Bicicletta

Vaikka monet, useat, melkein kaikki väittävät, että täällä ei voi pyöräillä, en jostain syystä koe pärjääväni ilman pyörää. Sellainen siis tuli hankintalistalle hyvin pian saapumiseni jälkeen. "Maaseudulla" asuminen autosta riippuvaisena ei tee minua onnelliseksi.
Löysin tuolta järven toiselta puolen yhden pyöräkaupan ja sinne meninkin sitten eräänä iltana pyöriä katselemaan. Oli mountainpyörää ja citypyörää. Ja jotain 'retro'pyöriä, huonoja versioita Jopoista. Sitten oli niitä semmosia kilpapyöräpyöriä, joita poljetaan tiukoissa trikoissa. Viimeksi mainittuja näkee ehkä eniten kun sydän kurkussa auton ratissa koittaa päästä kapealla tiellä ohitse ja varovasti vilkaisee taustapeilistä, että jäihän se kaveri vielä pystyyn... Ovat jääneet, huhhuh.
Noita pyöriä siinä sitten katselin, juttelin myyjäpojan kanssa enklanti-italiaa ja lähinnä haaveilin kotona olevasta Tunturista. Mietin kovasti, että mikä olisi järkevä sijoitus. Pitkän pohdinnan jälkeen se oli mielestäni turhan kallis vaalean vihreä ihan ookoo pyörä. Eikö ole mitään muuta vaihtoehtoa mietin.
Toinen vaihtoehto tuli ehdotuksena ystävältäni. Tuossa työpaikan pikkukylässä on melko kallis fillarikauppa, mutta ne myy käytettyjäkin, kunhan koittaa asioida italiaksi. No niin. Kertasin mielessäni perussanat 'usato' ja 'bicicletta' ja rohkeasti kysymään. Myyjä, vailla pienintäkään kohteliaisuuden elettä vaikka käytin upeasti koko italian sanavarastoani, ohjasi minut pihan perällä olevaan autotalliin. Sieltä hän kaivoi pyöränraatojen keskeltä ilmeisesti omasta mielestään minulle sopivat mankelit. Kaksi ihan surkeaa, joista siinä naisten mallissa tosin oli ihan törkeen kova hinta! Sitten oli semmonen vähän jotenkin järkevämmän oloinen maastofillari, jota toivorikkaana kokeilin siinä pihassa. Muuten tosi kiva, eturengas vaan vähän vemputti, vaihteet ei oikein toiminu ja jarrut jäi pohjaan. Totesin setälle, että scusa, non buono ja arrivederci.
Sitten mieleeni juolahti vanha kunnon internet. Ja siellä huutokauppa. Aikani asiaa tutkittuani löysin paikallisen eBayn, minne sitten rekisteröidyin. Pakollista uusien sanojen opiskelua jälleen oikein hartiavoimin. eBayn kätköistä löytyikin uusi hieno fillari kohtuuhinnalla, joten sitä rupesin sitten kyttäämään. Kyttäämisen lomassa kävin ostamassa kaikkia tykötarpeita tyydyttääkseni kärsimätöntä mieltäni pyörästä. Pumppu, lukko, kypärä, valoja... Muutamien päivien odotuksen jälkeen kohde oli sulkenemassa ja taktisesti laitoin oman tarjoukseni vetämään viime metreillä. Ja eipä kauaa kestänyt kun totesin olevani fillarin onnellinen omistaja. Tai siis. Olin antanut voittohuudon, nyt pitäisi maksaa PayPalin kautta - mitä en tietysti koskaan ollut käyttänyt. Senpä aktivointi sisälsi useamman kiemuran kuin olin kuvitellut, joten päätin sitten lujasti luottaa italialaiseen myyjään ja siirsin kansainvälisenä siirtona suoraan hänelle rahat. Mistä sitten seuraavana päivänä kuulin kunniani suomalaiselta ystävältä, että eihän NOIN voi tehä Italiassa. Noh, tehty mikä tehty, rahat matkalla ja nyt vain äärimmäisen rauhallista ja kärsivällistä odotusta. VIHDOIN liki viikon päästä kuulin ilouutisen, että rahat ovat saavuttaneet myyjän tilin ja hän laittaa fillarin matkaan.
Seuraavana päivänä ripustin postiluukkuuni pienen lapun, missä oli puhelinnumeroni ja läksin töihin. Soittoa ei kuulunut vaikka kyttäsin koko päivän puhelinta. Kotiin tullessani löysin postiluukusta viestin, mikä oli lykännyt jättämäni lapun näkymättömiin. "Koitimme tuoda teille pakettia - emme tavoittaneet - tässä ohjeet, miten saat pakettisi". Eikun sitten soittamaan kuljetusfirmaan, jossa lopulta puhutaan englantia, mutta ei löydetä mitään pakettia, mitä olisi tuotu tännepäinkään tai minkä koodi olisi se mikä lapussa lukee tai mikä olisi tulossa minun nimelläni. Huhhuh. Pyysin kaverin sähköpostiosoitteen ja lähetin lapusta valokuvan. Odotan kärsimättömänä, että hän soittaa minulle ja lopulta soitin sinne uudestaan. Jaa mikä sähköposti?? No se mistä äsken puhuttiin! Ai jaa joo, oota hetki. Katsoo, etsii ja vihdoin löytää, että juu-u - teidän paketti on täällä. Tuomme sen tiistaina. Ähkäisen, että nyt kun perjantai, niin eikö olis mitään mahkua saada aikaisemmin?? Lauantaina ovat kiinni ja sunnuntaina tietty kans ja maanantaina on vapaapäivä. Tiistaina tietysti olisivat tuomassa sitä sitten työpäivän aikaan jälleen, joten kysyn, että saanko tulla hakemaan - kauanko olette auki? Tunnin verran vielä kuulemma, joten hyppään autoon Toukon kanssa ja lähdemme ajamaan rallia tuonne sysipimeään Italiaan, jonnekin sinne lentokentän lähelle. Melkoisen vakuuttuneena siitä, että pian ostan navigaattorin, löysin paikalle melko kivasti ja sieltähän se paketti löytyi!! Eikä edes henkkareita kysytty! Ehkä koko toimisto jo tiesi kuka olin.
Noniin, paketti autoon ja kotio. Ehkä tässä vaiheessa joku on jo kekannut seuraavan vaiheen tässä seikkailussa. No se on se, että uusi pyörä on osina laatikossa! Perjantai-illan ratoksi kokoilin siitä sen mitä pystyin pelkällä tuolla leathermanilla. Ja laitoin listaa tarvittavista työkaluista.
Lauantain ajoin paikalliseen Bauhaussiin ja ostin läjän välineitä ja sain pyörästä pyörän näköisen. Ja sunnuntaina ajoin onnellisena testiajon työpaikalle. On se hyvä pyörä! Vielä pitää ostaa turvaliivi - sitä ilman täällä ei taida uskaltaa polkea. Meinasin ottaa autosta sen siellä olevan, mutta täällä laki sanoo, että autossa pitää aina olla yksi, niin ehkä se sit pysyy siellä. Nyt tuo pyörä on levännyt tuossa olohuoneen ja keittiön taitteessa kun täällä on satanut melkoisesti. Ihan niin urheilija en ole jaksanut olla, että lähtisin pimeään sateeseen henkeäni uhmaamaan.

Salve!

Paljon on vettä ehtinyt virrata jo tuossa Po-joessa sinäkin aikana, minkä minä olen viettänyt Italiassa. Jotenkin sitä on muka pientä kiirettä pitänyt, vaikka työt kutsuvat vasta huomenna. Oman aikansa kun ottaa jo sellainen pienimuotoinen tehtävä kuin "lähetä meille, sähköpostilla, tämän sähköpostin liitteenä olevat paperit allekirjoitettuna". Suomalaisena en osaa mennä (vielä) koputtamaan tuonne naapurin oveen ja pyytää palvelusta, vaan ennemminkin koitan selvittää asian jotenkin muuten. Ja kun kielitaito on vielä mitä on, minun italian ja paikallisten englannin suhteen, käy tehtävä ihan työstä.Olemme vähän ajelleet ympäriinsä tutustumassa seutuun. Jännittävintä ehkä oli ajaa ensimmäisen kerran Milanoon. Tarvitsin uuteen kotiin jotain pientä, esimerkiksi peiton ja tyynyn. Ja kekkasin, että Ikeasta ainakin tiedän, mitä sieltä saa. Joten etsin kartalta Ikean ja lähdin matkaan. Yksi Ikea on siinä ihan Milanon kupeessa, Corsicossa. Päätin mennä sinne pikkuteitä pitkin, niin näen maisemia. Pääsin tutustumaan nopeasti siihen tosiasiaan, että viittoja on välillä paljon ja sitten siinä paikassa, missä sitä oikeasti tarvitsisi, niin sitten sitä ei olekaan. Näin paljon pieniä kyliä ja miljardi liikenneympyrää. Nämä suosivat liikenneympyröitä ylitse kaiken. Käteviähän ne ovat. Kunhan sinne pari ekaa kertaa uskaltaa puskea, niin sen jälkeen käykin jo helpommin. Vihdoin löydettyäni Corsicon suhasin vielä kotvan jos toisenkin etsien Ikeaa... Taidan tarvita sen erittäin tarkan Milanon kartan ja nopeasti! Kolmen tunnin ajon jälkeen pääsin kuitenkin perille - neuvoa en kysynyt kuin kerran! Löysin peiton ja tyynyn ja ehkä pari muutakin tuikutarpeellista tavaraa kuten Ikeassa aina käy ja päätin ottaa moottoritien kotiinpäin. Mutta siinäkin hommassa toki oli oma jännityksensä. Nimeltään tietullit. Ensimmäistä kertaa siis pimeässä ja väsyneenä lähestyin italiaa puhuvaa tullialuetta. Onneksi käteismaksumerkinnät olivat melko isolla ja maksettava summa ilmestyi ruudulle. Selvisin. Mutta ei tarvinnut ajaa pitkäänkään ennenkuin tuli seuraava puomi vastaan. On se nyt kumma. Siellä sitten pitikin painaa punaista nappia, ottaa lapuke ja puomi nousi. Sitten luottavaisin mielin motaria kotioppäin ja niinhän sitten siellä omalla ulosajorampilla odotti taas tullialue. Nyt pitikin antaa lipuke (puhuvalle) automaatille ja pudotella masiinasta aukeavaan lokeroon riittävästi kolikoita. Ja huh, puomi nousi taas. Selviydyin. Sittemmin olen tehnyt Milanon reissun myös toiste - tullit tuntuivat tosi paljon ystävällisemmiltä paikoilta. Varaan tosin tästä lähtien autoon ison läjän kolikoita, joku automaatti kun sanoi (kai), että ei seteleitä. Huhhuh. Asetun vielä hetken tänne ja sitten otan selvää automaattisesta telepassisysteemistä - tullimaksut lähtevät suoraan tililtä.Täällä on tosi ihanaa kun aurinko paistaa. Niinkuin paistoikin tosi monena päivänä saapumiseni jälkeen. Mutta sitten eräänä aamuna satoi kuin satoikin jalkarättejä! Maa oli paikoin jopa hivenen valkoinen. Ei se toki mitään ollut Suomen lumimyräkkään verrattuna, mutta oli se vaan yllättävää. Touko oli taas kovin iloinen! Nyttemmin olemme saaneet lunta toistekin ja vettä on tullut melkoisesti. Kosteusprosentti on huomattavasti korkeampi kuin Suomessa ja joka aamu noiden oven korkuisten ikkunoiden alle on kertynyt lätäkkö vettä. Siis sisäpuolelle. Varmaan siksi vuokranantajani kehottikin tuulettamaan huolella, muuten asunto homehtuu kuulemma muutamassa viikossa.

Ensimmäisen ruuhkani olen päässyt myös kokemaan. Onneksi ei ollut mihinkään kiire, joten lähinnä keskityin pidättelemään naurua siinä koomisessa tilanteessa. Tilanne kehittyi parkkipaikalle. Ja matkaa pois ruuhkasta oli varmaan 200 metriä. Mutta siinä olin motissa puoli tuntia. Ja opiskelin röyhkeää tunkemista sekä joustavaa tilan antoa ja muita elintärkeitä konsteja. Ooppeli on edelleen naarmuton, mikä on erityisesti sen ruuhkan jälkeen melkein suoranainen ihme - niin paljon tuli tungettua, huh. Mutta joustavia nämä ovat liikenteessä. Vaikka ite törttöilisi, niin silti tilaa annetaan. Toki kaikin paikallisin ja kansainvälisin käsimerkein, ja tarvittaessa myös verbaalisin koristein, höystettynä.
Ja vielä kuvien selitykset. Eka kuva on Lago Maggiorelta Ispran pohjoispuolelta. Ikäväkseni olen huomannut, että ihan järven rannassa ei pääse koko aikaa kuljeskelemaan. Haaveenani tietysti oli lähinnä päästä Toukon kanssa kävellen järven rantaa ympäri, niinkuin Suomessa pääsee joidenkin pikkujärvien ympäri sellaista ihanaa pikku polkua. Paljonpa olin taas sisällyttänyt realismia ajatukseeni! Mutta nätiltä näyttää siellä, missä rantaan pääsee. Sitten tietysti rannassa on kyliä, melko tiuhaan tahtiin. Linnakuva on otettu Aronasta ja linna on Angerassa sijaitseva Rocca Borromeo. Aronassa opin, että Lago Maggiorella saattaa myös tuulla niin, että lähtee tukka päästä. Ja vuoret näyttävät hienoilta myös silloin kun siellä sataa lunta. Ai niin, parin tunnin ajomatkan päässä kuulemma on mutkamäkiä jo tosi paljon. Myös tuossa lähempänä pääsee laskemaan, ainakin jossain vaiheessa talvea. Touko poseeraa (taas) mulle Laveno Mombellossa. Siellä on tosi hieno köysirata, jonne menen heti kun uskallan. Ja viimeinen pikkulinnakuva on oman kotikylän linna täällä Lisanzassa.

Seuraa käpy-tiedoitus:

Noniin, täällä taas Italia, hei!

Moni siellä kotoSuomessa on ollut kovin huolissaan virallisista käpytilanteista täällä Euroopan turuilla ja toreilla. Selkeän kävytöntä oli elämä Saksassa, mutta toivo heräsi Alpeilla, sillä havaitsimme selvästi kuusen. Sieltä sitten lasketeltiin alas ja kuuset jäivät taakse. Mutta nyt olemme tehneet löytöjä täällä aivan kotinurkilla, Lago Maggiorella. Ensin löysimme yhden. Kävyn. Sellaisen männynkävyn oloisen, mutta siinä oli kyllä hiukan pienehköt ne lirpakkeet ja niitä oli enemmän kuin siinä kaikken suosituimmassa kävyssä, männynkävyssä. Se kun mahtuu Aaron käden kanssa Toukon suuhun tosi kätevästi. Kuusenkäpy on myös ihan hyvä, silleen poikittain tai sikarityyppisesti kuljetettuna. Päätinkin sitten tonkia joku toinen päivä lisää sitä lehtikasaa, mistä löysimme sen yhden, mikä kyllä kelpuutettiin leikkiin.
Tutkiessamme tuota vieressä kohoavaa mäennyppylää olimme jo parina päivänä nousseet melko ylös. Sitten eräänä päivänä päätimme nousta vielä ylemmäs. Ja kuinka ollakaan. Olimme peräti suomalaisessa mäntymetsässä!!! Siellä jossain käsittääkseni 350 metrin korkeudessa. Ja tokihan siis löysimme käpyjä! Sitten parin kilometrin päästä löysimme pitempiä käpyjä - kovin pihkaisia olivat. Ja aamulenkin varrelta on löytynyt vielä pari muuta käpysorttia.
Joten siis elämä ja maailma on pelastunut ja nämä löydetyt kävyt ovat virallisesti Toukon hyväksymiä.

Italialaista elämänmenoa - osa SIESTA

Nämä täällä pitävät siestaa. Siinä joskus kahdentoista ja kahden, kolmen välillä. Eihän siinä tietysti mitään, lounaan päälle olisi ihanaa Suomessakin ottaa pienet nokoset. Mutta kun se siesta täällä tarkoittaa sitä, että lähdetään työpaikalta kotiin syömään. Autolla. Naisen tekemää ruokaa. Jos se sama nainen joutuu käymään kaupassakin ennen ruuan laittoa, niin milloin se sitten ehtii ottamaan pikku-unet?? Ja lisäksi voimme pohtia siestan aiheuttamaa lisäystä ilmastonmuutokseen kun edes osa tästä 59 miljoonan ihmisen populaatiosta käy työpaikaltaan kesken päivän syömässä kotonaan. Autolla. Lisäähän siesta toki perheiden yhdessäoloa, mitä pidetäänkin täällä suuressa arvossa. Mutta silti. Eväätkin on keksitty. Ilmeisesti täällä ei arvosteta sitä aikaisin-töistä-kotiin-käytäntöä, mikä taas vallinnee enemmän Suomessa.
Sitten tietysti siesta sulkee kaupat. Näyttäisi siltä, että näin talvemmalla sulkeutuu vielä useampi kauppa kuin kesällä. Jotkut ravintolat näyttävät aukaisevan ovensa siestan ajaksi - voi sitten käydä siellä syömässä, jos se nainen ei tee kotona ruokaa. Sitten taas ravintolan ovet sulkenevat auetakseen uudelleen illalla illallisaikaa. Esim. tuo kulmapitseria on illalla auki 19-22. Sitä ennen ja sen jälkeen ei parane tulla pitsan tarve. Ja päivällä pitää nälän osua haarukkaan 12-14.15. Ihan kätevää tietty ravintolalle olla vain viitisen tuntia päivässä auki.
Niin, ja sinne kauppaan on turha yrittää. Kukaan ei ole paikalla. Lisäksi osa kaupoista on auki vaikkapa vain ennen siestaa. Ja osa vain siestan jälkeen. Loistavin tähän mennessä silmään osunut oli eilen apteekkia etsiessäni. Ensinnäkään missään ei meinannut olla apteekkia. Toisekseen, mikään niistä ei meinannut olla auki. Rancosta löysin apteekin. Sen naapurissa on postikonttori. Paljon muita kauppoja ei lähellä näkynyt. Posti on auki vain ennen siestaa. Ja apteekki vain siestan jälkeen. Joten samalla reissulla on ihan turha kuvitella hoitavansa sekä posti- että apteekkiasioita. Ainakaan Rancossa. Ja taas tuli mieleen se ilmastonmuutos. Mutta riemuvoitto toki eilispäivälle oli se, että pääsin lopulta sinne apteekkiin - siestan loppumista odotellessani kävin katselemassa parit muut pikkukylät tässä lähistöllä. Betadine näyttää olevan kansainvälinen nimitys sille ruskealle jodipitoiselle mönjälle, kyllä Toukon on nyt hyvä olla!

Pilvistä

Koitan pikaisesti kirjoittaa päällimmäiset kuulumiset. Muuten niitä ei edes enää muista.
Eilen aamuna lähdettiin Bremerhavenista, keli oli peruspilvinen, vähän myös sateinen. Tankki täyteen ja eikun paanalle. Hienoa vai ei, mutta sitä autobahnia sitten jatkuikin 800 km kohti etelää. Välistä löytyi alkuunsa tietysti Bremen ja sitten Hannover. Kaupunkien ohitus sujui jouhevasti kahdesta neljään kaistan turvin. Jostain keski-Saksasta eteeni nousi itävaltalaisten pikku-Siperiaksi kutsuma ylempi alue. Kasselista se alkoi ja työkaverini olivat minusta huolissaan:"Kaasutat sitten kunnolla, että pääset mäen ylös! Ja tankkaat siellä bensa-asemalla (ilmeisesti myös, että pääsen mäen ylös)! Ja pidät sen keskikaistan vaikka mikä olisi, että pääset mäen ylös!" Olihan siellä mäkeä, sen verran, että oikein pilvessä oltiin. Tai missä lie usvassa. Mutta kyllä sinne sentään ylös pääsi suuremmitta ongelmitta.
Edelleen autobahnia eteenpäin ohi Würtzburgin ja Ulmin. Ja lopulta pimeässä, siinä todellakin 800 kilometrin kohdilla eteen aukesi kaksikaistainen tie. Hämmentävää, että sitä näkee ne vastaantulevat autot siinä ihan vieressä! Itävalta läheni ja pimeys ja kilometrit alkoivat painamaan. Rajan ylityksen huomasi ehkä parhaiten siitä, että samantien tie vei tuhannen pitkään tunneliin!!! Toivoin olevani oikealla, Bregenziin johtavalla tiellä. Lämpötila kohosi auton lämpömittarissa ja myöskin selässäni, mutta vihdoin pulpahdimme ulos tunnelista todellakin hyvin lähellä Bodenseetä ja Bregenziä. Enää edessä oli vain majapaikan etsiminen. Kaupungissa oli, kuinkas sattuikaan, joku juhlallisuus menoillaan - kaikki paikat täynnä ihmisiä ja autoja! Ja tosi pimeetä. Hotellitäti oikein onnitteli kädestä pitäen kun kävin kyselemässä meille huonetta. "Kyllä meillä on vielä yksi huone vapaana, Sie sind glücklich!"
Aamulla herätessämme kaupunki oli taas sumussa, usvassa, pilvessä, missä lie. Siinä naapurissa mainostavat olevan heidän kotivuorensa Pfänder, mutta en usko kun en ole nähnyt. Bodenseen mittavuus jäi meiltä myös todistamatta, mutta ehkä hyvä niin. Alueeseen kuulemma saattaa rakastua kertaheitolla ja meidän kuitenkin piti jatkaa matkaa eteenpäin. Respasta ja myös myöhemmin huoltoasemalta (bensa halvempaa kuin Saksassa) tiedustelin, että millaistakohan säätä se mahtaa pidellä siellä eteenpänä matkan varrella. Aina vastaus oli vain, että kaipa se tämmöstä samanmoista. Noh, maalaisjärki vain mukaan ja meneehän siellä sen verran autoja, että kyllä sieltä läpi pusketaan. Suomalaisella sisulla ja kesärenkaisella ooppelilla.
Pilvistä ja utuista aina vain jatkui. Sveitsin rajalla joku setä halusi jutella mun kanssa, olisi halunnut tietää tuonko viinaa maahan. Tai lihaa. En myöntänyt. Lisäksi hän vinkkasi, että tarttis ostaa moottoritietarra tuulilasiin. Ihan hyvältä se tarra siinä lasissa näyttää, nyt kannattaa siis lähteä uudemmankin kerran kuluttamaan sveitsiläistä moottoritietä. Maisema näytti kovin tylsältä suunnatessani kohti Churia, eroa saksalaiseen tasaisuuteen ei lainkaan huomannut siinä harmaudessa. Mutta sitten! Ihan yhtäkkiä ja varoittamatta pilvet häippäsivät! Mielestäni kovin epäreilu teko pilviltä siinä vaiheessa, koska sillä samalla silmänräpäyksellä kaikista auton ikkunoista ja peilestä näkyi vuoria!!! HUH. Pahaa aavistamatta pimeydessä ja harmaudessa oltiin päädytty jo melko keskellä niitä ja sitten ne räpsähtävät kerralla kaikki esille kuin yhdestä sopimuksesta! Mulla oli täysi työ keskittyä ajamiseen jotain satasta tai jotain jollain moottoritiellä kun samalla piti vilkuilla joka puolelle ympärille. Ihan mahtavan näköstä! Hihitellen jatkoin matkaani. Suu auki. Touko ei tainnut oikein tajuta mitä hihkuin.
Pikkuhiljaa tie nousi ylöspäin. Ensin silleen huomaamatta ja sitten silleen, että ei mitään muuta enää huomannutkaan. Tunnelit seurasivat toisiaan ja upeimmista kanjoneista ei millään voinut ottaa kuvaa, kun tie oli kaameen kapea ja liikenne vilkas. Ja sitten taas oltiin tunnelissa! Ja erään tunnelin päästä sitten löytyi lopulta luntakin. Vähän rupesi tuskanhiki helmeilemään otsalla niiden kesärenkaiden kanssa. Mutta onneksi tie oli puhdas ja kuiva. Vaan maisemat oli kertakaikkisen hienot. Huhhuh! Jonnekin sinne talveen pysähdyttiin vähän haistelemaan lunta ja vuorta ja kauneutta. Touko ei edes paljon huomannut niitä lampaita kun oli sitä LUNTA missä voi pyöriskellä.
Lopulta, kun lämpötila oli jo -5, tie lähti laskemaan alaspäin. Ja kyllä se sitten laskikin. Etelänpuolella oli oikein semmosia kunnon serpentiinejä. Ooppelin kolmosvaihde tuli testattua aidoissa olosuhteissa ja loistava se olikin. Aina välillä ohitettiin semmosia liikennemerkkejä, missä oli rekka, minkä renkaat palaa. Ei nähty yhtään, tarvii mennä varmaan arkena uudestaan. Leppoisaa laskettelua kieli keskellä suuta ja sitten niitä maisemiakin oli ihan omiksi tarpeiksi edelleen. Kyllä siinä oli hymy herkässä. Ei auta.
Ennen Italiaa näin sellaisen ihmeen kuin alle euron bensalitran! Sellaistakin siis on vielä! Italian puolella pientä hermojen kiristymistä aiheuttivat huonot opasteet. Mutta ehkä minäkin löydän vielä sen kiireettömyyden täältä jostain piileskelemästä. Luen nyt ensin Kirsi Pihan loistavan "Medicien naapurissa" -kirjan. Toivottavasti se auttaa ymmärtämään tätä maata ja kansaa. Ja ennenkaikkea itseäni tässä maassa. Ainakin se on hauska.
Ja siis loppu hyvin eli kaikki hyvin. Muutaman ohiajetun risteyksen jälkeen karttaani merkattu ruksi löytyi. Ruksin kohdalta löytyi Koti ja ensimmäinen pitsa tällä erää on syöty tuossa kulmaravintolassa. Huomenna avoimin mielin etsimään työpaikkaa. Mikä ei ollutkaan ihan niin selvä ja valmiiksi pureskeltu juttu kuin tämä suomalainen luuli. Mutta Lago Maggiore ja noi horisonttia koristavat nyppylät onneksi lievittävät sitä, ja montaa muuta, tuskaa loistavasti.

Freimarkt

Bremenissä oli jälleen Freimarkt. Jo 973:nnen kerran!!! Voisi siis jo sanoa, että ainahan ne näin tässä syksyn korvalla ovat ja kaikki paikalliset ja vieraatkin käyvät siellä. Minä en ollut aiemmin oikein edes tajunnut, miten suuresta ja ennenkaikkea historiallisesta tapahtumasta onkaan kyse, mutta onneksi ystävikseni valikoitui asiantuntevia yksilöitä. Ja päätimme lähteä tyttöin (ja oli meillä yks poikakin kans mukana) kanssa tarkastamaan Freimarkt ja etsimään vuoden ensimmäistä Glühweinia. Kuinka ollakaan, päiväksi valikoitui tähän mennessä syksyn kylmin ilta! Mikäpä tietysti sen parempi hetki nauttia lämmintä juomaa. Kameraksi reissuun valikoitui vain tuo kännykän mukana kulkeva, joten laatu on sen mukainen. Mutta halusin välittää tätä elämystä eteenpäin edes huonolaatuisena, koittakaa kestää.

Paikka oli täynnä kojuja ja rakennelmia, joista jokainen soitti omaa ääntään ja valokoristeet olivat toinen toistaan uskomattomampia. Voi sitä sähkönkulutuksen suurjuhlaa - pohdittiinkin töissä sitten myöhemmin, että milläköhän paikalliset kattaa tuon jokavuotisen ekstraenergiantarpeen. Ei keksitty. No niin siis, joissain kojuissa myytiin syötävää jos jonkinmoista - kuorrutettuja manteleita, Schmalzkucheneita, suklaapäällysteisiä hedelmiä, kaikenkokoisia, mm. romanttisin tekstein koristeltuja pipareita, joita voi sitten pitää seinällä ensi vuoden Freimarkteille asti. Kahteen kuvaan yltänyt pusumyymälä oli melkoisen mieleenpainuva - makuja oli laidasta laitaan, vau!! Suukkoja kutsuttiin muuten myös Saksassa ennen neekerinpusuiksi - nykyään ne on vaan suklaasuukkoja täälläkin.


Ikäväkseni elämysteltasta kuvaamani video on niin huonolaatuinen, että en voi laittaa sitä tänne. Ystäväni yrittivät sanoa, kun lähes suu auki tuijotin lavalla esiintyvää miestä, että ei tämä ole Saksa. Tämä on jotain ihan omituista heidänkin mielestään. Ja hop, meni kaksi minuuttia ja koko suuren suuri teltta heilui schlager-musiikin tahdissa ja lauloi mukana. Sen tulen aina muistamaan.



Ruuan ja schlagerin lisäksi toki oli tarjolla myös sirkushuveja - Ice age -oravaisia olis voinnu voittaa, jos olis simmosella korkkipyssyllä ampuen saannu tikun nokassa nököttävän rinkulan putoamaan tikkuun. Siitähän mulle ja B:lle tulikin melkonen dilemma. B koitti ja ei kyllä jääkarhujen ampumiseen tarkoitetulla koulutuksella pärjännyt tikulle ja rinkulalle. Pähkäiltiin sitä oikein yhdessä, mutta ei keksitty, että mikä jippo taustalla piilee. Jos joku tietää, niin vinkit tulemaan! Toimivasta vihjeestä tuon IceAge-oravan palkkioksi, kunhan taas törmään moiseen kojuun!


Niin ja sitten oli niitä kaikenmaailman pyörittimiä. Melkein niin paljon, että Särkkiksen ja Lintsin kaikki kojut olisi tuotu Bremeniin kolmeksi viikoksi. Kauhee työ koota ja purkaa niitä edestakasin! Siellä oli muun muassa maailman korkein tien päällä kulkeva maailmanpyörä. Tosi hieno oli peruskaruselli, mikä kuitenkin vei kyydittävänsä kooooorkealle taivaalle - Skyflyer oli laitteen nimikin kuvaavasti. Sinne olisin voinut mennäkin, jos en olisi ollut jo umpijäässä. Myöhemmin työkaveri tosin pilasi siitäkin ilon kertomalla raa'at faktat: 4 euroa ja 3 minuuttia. Sama heppu menee joka vuosi perheensä kanssa Freimarkt-iloittelemaan, kaikki neljä henkeä. Ja kuulemma siellä kuluu rahaa euro minuutissa - olivat olleet kaksi tuntia ja köyhtyivät 120 euroo. Saksalainen on tarkka kaveri - siitä ei pääse mihinkään.

Summa summarum, Freimarkt oli hieno - tosi paljon isompi kuin olin uskonut. Glühwein oli hyvää ja lämmittäväistä, lisäksi suomalaisella mittapuulla huokeaa.

tiKO TIko tiKO TIko

"I always like going South; somehow, it feels like going downhill." -Treebeard, LOTR

Pitkän kärsivällisen kauden jälkeen voin onnellisena todeta, että vihdoinkin mulla on koti Italiassa!!!!! Mikä onkin ihan kiva, kun kolmen viikon päästä pitäisi jo olla siellä töissä.

Tasan neljä viikkoa sitten aloitin kämpän etsinnän. Tavallaan tiesin, että työpaikan vieressä on semmosia "työsuhdeasuntoja", joista sais ehkä melko helposti asunnon maksimissaan ekaksi puoleksi vuodeksi. Ja ajattelin, että eihän tässä siis mitään kiirettä. Voi sitten sieltä käsin rauhassa etsiä jonkun unelmakämpän Alppien kainalosta.
Reilun viikon päästä (ja toisen meilin jälkeen) sain vastauksen, että sulla on kuule nyt väärä osote - pistäpä postia tuonne: tämä.osoite@auttaa. Laitoin.
Sieltä sitten tuli sähköpostiin vastaus heti viikossa, kun olin pistänyt toisenkin kyselyn jo menemään. Jälkimmäiseen postiin sisällytin vain asian ytimen, jätin korulauseet ympäriltä pois. Ja sitten tosiaan melkein heti tulikin vastaus, että täytät vain tämän asunnonhakulomakkeen ja lähetät osoitteella asunto.täältä@helposti. (Se siitä mahtavasta yrityksestäni olla kohtelias, hrmpf.)
Trallalaa täyttelin lomakkeen, lähetin ja odotin vastausta. Ja kuka arvaa?!?!?! Se tuli ihan heti viikossa, miltei jo heti kun olin laittanut sen samansisältöisen kakkosmeilin vielä perään. Vastauksella, että ikäväksemme emme pysty tarjoamaan teille Rouva nyt mitään asuntoa. Ne "työsuhdeasunnot" kun olivat ikävä kyllä kaikki koira-allergikkoja. Noh, sentään laittoivat instituutille ominaiseen tehokkaaseen tapaan melkoiset pinot liitteitä sisältäen liki kaikki lähiseudun hotellit, B&B:t, residenssit ja vuokra-asunnot - kalustetut ja kalustamattomat. Lusikka kauniiseen käteen ja ryhdyin selaamaan kalustettujen vuokra-asuntojen listaa. Ja se olikin vaikuttava: 77 sivua pdf:ää ja joka sivulla viitisen kämppää. Huhhuh. Ympäriämpäri siellä Varesen seutuja. Kymmenestä asunnosta sitten lähettelin kyselyn menemään ja jälleen jäin jännityksellä odottamaan.
Poikkeus vahvistaa säännön myös kun kyseessä on Italia. Ensimmäinen vastaus ropsahti kahdessatoista tunnissa - ja asunto vaikutti uskomattoman hyvältä! Lisäksi sain melko pian kaksi muutakin vastausta. Toinen ilmoitti, että asunto ei ole enää markkinoilla ja toinen mainosti jotain täysin ihmeellistä asuntoratkaisua, jollaisia tosin luulen suurimman osan paikallisista asunnoista edustavan. Lopuista seitsemästä varmaan kuulisin toisen kyselyn jälkeen...
Kuten ehkä kuvasta jo näkyy, niin ensimmäinen kyselyihini tullut vastaus oli SE tuleva kotini. Paikkakunta tulee olemaan Lisanza, ihan siinä Sesto Calenden vieressä. Malpensan lentokenttä on liikuttavan lähellä ja Milano 40 minuutin päässä. Kävellen toki vähän kauempana, mutta näin olen antanut itseni ymmärtää, että suurin osa välimatkoista Italiassa ilmoitetaan autolla-ajoaikana. Ymmärrän sen nähtyäni teiden leveyden - pyöräily on ehkä tappavaa... Tutkin asiaa tarkemmin päästyäni tapahtumapaikalle. Niin, ja siellä kodissa on Toukolle oma piha pelata futista! Botafogon lippu vain puuttuu, mutta ehkä joulun tienoossa on joku peli, mistä voisi hankkia lipun. Pihalle mahtuu pallon lisäksi myös teltta, mutta sisäsiistit lomailijat, retkeilijät, vierailijat ja muut kävijät mahtuvat tarvittaessa olohuoneeseenkin.

Kuvia laittanen sitten kun pääsen sinne asti. Nyt vain paistattelen tässä rauhallisessa olotilassa, että kolmen viikon päässä odottaa oma koti.

Suursyömäri?

Rakkaat kuulijat.








On tullut aika kertoa täkäläisestä syksystä se asia, että oheinen kuva on tosi. Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla sitä, mikäli pikkukuvasta ei tahdo uskoa silmiään. Näillä on ihan aito ja oikea lehti-imuri. Lehtipuhaltimia en ole nähnyt yhtään. Haravia olen.

Muutosta

Elämä nytkähtelee eteenpäin. Aina vähän kerrallaan. Ja nyt olen ollut täällä jo yli viisi viikkoa. Jos sitä katsoo sillä mittarilla, että mitä olen töissä saanut aikaiseksi, niin lyhyt aikahan tämä on ollut. Tiede on niin jännä juttu - vaikka kuinka sen kanssa puuhailee, ei se juuri koskaan etene mihinkään. Jos taas funtsii sillä mittarilla, että miten kauan "Satamakadulla" tuli aikaa vietettyä, niin pitkältä tuntuu. Vuokraisäntäni kun elävät kovin erilaista elämää kuin minä. Vaikka olenkin moneen kovin sopeutuvainen, niin ehkä koti on sittenkin linnani. Hyvähän se on omat rajat tietty löytää eli onnellisena totean, että muutin sunnuntaina. Toisen työkaverini kotiin, talonvahdiksi. Työkaveri kun lähti Argentiinan kautta Antarktikselle tutkimusreissuun. Ihan perussettii, hehs. Mutta kyllä se vaan nyt tuntuu ihanalta, että on vaatteille vaatekaappi ja pyykit kuivuu vuorokaudessa. Tietysti oma rauha ja lämmin koti ovat tärkeitä myös. Mutta pienistä asioista ihmisen onni lopulta on kiinni. Miksi ei sitten vaikka vaatekaapista. Viikonloppuna ostettu uusi tee on myös tärkeä osatekijä tässä onnellisuudessa.

Muuton lisäksi viikonloppuun mahtui toinenkin jännä juttu: äänestysreissu. Nyt kun virallisesti olen pirkkalalainen (en se viimeinen suinkaan, niille jotka tästä kuitenkin vitsiä meinaavat vääntää), pääsen äänestämään täysin tuntemattomien joukosta sitä tuntematonta, joka tulee muokkaamaan Pirkkalaa haluamaani suuntaan. En tosin tiedä mikä se suunta on, mutta hyvä suunta ainakin. Saksalainen tietysti tässä kohtaa jopa hiukan turhan kärkevästi kertoi minulle, että kyllä he vaan voivat äänestää sähköpostin välityksellä... Minä siihen sitten vain vastasin, että kuinka upeaa ja mahtavaa se on päästä täyttämään kansalaisvelvollisuutta ja samalla päästä reissuun. Ekologista se ei tietysti ollut, autolla kun Toukon kanssa kuljettiin. Ja lähin äänestyspaikka ei suinkaan sijainnut tuossa likinaapurissa, tietenkään. Hampuri sekä Lyypekki tarjosivat lähimmät mahdollisuudet ja kun vanha ystäväni N taisi kertoa työskentelevänsä Lübeckissä, niin sinnehän sitten päätin lähteä! Kysäisin kuitenkin, että muistinko oikein ja kyllä vain! N kertoi olevansa maisemissa ja että muitakin äänestäjiä olisi.

Mielenkiintoinen oli N:n työpaikka suomalaisine rekkakuskeineen, kirjoineen, kahveineen, taffelsipseineen ja siidereineen. Ja Lyypekki oli tositosi kaunis!!! Laitin muutaman kuvan tohon, josko ne nyt tuovat esille edes aavistuksen kaupungin hienoudesta. Vanha kaupunki toi mieleen Carcassonen kaupungit. Todellakin kannatti käydä. Keskimmäinen kuva kertoo tosi jänskän jutun. Siinä on semmonen pieni tunneli - se vie sisäpihalle, missä on lisää asuntoja. Asuntoja, mihin ei pääse kadulta ovesta lainkaan. Tunnelit ovat sen kokoisia, että ruumisarkun pystyy läpi viemään... Pää kumarassa nöyrästi kävin kurkkimassa muutaman päässä sisäpihoilla. Jännä paikka!
Ai niin, korvapuustejakin ne myi. Ihan siellä katukahvilassa. Olivat vähän kumman makuisia ja tosi kumman nimisiä, mutta korvapuusteja kuitenkin.

Brhv

Me tehtiin Toukon kanssa kävely- ja lauttareissu Blexeniin ihan vaan saadaksemme kokonaiskuva tästä kaupungista nimeltään Bremerhaven. Tämähän on satamakaupunki, missä konttisatamaa jatkuu ja jatkuu. Kaupunki ei ole iso, mutta satama on. Ja niin ovat myös laivat mitä täällä näkee. Myös työttömyysprosentti on iso, joten jonkunasteinen alakulo on aistittavissa kaupungista, ei tosin niin voimakkaasti kuin kolme vuotta sitten. Kovin nämä koittavat saada kaupunkia elävämmäksi, mm. rakentamalla suuren rahan kulutuspaikkoja meren ääreen. Viimeisin loistokeksintö on ollut rakentaa kalliin kongressi- ja hotellirakennelman (Toukon takana näkyvä korkein törötin) viereen uusi, kalliiden kauppojen ostoskeskus. Tämä välimereistä henkeä tavoitteleva shoppailuparatiisi tosin rakennettiin aivan edellisen kauppakeskuksen viereen ja oletus onkin nyt, että vanha keskus tyhjenee ja olemassa olevat kaupat muuttavat uuteen keskukseen. Ja paikallisten asukkaiden puolesta toivon, että kulutushyödykkeiden hinnat eivät nyt ihan turhan paljon nousisi. Jännittävin uusi rakennus mikä rantaan on nousemassa on ufon näköinen Klima-talo. Idea on esitellä kaupungin läpi kulkevalla pituuspiirillä esiintyvien ilmasto-olojen koko kirjo, Pohjoisnavalta Antarktikselle. Lisäksi täällä on nykyään elokuvateattereita, jopa useampi. Paikalliseen tapaan ne tosin näyttävät lähinnä dubattuja filmejä. Keskustelimme työkaverin kanssa juuri siitä kummallisuudesta, että miten jonkun kuuluisan näyttelijän saksalaisesta äänestä tulee myös kuuluisa - tosin kukaan ei tiedä nimeä äänen takana, mutta äänellä voi sivutienata vaikkapa tekemällä mainoksia.
Kaupunki on tässä aivan Weser-joen suulla, Pohjanmeren rannalla. Ja tietysti näin ollen mereltä tuuli puhaltelee ajoittain melko kovastikin, niin että meinaa lähteä kovimmaltakin koirapojalta korvat päästä. Kaupunki on tehnyt lujasti töitä tulvivan veden poispitämiseksi paikoista, missä sitä ei kaivata. Satama-alueilla olevia parkkipaikkoja pidän lähinnä ansoina turisteille - paikalliset kun eivät kuulemma pidä ko. alueilla autojaan. Mahdollisista tulvista toki varoitetaan kyltein. Työkaverini lupasi, että joki tulvii pari kertaa syksyssä - mulla on siis tosi hyvät mahdollisuudet päästä todistamaan sitä. Paras havainnointipaikka kun sijaitsee työmatkani varrella. Geeste-joen suu suljetaan sulkuportilla, jotta tulvavesi ei pääse kovin pitkälle kohti kaupunkia.
Nosto- ynnä muita siltoja täällä on jos jonkinmoisia - samoin sulkuportteja. Välillä tie nousee pystyyn tai sitten se vaan siirtyy pois tieltä ja välillä autot ohjataan tuplasulun toiselle ajoreitille. Tuollainen Doppelschleuse on tuossa aivan työpaikan edessä, AWIn tunnistaa mereltäpäin helposti punavalkoisista merimerkeistä ja uusimmasta, melko modernista E-rakennuksestaan. Mustassa möhkäleessä korkealla tornissa on lounasravintolamme.
En kovasti harmittele, että en pääse nauttimaan Bremerhavenin talvesta. Syksy on kyllä värikylläisä, mutta nyt jo näyttää kovasti siltä, että talvi täällä on sateinen, tuulinen, pimeä ja harmaa. Alijäähtynyt vesi tuskin on kovin poikkeuksellista ja lunta tullee vain satunnaisesti.

Mahlzeit

Meidän proffa täytti 60. Ja niin se tarjosi ryhmälle lounaan. Täällä on kovin usein tapana syödä sämpylää lounaaksi. Joten niitä oli tarjolla. Jos jonkinlaista. Henkilökohtainen suosikkini on kurpitsansiemenillä päällystetty sämpyli. Vaaleeta viljaahan nuo ovat kaikki, mutta tuoreena toki herkkuja. Ja rinnukset tietysti täynnä murusia rapeasta kuoresta.
Sämpylien lisukkeena tuolla lounaalla oli tarjolla juustoja melkoinen lautasellinen. Ja makkaraa jos jonkinlaista toinen lautasellinen. Oli myös kuulemmaeteläafrikkalaisia tomaattipaprikoita täytettyinä. Hyviä ne olivat, mitä sitten lienivätkään. Kalalautanen oli täynnänsä mereneläväisiä ja lautasen keskellä oleva pitkulainen juttu oli kuulemma rullalle käärittyä haita. Wau.
Pisteenä i:n päällä oli kuitenkin Hackepeter eli "Hakattu Petteri". Köntti raakaa jauhelihaa, toivoakseni sentään nautaa, muotoiltuna siistiksi palloksi lautasella. Könttiin oli vaivattu sisään suolaa ja pippuria mausteeksi. Siitä silpaistiin aimo siivu veitsellä, aseteltiin sämpylän päälle, raakaa sipulia vielä riputeltiin siihen koko komeuden päälle ja eikun nautiskelemaan. Tuo hakatunpetterin lautanen oli kovasti liikkeessä lounaan kuluessa. Paikalliset onneksi ovat huumorintajuista kansaa ja osasivat nauraa minun ja argentiinalaisen vierailijan hämmästyneille ilmeille.
Ne juustot olivat todella hyviä. Söin niitä paljon. Ja jälkiruuaksi oli onneksi kakkua.

Seuraavana päivänä työmaaruokalassamme (lähentelee pian laadullisesti Assaria) kasvisruokana oli Kartoffelpuffer mit Äpfelmus. Ymmärsin toki sanat, mutta en meinannut uskoa ennenkuin näin edessäni lautasellisen perunalättyjä omenahillomeressä. Työkaverini toki sanoi, että perunalätyt ovat todella hyviä, jos olisivat silleen rapeiksi paistettuja ja tarjoiltaisiin tuoreeltaan.
Juuri tämän takia on upeaa matkustaa. Uudet kokemukset kun avartavat maailmankuvaa. Ja kasvisruokavaliota.

Koira ja Saksa

Totta se on, koiriin suhtautuminen on täällä suuresti suopeampaa kuin kotoSuomessa. Monet koirat kulkevat vapaana (eivätkä kumma kyllä juokse niiden pupujen perässä!!!) ja koirien annetaan melko vapaasti haistella toisiaan. Paitsi että monet, usein pienet, koirat haukkua räköttävät Toukolle jo useiden metrien päästä. Niitä me ei käydä moikkaamassa. Ei Suomessa eikä täällä.
Kerran joku koiranomistaja huusi mulle vissiin jotain että kutsu se sun koiras takasin, nää mun (vapaana olevat) koirat voi syödä sen. Ja se kun huudetaan saksaksi, niin melko hurjalta se kuulosti. Päästiin tilanteesta kuitenkin pakoon elossa ja ehjinä.
Monet ovat täällä sitä mieltä, että koira ei millään muotoa pärjää yksin kotona sitä aikaa mitä ihmiset ovat päivittäin töissä tai koulussa. Tästä syystä ensisijainen oletus on se, että koira tulee työpaikalle, ainakin esim. tuollaisessa tutkimuslaitostyöpaikassa, missä mä olen. Eli multa kysyttiin lähinnä sitä, että miten meinaan kulkea koiran kanssa töihin. Eikä niinkään sitä, että otanko koiran mukanani töihin. Joten Touko siis kulkee mukanani jalan tai pyörän rinnalla joka päivä töihin - sinne toimiston pöydän alle loikoilemaan. Ja työkaverit käyvät moikkaamassa sitä. Kätevää!
Ja sitten vielä uskomaton todistusaineisto tämän maan koirapuistoista.
Olin yllättynyt jo siitä, että niitä ylipäätään on. Ja sitten ne ovat tällaisia Hundwieseja, koiraniittyjä! Jotka vain alkavat ja päättyvät. Ilman mitään usean metrin aitauksia. Maiseman jatkuessa täysin muuttumattomana.

Vaikea valinta

Touko on joutunut pahan paikan eteen. Se ei ole löytänyt ensimmäistäkään männynkäpyä Suomen rajojen ulkopuolelta!
Vähän ollaan koitettu leikkiä kastanjoilla ja tammen terhoilla - niitä on maa välillä väärällään. Mutta ei ne oo kivan kokosia, makusia eikä tuntusia. Siltä ainakin kovasti vaikuttaa. Saa nähdä masentuuko poika ihan täysin käpyjen puutteessa. Tähän asti puput ovat edelleen pitäneet mielenkiinnon yllä, ei oo merkkejä masennuksesta. Jos ollaan pyörällä töissä, niin yhdellä pätkällä ei tarvii polkee ollenkaan, kun Toke kiskoo pyörää vinhasti eteenpäin pupun näkemisen toivossa...

...matkustaa, ja olla joku hetken verran...

Niin, lupasinpa kertoa jotain myös reissusta Turusta Bremerhaveniin. Tampereelta kun lähdin jo aiemmin...

Tästähän se tietysti lähtee - syyskuun puolivälisenä torstaina punavalkoisella lautalla. Koko autolastillisemme sujahti sinne nukkumaan yöksi. Aamuherätyksessä oli pientä toivomisen varaa. Kun herätyksen tilaa vaikkapa tuntia ennen satamaan tuloa JA laiva on myöhässä 50 minuuttia (mikä oli jo tuolloin tiedossa), herätyksen voisi näin ollen hoitaa myös 50 minuuttia myöhemmin. Nimim. Nukkuminen on ihanaa - ja en ole tietenkään kiukkuinen herätessäni!

Päädyimme kuitenkin lopulta Tukholman rantaan klo 7.20. Kuten niin monet ovat sanoneet, ja nyt itsekin pääsin toteamaan, eteläistä Ruotsia halkova valtaväylä on todella tylsä. Ihan meni melkein työnteoksi.
Touko ja Myyrä myös pitivät kokouksen taukojen pituudesta ja tiheydestä.

Tanskaan tultuamme (helsingborg - helsingör) valitsimme Jullen suosituksesta E47:n sijaan 152:n. Ja valinta olikin aivan loistava. Etenkin tylsän ruotsalaisen baanan jälkeen pieni tie aivan ihanine maisemineen, puistoineen ja upeine taloineen olisi pitänyt mielenkiintoa yllä pidempäänkin! Tosin ihmettelen, että millä ihmiset ikinä pystyvät semmoisessa tuulessa pyöräilemään. Ja ilman kyseistä tuulta tuolla alueella voisi isona melkein asuakin. Niin on nättiä. Juu-u.
Sitten kävimme todistettavasti Kööpenhaminassa pikaisesti pyörähtämässä ja jatkoimme kohti Rodbyhavnia. Tuikkasimme itsemme vielä sillekin lautalle ihan vaan siitä innosta, että nyt ollaan matkalla, mutta näinpä alkoi olla veto poissa Saksan puolelle saavuttuamme. Pimeäkin rupesi olemaan, joten kovalla kiireellä aloitimme yöpaikan etsinnän. Sovelias B&B löytyi Görmitzin Cismarista lopulta pilkkopimeässä joskus puoli yhdeksän aikoihin.

Ne on muuten tosi näppäriä noi lautat Helsingborg-Helsingör ja Rodby-Puttgarden välillä. Ostin liput ko. lautoille samalla kun ostin lipun Tku-Tukholma lautalle. Ja kahdella jälkimmäisellä sitä vaan sai ajella sinne satamaan jonottamaan ja hetken päästä, hop, sitä huomasikin olevansa laivassa. Toukokin suuntasi nenäkarvat vipattaen kohti uusia seikkailuita! Ja kovin helposti näyttää muuten tuo vieraskielinen haukku kaverilta sujuvan - etenkin tyttökoiria kohdattaessa.

Lauantaiaamuna totesin, että nyt muuten ei ole ihan hirmusti enää matkaa, joten kävimme rauhallisella pissalenkillä Lyypekissä. Kuinkas muutenkaan. Siellä laitoin myös paikallisen prepaid-liittymäni taas toimimaan. Autopaanat ovat leveitä ja joutuisia. Saa ajella ihan täysin omaan tahtiin, kukaan ei jää hengittämään takapuskuriin ja rekkojen taakse ei tarvi jäädä jumiin. Hampuri oli siinä matkan varrella, joten kävin treenaamassa vähän mitä se onkaan, että on PALJON liikennettä. Riolle se tuskin silti vetää vertoja, mutta kyllä meinas hermot kiristyä. Hampurin jälkeen suunta otettiin Bremeniin, suhahdettiin siitä vaan ohi ja lopulta laskeuduttiin Bremerhaveniin oikein hyvissä ajoin. Joten pääsimme valoisalla ajalla kivalle lenkille tutustumaan paikallisiin koiruihin Bürgerparkissa.

Ajomatkaa kertyi joku tommonen 1200 km. Onneksi oli mukana mp3-musiikin autoradioaalloille siirtävä laite - olis ehkä tullut matka muuten pitkäksi vain Toukon ja Myyrän kanssa jutellessa.

KP

Ihan mahdotonta! Täällä on hedelmäpussit rei'itettyjä! Uudellenkäyttö kakkapussina (siis koiran) tai muuten vaan roskispussina on ihan mahdotonta! ARGH. Ja tämä maa kierrättää kaikenmoista ihan jouhevasti, keltaiseen säkkiin vaan kaikki siitä reikäisestä hedelmäpussista tyhjään tonnikalapurkkiin. Ja säkki kadun varteen, siihen samaan läjään, mihin kaikki naapuritkin säkkinsä viskaavat.
Ai joo, täällä näin myös ekan kerran elämässäni, että joku TODELLAKIN kerää koiransa jätökset SUORAAN pussiin. Huoh - tuota en meinaa treenata, oli sen verran pölön näköstä...

päällekkäisyyksistä

Mitenköhän se aina meneekin niin, että asiat tapahtuvat tuhannen päällekkäin???
Ensin ei tapahdu mitään ja sitten kun pyöräyttää yhtä ratasta, niin eikös siitä synny ketjureaktio, kaikki muutkin rattaat pyörivät minkä ehtivät.

Näin tämä elämä etenee. Rauhallisesti vietän suomalaista kesää useammassa kaupungissa ja odottelen saksalaisista elonmerkkiä. Parin kuukauden hiljaiselon jälkeen heistä kuuluu ja he riemuitsevat: JEE, tule meille töihin, lähes ylihuomenna. En ihan siihen aikatauluun pysty, mutta lopulta lupaan saksalaisille, että juu-u, olen teillä syyskuusta huhtikuuhun. Kyllä, näin olen. Eikös mene kuin viikko ja sitten italiaanot sanovat, että tulepa meille nytheti marraskuussa. Kaks kuukautta on ollut hiljasta ja sitten tommosen keksivät! Noh, tunnetusti Italia on semmonen hötkyilemätön maa, joten eiköhän ne nyt jousta sen verran, että ehdin saksailemaan kuitenkin useamman kuukauden. Jospas sitten vaikka tammikuun puolivälistä aloittaisi siellä, siihen asti kun saan asua kaverini asunnossa. Useampi viikko taas kuluu, joten melkein jo tuudittaudun siihen, että tottakai he joustavat. Miksi eivät?!!?
Mutta näin ei kuitenkaan käy. Lopulta vastaus tulee - samana päivänä kun aloitin Saksassa - ja Italia myöntyy antamaan mulle kaksi ekstraviikkoa. Että tule meille marraskuun puolivälissä (Lue: "Tai älä sit rupee tulemaan ollenkaan"). Tarvitsen ymmärrettävästi muutaman syvän hengenvedon voidakseni kohdata saksalaiset. Heipähei, olenkin täällä nyt vain kaksi kuukautta. Seitsemän sijaan. Hehes.
Näissä kuvissa ja tunnelmissa seuraavat viikot siis Saksanmaalla.

ainakin 100000 pupua

Voihan vitsi. Täällä, jos jossain, on pupuja. Jotain semmosia sitikaneja, kai jotenki että "Kaninchen". Helsingin sitikaniongelma ei oo mun ja Toukon mielestä vielä mitään tähän verrattuna. Tai siis Touko ei pidä tietenkään näitä kaneja ongelmana vaan on ehkä valppaampi kuin ikinä ja kiskoo ja riuhtoo mihin sattuu. Mahtavaa kun on niin ihania kaneja kaikki paikat täys!!!

Kaikki alkoi siitä, että sunnuntaina, juuri kun olin pitänyt Toukoo vapaana ehkä reilun tunnin tuolla joen vieressä pellolla ja olin sitten ottanut sen kiinni, niin eikös meidän jalan juuresta nouse hyppelemään yksi täysin tollo pupu. Se kani siinä pomppii lähinnä ympyrää, hitaalla tempolla, Touko äärimmäisen vauhkona perässä narunsa päässä. Lopulta se kani päätti ottaa ritolat, hyvin rauhallisesti silloinkin. Koita siinä nyt kertoa koiralle, että tämä on se minkä kanssa ei saa leikkiä!!! Toinen kun oikein ärsyttää siinä vierellä!
Noh, siitä sitten käveltiin parisataa metriä ja eikös siinä syö jotain voikukan lehteä toinen, isompi kani. Tömistelin vähän, ei mitään vaikutusta. Aattelin ottaa Toukolle koulutuksen kannalta. Pallolla huomio muhun päin ja hivutettiin kanin viereen. Se kani ei lähtenyt mihinkään vaan jatkoi syömistään täysin tyytyväisenä!! Lopulta Touko oli ruokailevasta pupusta varmaan vajaan puolen metrin päässä ja minä aattelin, että pupu on varmaan ainakin sokea ja kuuro, voi pientä. Jätimme sen rauhaan. Touko tosin vasta pienten sekoiluiden jälkeen, mutta kani jatkoi syömistään.

Eilen kuitenkin päätin muokata viimeisintä diagnoosiani siihen, että täällä kanit vaan on yleisesti ottaen pölöjä. Niitä on ainakin ziljoona ja ne ei tajua pelätä enää yhtään mitään. Niitä on kaikkialla, ne lähinnä syödä mutustavat, pomppaavat silloin tällöin johonkin suuntaan ja lisäksi kaivavat kaiken maailman pengerryksiin kolojaan, niin että jonain päivänä tää koko kaupunki varmaan murtuu tonne mereen.

Suurin pohdinta on nyt se, että käytänkö suurta metsästyskoiraani karsimaan pupupopulaatiota? Toinen vuokraisännistäni nimittäin ystävällisesti kertoi, mistä kaninlihaa hänen mielestään voisi parhaiten metsästää. Voisin sitten myydä saaliimme vaikka jonnekin ravintolaan. Tai vaikka perustaa kaniravintolan - hyviä reseptejä vaan tännepäin! Raaka-aine ei ainakaan loppuisi.
Toinen varteenotettava vaihtoehto on katsoa, että kauanko koiralta menee tottua pupun hajuun. Ei se lintujakaan tolleen halua hätyyttää, että joskushan se varmaan oppii. Paitsi että näiden kanien luontainen pakenemattomuus hieman hankaloittaa oppimista. Niitä on niin helppo päästä haistamaan ja hampasemaan, kun ne vaan möllöttää paikallaan. Ja millä ne puolustaa itseään?!?!?! Linnut sentään nousevat lentoon, jos niille tulee pahat tilanteet. Mutta nämä kanit - kun ei ne edes juokse enää!!! Huhhuh. Ainoa hyvä puoli lienee se, että jos tästä joskus selviämme elävänä, minä, Touko ja kanit, luulen, että Touko ei noteeraa Suomessa enää kanin kania.

synkkä ja myrskyinen yö

Eli aloituskaneetti sille mikä kantaa nyt nimeä "piimästä pitsaan". Otsikko toki viittaa ruokaan, joten sitäkin tullen käsittelemään, mutta luullakseni paljolti ylöskirjaan tarinoita myös muusta. Pääaiheina saattavat suunnilleen olla koirat (etenkin Touko-boyn havainnot elämästä), reissaaminen, luonto, Saksa, Italia ja muu sen sellainen. Syy tälle lokille on alkujaan Emu, joka ankarasti kielsi minua laittamasta maanantaiksi minkään asteista reissukuvaelmaa sähköpostiin (vrt. Ulla Thaimaassa). Nyt voin kätevästi kiertää tämän kiellon laittamalla tarinat tänne - voit lukea maanantaina tai joskus muulloin. Saat toki myös jättää lukematta.

Summa summarum:
Lähdin Toukon kanssa tutkijareissulle Turusta Tampereen kautta Saksan Bremerhaveniin ja edelleen Italiaan. Tämän tyyppisestä lisää tuonnempana.