Kotinurkilta

Ärrinmurrin päivän kääntyessä alkuiltaan (tämä hetkihän alkaa eksaktisti iltakuudelta), on äärimmäisen loistavaa lähteä pimenevään iltaan kävelemään koiruuden kanssa. Siinä sen ärrinmurrin saa kätevästi liuetettua matkan varteen ja saa mieleen tärkeämpiä asioita. Kuten sen, etten ole kertonut paikallisesta tärkeästä turistitapahtumasta! Ja heti kun olin sen saanut mieleeni, niin eikös silmiini osunut eräskin vihreän-valkoisen-punaisen kukertava Italian lippu! Enkä jaksanut olla enää niin ärrinmurrin ollenkaan. On se vaan ilahduttavaa kuinka täällä roikutetaan ylpeästi isänmaan lippuja parvekkeiden kaiteissa, omatekemissä lipputangon viritelmissä, portinpielissä, ikkunoissa. Ei niitä nyt joka pihassa ole, mutta paljon on. Se on kivaa. Bongailla niitä. Jokunen kuvakin on tullut otettua, mutta niillä en nyt teitä vaivaa. Tokikin se, että Suomen lippua ei nuin näy roikuskelemassa, selittynee sillä, että lippumääräykset kovin kieltävät Suomen lipun epäasiallisen käytön. Varmasti ainakaan se naapurini aiemmin suosima "Italian lippu pöytäliinana"-tyyli ei läpäisisi minkäänvaltakunnan Suomenlipunkäytönsiveyssäännöksiä. Satunnaisesti saattaa joissain kerrostaloissa olla joka asunnon parvekkeella Italian lippu. Ainakin ulospäin se tuo kuvan, että ovat tyypit onnellisia maassaan.

Mutta siitä turistinähtävyydestähän mun oikeestaan piti kertoa. Se on äärimmäisen kuuluisa, touko-kesäkuussa tapahtuva Tulikärpäskävely. Ollaan Toukon kanssa löydetty tästä kyliltä erittäin hyvä tulikärpäspätkä, mistä paikalle pyrähtäneet Suomi-vieraat olivat vaikuttuneita. Tulikärpäsiä oli 'tuossa', tuolla', 'tossa', 'täällä' ja myös 'oho tuossakin'. Myöhemmin keväällä tunnelmat vaihtuivat Kiiltomatokävelyyn. Tähän olisin voinut laittaa juurta jaksain tulikärpästen ja kiiltomatojen elämän kiertokulusta kertovan tarinan, mutta en tiedä kavereista juuri mitään. Paitsi sen, että lasipurkissa tulikärpänen ei heinän voimalla jaksa montaakaan viikkoa elossa. Ensimmäisen näkemäni sain yllättyneisyydestäni huolimatta kaapattua purkkiin, mutta pitkään se ei siellä ilahduttanut. Onneksi niitä löytyi vapaudesta paljon lisää. Kävimme katselemassa joka ilta. Niin kauan kuin sitä iloa riitti. Ja nyttemmin, näin syksyn tullen meilläpäin voi tehdä Lepakkokävelyitä heti kun rupee hämäränhyssy laskeutumaan - niitä liihottelee menemään välillä moniakin. Lajeista en osaa mennä sen kummemmin sanomaan. 

Että on meillä täällä turistirysiä!

Olin viikunassa.

Muutama kuva vielä siitä mun tämän hetken lempipuusta tuossa omalla takapihalla. Johon siis viittasin jo tuossa kuukausi sitten ja unohdin laittaa kuvia... Edelleen on tullut viikunoita käytettyä. Nyttemmin myös linnut ovat löytäneet ylikypsät viikunat. Välillä puusta lehahtaa kymmeniä lintuja! Ja matoset ovat löytäneet hedelmät... Täytyy olla jo tarkkana mitä syö... Puu tosiaan on sen verran kookas, että sen alusta on peittonaan pudonneita hedelmiä. Ja pihallamme leijuva tuoksu on sen mukainen... Ei auta vaikka olen kerännyt ja hyväksi käyttänyt satoja viikunoita - silti niitä on piisannut liikaakin mätänemään pitkin poikin. 

 

Kuivausprojekti käynnissä!

Se on hillon aika

Naapurin tätikin sen eilen vahvisti! Meillä kasvaa noin suunnilleen tuhansittain viikunoita. Puu on JäRiSyTtÄvÄn iso. Joten yletyn vain alaoksille. Tai siis - voisinhan kiivetä tuonne, helposti, mutta itsesuojeluvaisto on jotenkin nykyään aiempaa vahvempi. Mutta roikkuupa niitä siinä alempanakin ihan mielin määrin. Eilen kun olin viikatoimassa nurmea lyhyemmäksi, naapurin täti tuli siihen aidalle kuikkimaan. Uskomaton tyyppi muuten. Puhuu paikallisen lisäksi sujuvaa englantia JA saksaa. Noita on tosi harvassa tommosia. Mutta siis hauska tapaus. Ja kun sille selvisi, että MINÄ juurikin olen se suomalainen, joka niitä viikunoita kerää, niin siinä silmänräpäyksessä täti (85 v...) singahti hakemaan oman, parhaan hillo-ohjeensa ja kaikki tykötarpeet. Hehhee! Joten eilinen hillo tuli sitten sillä ohjeella. Edellinen viikunahillo onkin enemmänkin Marttojen oppeja noudattava - silleen soveltuvasti, koska jostain syystä Marttaliiton sivuilta ei löytynyt viikunahillon reseptiä. Hillojen lisäksi intouduin testaamaan, että miten se viikunan kuivaus sitten sujuu. Ja sehän sujuu! Etenkin kun meille sattui aivan kertakaikkisen läkähdyttävä helleaalto, niin sinne laitin viikunat aurinkoon pälyilemään. Useamman päivän ja paljon viikunoiden edestakaisin kanniskelua se vaati, mutta on ne nyt hyviä. Lisäksi tietysti viikunat ovat nyt kuuluneet useamman viikon päivittäiseen ruokavaliooni. Vielä maistuvat, mutta olen alkanut miettiä kuinka kauan... Noh, yksi tapa saada niitä käytettyä on myös levittää niitä lähipiiriin - KAIKKI ovat tehneet kauppansa, hyvin. Fig delivery guy, buon giorno.

Viikunoiden lisäksi hillot olen pyöräyttänyt karhunvatukoista (nami!) ja päärynöistä. Jälkimmäisen maustoin kanelilla ja sitruunalla ja kyllä tuli hyvää. Niitä sambukoita opiskelin, mutta päädyin lopulta jättämään aiheen - pärjään ilmankin. Etenkin kun jos olisin poiminut siitä väärästä, tokikin ihan samannäköisestä puusta, olisi hillosta tullut vaan paha olo. 

Santa Anna, 1342m

Olipa jo korkea aika. Keräilen langanpäitä kasaan ja teen rästihommia. Ja yksi niistä oli Santa Annan huiputus! Reilu kaksi vuotta menikin edellisestä yrityksestä.

Pitkän viikonlopun sunnuntain ratoksi siis ajoimme T:n kanssa ylös Lago Maggiorea, aina Sveitsin puolelle asti. Oli aikaa tosiaankin vierähtänyt kun viimeksi kävin Lavenon pohjoispuolella. Ja maisemia katsellessa ihmettelin, että miksi! Oi miksi olenkaan ajellut muualla, kun täällä on niin nättiä. Ajelimme Gerraan asti ja sieltä juna-aseman vierestä lähti polkumme nousemaan kohti Santa Annaa. Matkalla T päätti, että me voitais asua tuossa talossa, olisi autolta kotiin hissi ja kaikkee. Ei huomannut poika, että auto oli väärän värinen. Hissejä olikin sittemmin yhdessä jos toisessakin talossa, jotka tuollain lievässä rinteessä sijaitsivat.

Viinin poikanen. Melkoinen väriskaala poikueessa.

Syksyisiä pilkahduksia alkoi olla jo, mutta nousua oli kyllä sen verran ettei auringonpaisteessa varsin kyllä syksyltä tuntunut.

Ja siellä! Santa Anna. 1342m. Rifugio, pieni kappeli, vettä koiralle... 

Rifugio taisi olla 5 euroo henkilö per yö. 

Kyllä tuolla kelpaisi yö viettää, keittiö ja kaikki!

Ja paikallista karjaa, yksi niitä ihastui T:oon. Ihastus ei ollut molemmin puolista...

Mutta tyttö tuli sitten myös hörppäämään samasta lähteestä.

Mutta hehs, ei tämä kyllä mikään huiputus ollut... Korkeella oltiin, nousua Gerrasta tulee joku 1200 m, mutta siinä oli semmoista kuitenkin jossain laaksossa olemisen tunnelmaa. En kuitenkaan lähtenyt seikkailemaan pitemmälle. Ehkä joskus sitten Monte Rosan huipulle.

Val Verzasca näköpiirissä, siellä on se Bond-pato.

Ja siellä vissiin sitten Ascona. Joskus tarttisi mennä sinne kuuntelemaan jatsia!

Gerra, siinä assan nurkalla.

Hieno reissu, on siellä vain mukava kävellä siellä rinteillä. Matkan varrelle osui muutama kiva pikku kylä ja paljon hienoja maisemia. 

Isola Madre

Kaikki tokikin väittävät, että Lago Maggioren helmiä erityisesti kannattaa kurkkia keväisin. Kun kaikki kukat ovat loistossaan. Helmethän ovat ne Barrolomeon saaret. Jostakusta olen kait joskus maininnutkin. Ja jonkun kuvankin lykännyt. Mutta Isola Madrelle en ole ollut niin innoissani menossa, kun ihan tyhmä saari ei halua Toukoa sinne. Bah, sanon minä. Mutta kuulemma se on sitten niin hieno, että kaipa tuo pitänee käydä tarkistamassa. Etenkin kun sain loistoseuraa mukaani! Lisäksi keksimme testata Santa Caterina del Sasson uudenkarhean laivalaiturin. Astuimme laivaan ja pääsimme ihailemaan esin Stresan sataman, sitten Isola Bellan palatsisaarta.

Isola Bella olen minä!

"Hoo, mutta minäpä olen Isola dei Pescatori" ja sen satamassa jälleen viehätyin pergola-terassiyhdistelmästä!

Sitten päästiin kohteeseen. Jotenkin olen viehättynyt tällaisiin ei-niin-kukkeisiin käkkyröihin, joten kuvakavalkadi alkakoon tällä.

Oli siellä monen monta ihmeellistä asiaa. En yhdy väitteeseen, että saarella kannattaisi käydä ainoastaan kevätaikaan. Kasveja oli ympäri maailmaa - jänniä, upeita, hienoja, uskomattomia. Hieno. Hieno.

Hieno oli tämäkin.

Todistettavasti olin paikalla - laatuseurassa!!! KIITOS tytöille!

Ettäkö eivät kuki enää elokuussa. BAH, sanon minä.

Ja oli lintujakin pasteeraamassa. Toi ei kehdannut avata pyrstöään, kun sillä oli vain yksi pitkä sulka jäljellä. Muut kauniit, pitkät pyrstösulat näyttivät olevan saarella olevan palatsin sisällä, maljakossa...

Lummelampi oli elävä esimerkki lumpeiden hyvinkin laajasta väriskaalasta. Kuva ei ikävä kyllä tee oikeutta lammelle.

Semmoisiakin.

Ja juuri kun ajattelin nähneeni kaiken - paitsi tietysti kukertavan kirjavaa, mielellään sinisen/keltaisen/punaisen/oranssin/mustan (mitä muita värejä enää VOI olla) sävyissä olevaa lintua, jolla mielellään voisi olla vaikka egyptiläistyylinen, jotenkin faaraohtava heltta kaupanpäälle, niin tuo juoksenteli menemään - lujaa - ohitsemme. 

Hieno reissu! Kaunis se on se järvi. Saarineen.

Ripurapu

Hahhaa! Niin se menee paikallinenkin, melkolähijärvestä noussut rapu punaiseksi. Lähistöllä asuvat ystäväni intoutuivat tuomaan paikalle rapumertoja kotoSuomesta ja käymään ravussa. Paikalliset säännöt kuuluvat kieltävän ravustuksen pimeällä (eikös se just pimeällä se ravustus tapahdu??) ynnä myös välineistön käytön. Eli täällä tulisi ravustus varsin suorittaa päiväsaikaan paljain käsin. Siitä järvestä missä ei parane uida lainkaan. Sääntöjä siis tulkittiin soveltuvin osin ja pian kavereilla olikin sitten amme täynnänsä rapuja. PersuSuomalaista Koskenkorvaa he maustoivat tökkäämällä pulloon rosmariinia oksan ja tilliä he metsästivät kissojen, koirien ja muiden kynnelle kykenevien kanssa myöskin - harvinaisen hankalaa muuten. Tillin löytyminen. Mutta suuren salapoliisioperaation tuloksena ongelma ratkesi parhain päin. Näistä aineksista koostui varsinainen riemuisa rapujuhla extemporee vauhdilla tänne Alpin eteläpuolelle.

Keittyneet rapuset valumaan sillä välin kun alkupalakeitto porisee hellalla...

Alkupalakeitto luonnollisesti herkullinen Suppilovahverokeitto. Toimi myös ravuttoman ravintokorvikkeena, nam!

Siinä ne nyt on! Huomaa erityisesti punaisen ja vihreän servetin väliin asetettu valkoinen servetti tuomassa paikallista tunnelmaa. 

Tuoijjottavat!

Onnellinen on hän.

Tarkkaa näytti olevan rapupaahtoleivän valmistustyö, maistuvaa oli kuulemma myös. Ihan kotomaiselta kuulemma maistui.

Ja mitenkäs muutenkaan kuin että jälkiruuaksi oli mustikkamascarponepiirakka - se loppui niin nopeasti, että kuvaan jäi vain tyhjä piirakkavuoka! Tai sitten ahne kuvaaja keskittyi vuoan tyhjentämiseen ennenkuin pystyi ajattelemaan valokuvia. Hm. Tiedä häntä...

Alpe Devero

Tänään onkin ollut hyvä päivä. Touko on saanut taas lyhyen tukan ja minä laajensin pyöräilymaastoani Sesto Calendeen. Se toimii! Siis pyöräily myös siihen suuntaan.

Ilokseni tänne saapui jälleen vieraita. Tai mitään vieraita. Kun ihan tuttuhan tuo E on! Mutta siis iloinen asia oli se. Ja tehtiinkin vaikka mitä E:n reilun viikon vierailun aikana! Syytän, sillä minussa tuskin on mitään vikaa, paikallista, vuodenaikaan nähden hyvinkin viileää ja huonoa säätä siitä, että olikin ihan tosi tyhmää, kun E sitten lähti takaisin kotiinsa. Pah, sanon minä! Mutta A:lle tiedoksi, kyllä se sitten kovan hakemisen jälkeen löytyi, sieltä huulirasvapurkin vierestä - miten voikin hukkua tuollain...

Mutta nyt sitten muistellaan mitä kaikkea kivaa tehtiin. Ooppera tokikin saa ihan oman tilansa tuonnempana. Muuten sitten niin oltiin vähän piitsillä. Ja aika paljon shoppailemassa. Mikä on meille kovin omituista, mutta tuskin sitten tulee uudestaan tapahtumaan seuraavaan vuosikymmeneen, joten nautimme tästä harvinaisesta tilanteesta. Check-lista täyttyi hurjaa vauhtia - aperitiivoa, spritziä, tullitarkastusta, passittomuutta, jäätelöä, uintia, sitä oopperaa, shoppimista, kahvia, brioche, pizza, markkinat ja ennenkaikkea Alppi!

Jälleen kuuntelin ystävääni G:tä ja suuntasimme paikkaan nimeltä Alpe Devero. Löytyy googlemapsien avulla, jos tykkää kurkata tarkempaa sijaintia. Auton jätimme tien varteen melko sinne alas ja eikun tarpomaan. Jo kylään päästyämme olimme yksimielisiä siitä, että nyt tarvitaan muonaa. Lounasaika oli oikeastaan jo loppunut, mutta löysimme kuitenkin ystävällisen ravintolan, missä saimmekin loistavan (ja ISON) lounaan. Huvittaa oli, että samaan paikkaan tulikin sitten meidän lisäksemme tietystikin 4 muutakin suomalaista. Mitenkäs muutenkaan... Vatsat täynnä lähdimme katselemaan maisemia ja olikin tosi hieno paikka. Kuvat on tuolla tekstin alla. Kiersimme Devero-järven. Waude. Kuvat puhunevat puolestaan.

Lopulta kun maltoimme päästä autolle takaisin, oli jo melko myöhä. Ynnä pimeä. Olimme sopineet, että JOS sattumalta vielä löydämme (kun paikallinen varsinainen illallisaikakin oikeastaan oli jo ohi) jostain jonkun auki olevan ravintolan ja/tai yösijan, niin käytämme erittäin mielellämme heidän palvelujaan hyväksemme. Lucky girls - löysimme auki olevan pitserian, jossa sattumalta tiskiin nojaili bed&breakfastin isäntä, joka mielellään odotti, että saimme muonat suihimme ja menimme yhdessä tuumin sitten erittäin siistiin La Beula-merkkiseen majoitukseemme. SUOSITTELEMME lämpimästi. Rauhallinen, siisti, suihkussa oli poikkeuksellisesti jopa asennettuna vedenpaine ja aamupalallakin saimme mahat täyteen. Kreit. 

Noniin, nyt pitää lähteä grillailemaan - jatkan taas, moi.

Yksi pieni vuorikoira.

Lago di Devero

Värit oli ihan oikeesti näin makeet!

pomodoro!

Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan, paljon onnea kesän ensimmäinen omassa pihassa kasvanut kirsikkatomaatti, paljon onnea vaan!

Retkelle taas!

Yhtäkkiä yllättäen taas oli pitkä viikonloppuvapaa töistä. Ja eihän tuollaista nyt voi hukkaan heittää kotikulmilla pyörien. Paljon on vielä nähtävää näillä nurkilla! Pakkasin Maestro T:n ja itseni matkaan ja suunnistimme henkilökohtaisen FrecciaRossani kanssa itään. Matkan varrella koitimme pysähtyä kurkkimaan Venetsiaa, mutta sehän nyt on täysin turha idea oman auton kanssa. Tunnin pyörin ja matelin ja lähdin pois. Menenpä joskus sitten TrenItalian avulla sinne. Ei mene hermot.

Illan suussa löysimme itsemme Kobarid-nimisestä paikasta Sloveniasta! Leirintäalueeksi valikoitui Koren, syystä mistä kerron myöhemmin lisää. 

Iltakävelyllä käytiin Tolmin-paikassa, missä olikin hieno luontopolku. Alue on eteläisintä kärkeä Triglavin kansallispuistoa. Makeita rotkoja, Paholaisen silta, 'Karhun pää' - kyllä kannatti! 

Täytyy myöntää, että matkakumppanini, Maestro T, on erinomaisen kärsivällinen valokuvausintoni suhteen. Nykyään kaveri menee ihan ittekseen poseeraamaan! Vähänkö huvittava!! 

Aamusta sitten lähdettiin 'Kobarid' kävelylle leirintäalueen tyypin suosituksesta. Erinomaisen hieno sekin!

Matkalla oli Italian puolustuslinjan jäänteitä ensimmäisen maailmansodan ajalta,  erinomaisen ovelasti rinteessä, mistä näki joelle piiiiitkälle.

Kozjak vesiputous on ihan ykkössuosikkini nykyään. Eihän tuo kuva niin kerro, mutta se oli todella vaikuttava siellä omassa luolassaan.

Polku oli melkoinen reippailu - rinnettä ylös hophop! Kyltti lohdutti, enää 20 min hikistä nousua ja jopa ollaan laella!

Nuista en saanu pikkukameralla superotosta, mutta hämmästelivät meitä hyvän tovin ennenkuin lähtivät takaisin hommiinsa.

Kobarid-polun päässä oli yhtäkkiä tällainen. Kahdeksankulmainen hautakammio, joka on Benito Mussolinin käyttöön vihkimä vuonna 1938 Ensimmäisessä Maailmansodassa kaatuneiden italialaisten sotilaiden muistolle.  Heitä on tuntemattomia ja tunnettuja tuonne haudattuna yli 7000. Keskellä nököttävä kirkko on tosin jo vuodelta 1696. 

Krn, 2245m korkea, Triglavin kansallispuiston alueella, kuuluu Juliaanisiin Alppeihin. Ei kiivetty.

Jatkoa seuraa...