällä tuolla leathermanilla. Ja laitoin listaa tarvittavista työkaluista.
Lauantain ajoin paikalliseen Bauhaussiin ja ostin läjän välineitä ja sain pyörästä pyörän näköisen. Ja sunnuntaina ajoin onnellisena testiajon työpaikalle. On se hyvä pyörä! Vielä pitää ostaa turvaliivi - sitä ilman täällä ei taida uskaltaa polkea. Meinasin ottaa autosta sen siellä olevan, mutta täällä laki sanoo, että autossa pitää aina olla yksi, niin ehkä se sit pysyy siellä. Nyt tuo pyörä on levännyt tuossa olohuoneen ja keittiön taitteessa kun täällä on satanut melkoisesti. Ihan niin urheilija en ole jaksanut olla, että lähtisin pimeään sateeseen henkeäni uhmaamaan.