La Traviata

Noniin, tänään olen hikinen, naarmuinen, likainen, mutta onnellinen. Keräsin kilon verran karhunvatukoita ja voi juku kun ne on ne pensaat piikikkäitä! Ja seassa kasvaa kaksi tuhatta nokkosta. Mutta talvella karhunvatukkahilloa syödessä voi sitten ilolla nuitakin naarmuja ja polttamia muistella. Postivitethinkingpositivethinking... Eli toivottavasti hillo on sitten kans hyvää. Tapaamani alkuasukas myös kertoi keräävänsä sambucan siemeniä - vaimo niistä kuulemma tekee hyvän hillon, vähän laittaa joukkoon omenaa myös. Minä kun luulin, että sambuca on anisviinaa... Noh, aina oppii uutta. Etsinpä sambucan kuvan ja meinaan tuotakin etelän hedelmää sitten tietysti testata.

Lupasin kertoa kuinka olin Veronassa oopperajuhlilla! Juu-u, jälleen järjestin itseni sinne. Erikoisvieraani sai erikoiskohtelun - loistava sää ja erinomaiset istumapaikat. Ja lavalla Verdin La Traviata!

La Traviata on vuodelta 1853, kolminäytöksinen ooppera, joka perustuu Alexandre Dumas'n kirjoittamaan Kamelianaiseen, libreton kirjoitti italialainen Francesco Maria Piave.

Oikein vain on hyvän näköistä kun illan hämärtyessä Arena täytyyy kynttilöistä. Jotkut pitivät kädessään vain yhtä kynttilää kerrallaan.

Lavasteet olivat viisi isoa taulunkehystä. Melko vaikuttava! Keskimmäinen kehys toimi milloin tanssiaissalina, milloin makuuhuoneena, taka-alalla oleva oli mm. ikkuna. Mukanamme ollut rakennusinsinööri oli erinomaisen vaikuttunut suurten kehysten liikeradoista ja kuinka sarana(tai-mikä-ihme-judanssi-siellä-olikaan)systeemi oli niin upeasti näkymättömissä. 

 La Traviatan päähenkilö on kurtisaani Violetta. Tarina alkaa hänen juhlistaan, hänen Pariisin asunnollaan. Hän on juurikin toipunut pitkällisestä sairaudesta ja hän haluaa juhlia toipumistaan. Kreivi Gaston, ilmeisesti jonkunasteinen vanha tuttu, tulee mukanaan Alfredo, jonka Gaston kertoo olevan ihan hirmu rakastunut Violettaan. Juhlissa on luonnollisesti mukana myös Baron Douphol, Violettan tämänhetkinen rakastaja. Näiden juhlien tiimellyksessä Alfredo (myös Violetta ja myös kuoro) laulaa ainakin mulle tutuimman laulun "Libiamo ne' lieti calici". Alfredo tekee itseään tykö Violettalle ja ensin alkuun Violetta lauleskelee, että Alfredon rakkaus ei merkitse hänelle mitään. Mutta sitten hänen sydämessään liikahtaa, hän antaa kukkasen Alfredolle ja pyytää Alfredoa palaamaan myöhemmin luokseen.

 Ja hupsista keikkaa. Seuraavassa näytöksessä Violetta ja Alfredo asuvat yhdessä! Violetta on ihan hirmu rakastunut Alfredoon ja hän on jättänyt entisen elämänsä taaksensa. Mutta kaikki eivät ole tyytyväisiä. Alfredon isä, Giorgio, tulee juttelemaan Violettalle. Giorgio sanoo, että Violettan tulee jättää Alfredo, sillä Violettan maine tahraa koko hänen perheensä ja ennenkaikkea hänen tyttärensä! Tyttären, Alfredon sisaren kihlaus on uhattuna Alfredon eläessä susiparina entisen kurtisaaninaisen kanssa. 

Pitkän väännön jälkeen Violetta alistuu kohtaloon ja lupaa jättää Alfredon. Violetta kirjoittaa erokirjeen Alfredolle ja lähtee juhliin Pariisiin. 

Alfredo tulee kotio, saa kirjeen, löytää kutsun juhliin ja on ihan hirmu kiukkunen. Ja päättää, että se samperin Baron on tämän takana.

Juhlissa ei homma mene ihan putkeen, kun Alfredo pistää shown pystyyn. Pelattuaan, ja voitettuaan, uhkapelipöydässä, hän menee juttelemaan Violettan kanssa. Violetta pyytää häntä lähtemään, koska pelkää, että Baron voisi haastaa Alfredon kaksintaisteluun. Alfredo kysyy, että ketä Violetta rakastaa - Violetta saa vakuuttavasti kerrottua, että Baronia. Alfredo kimmastuu, heittää rahat päin Violettan näköä ja saa koko juhlakansan vihat päällensä. Ja hänet heitetään ulos. Ai niin, ja Baron haastoi hänet kaksintaisteluun.

Viimeisessä näytöksessä Violetta on tosi heikkona. Tuberkuloosi on melkein jo vienyt hänet ja hän makaa vain heikkona vuoteessaan. Kaksintaistelukentältä kiirii tieto, että pojat vain haavoittuivat. Lisäksi Giorgio sanoo, että hän kertoi Alfredolla, että yksin hän oli heidän eronsa takana ja että hän on pyytänyt Alfredoa tulemaan Violettan luokse. Violetta kuitenkin tuntee, että on jo liian myöhäistä, tauti on voitolla. Alfredo kuitenkin ehtii pelipaikalle, he laulavat vähän yhdessä ja sitten Violetta tuntee kuoleman tulevan ja hän kuolee Alfredon käsivarsille. 

Kiitos N että sulla oli toi kamera mukana ja kiitos, että sain kuvailla sillä. Nämä kuvat ovat joko minun tai hänen ottamiaan siis. Copyright saattaa tietysti olla hänellä, koska kamera on hänen. 

Quartett

Se on La Scalasta hei taas hei. Kävin kurkkaamassa jälleen KultturaalisenKomitean kanssa upouuden tuotteen, Quartett. Heiner Müller on kirjoittanut tarinan alkuunsa teatterikappaleeksi ja sittemmin ilmeisimmin italialainen Luca Francesconi on kirjoittanut sen oopperaksi. Englanniksi. Nyt teos on sitten ensiesittelyssä La Scalassa ja olimme ihan ensi-illassa! Tästäkin isommaksi tapaus käy. Nimittäin tämä on ensimmäinen kerta kun La Scalassa on naispuolinen kapellimestari. Ja kuinkas muutenkaan, tahtipuikkoa heiluttelee Susanna Mälkki! Hinpura.

Teos on kaikin muodoin hyvinkin moderni. Kaksi esiintyjää ovat 'laatikossa', joka kelluu näyttämöalueen keskellä. Vaikuttava. Paljon käytetään myös teknologiaa, kuvia laatikon edessä ja takana, musiikki tulee milloin orkesterimontusta, milloin kaiuttimista ympäri salia. Ja musiikki on paikoin melkoista kilkutusta. Todella haastavaa soittajille. 

Tarinassa varakreivi de Valmont ja markiisitar de Merteuil (mielenkiintoinen ratkaisu on ranskalaiset henkilöhahmot kaikessa tässä kansallisuuksien ja kielien sekamelskassa) ovat alkuun olleet rakastavaisia. Nyttemmin suhde on jonkunsortin viha-rakkaus-solvaus tyyppinen. He tapaavat ja solvailevat toisiaan. Varakreivi näyttää rakastuneen ja markiisitar kyselee että kukas kukas? Käy ilmi, että kohde on Rouvva de Tourvel - markiisitar ei ilahdu ja kehuskelee, että hänenpä rakastajansa on nuori ja komea. Sillä ikäkysymys taitaa olla molemmille vähän arka. Markiisitar sitten usuttaa varakreiviä viettelemään nuorta viatonta Volangesia. Ja varakreivi suostuu. 

Alkaa roolileikki, missä markiisitar esittää varakreiviä ja varakreivi puolestaan ensi alkuun Rouvva de Tourvelia. 'Varakreivi' yrittää vietellä 'Rouvvaa' ja on pahoillaan reittaasta menneisyydestään.  'Rouvva' ei ota uskoakseen ja leikki yltyy melkoiseksi painostukseksi saavuttaen kliimaksinsa, mikä kuvataan seksuaalisena voittona.

Roolit vaihtuvat ja nyt Valmont vietelee markiisittaren esittämää Volangesia. Kohtaukset vaihtuvat yhä painostavammiksi, henkisesti ja seksuaalisesti.

Lopulta Valmont päättää tappaa itsensä koska... Noh, nyt hän esittää Rouvvaa ja on häpeissään alistuttuaan varakreiville. Markiisitar tarjoilee Valmontille myrkytettyä viiniä, seuraa kuinka varakreivi kuolee tuhoten sitten laatikkokotinsa ja 'repii sydämensä rinnastaan' eli kuolema koittaa myös hänelle.

Hieno esitys. Kovin erilainen, en ole moderneja esityksiä niin montaa seurannut. Mutta tämä kyllä oli vaikuttava. Molemmat laulajat tekivät ison ja hienon työn lavalla ja samoin teki orkesteri Susanna Mälkin johdolla. Esitys oli 1h 20 min, joten intensiteetti tuli säilyttää katkeamattomaan alusta loppuun asti. Vähän haastavaa oli seurata tällaisen juonen käänteitä, mutta summa summarum pidin. Ai niin, ja paikat oli tosi hyvät! Kolmannen kerroksen parvekerivi, oikialla parveke nro 15. Voi juku, kuten kuvasta näkyy, suorat on näkymät. Kuninkaallinen boksi oli ihan melkein naapurissa ja siellä näytti olevan paljon kansaa - en tuntenut ketään.

Kuolema Venetsiassa

Sinne taas, polkuni vei - tällä kertaa melkoisen ex tempore! Ystäväninaapurini R sai työkaveriltaan, La Scalan kausikorttilaiselta, sen kausikortit, kaks. Ja pyysi mua mukaan. Kun työkaveri ei jostain syystä päässyt. Ja ilman edestä tahtoi jollekin antaa lippunsa, jotta eivät jää käytttämäti. Jopas. Mielellänihän minä tuollaiset käytän pois, ei siinä tarvi puoltakaan kertaa miettiä. Pitkästä aikaa siis oopperaan omalla kuljetuksella. Autolla Lambugnanon metroaseman parkkiin (pienen etsinnän jälkeen, luonnollisesti...) ja metrolla Duomolle. Oopperaa odotellessa -kuoharit luonnollisesti siellä kulmabaarissa ja sitten jännityksellä etsimään, että missä ne työkaverin vakipaikat onkaan. Permanto! Jipi! Eka kertaa! Ei väänny niska nurin eikä mene selkä silleen samalla tapaa jumiin kun parvekkeelta kurkkiessa. Ainoa, ja tokikin suurehko, haitta olikin se, että orkesteria ei näkynyt kyllä yhtään. Kapellimestarista (Edward Gardner) näkyi päälaki kun se saapui monttuun. Huomattiin seurata sen saapumista, koska parvekeporukka alkoi taputtamaan.

Aiheena oli tällä kertaa Thomas Mannin novelliin perustuva ja englantilaisen Benjamin Brittenin oopperaksi sovittama 'Kuolema Venetsiassa' vuodelta 1973. Lavastuksesta vastasi Deborah Warner. 

Tosiaankin sitten englanniksi esitetty ooppera kertoo Herra Aschenbachista, kuuluisasta kirjailijasta, jolla on menossa taiteellinen kriisi. Hän myös tuntuu kuulevan ääniä... Ne ilmestyvät hänelle mm. hautuumaan lähellä ja saavat hänet vakuuttuneeksi, että nyt on muuten hyvä lähteä Venetsiaan. Siis sieltä Muenchenistä, missä ensin alkuun ollaan. Kohtaukset seuraavat toisiaan ilman sen suurempia taukoja - hyvä niin, sillä niitä on kahdessa näytöksessä yhteensä 18. Eli Venetsiaan tulee siis lähtö ja laivalla mennään, luonnollisesti (?). Kuten oopperat useinkin, näemmä, pienestä tarinasta tehdään suuri numero. Tässä tapauksessa siis lähdetään Venetsiaan, ollaan laivalla, saavutaan Venetsiaan ja kaikki on suurta laulamista täynnänsä.

Venetsiassa sitten onkin koko maailma - kielien sekamelskaa ja kansaa ku pipoo. Tämä Herra Aschenbach näyttää olevan hyvinkin tunnettu ja saa olla omituinenkin. Kuten taiteilijoilla on tapana. Rannalla Herra Aschenbach näkee nuoren puolalaisen kauniin pojan,  Tadzion, joka on perheensä kanssa lomailemassa Venetsiassa. Tadzio myös leikkii muiden poikien kanssa rantaleikkejä. Mutta huom - hän ei laula yhtikäs mittään. Ei nyt eikä myöhemminkään! Eli oopperan tähtenä ei aina tarvi osata laulaa.

Nojoo, Herra Aschenbachia rupeaa ärsyttämään scirocco-tuuli ja katumyyjät ja hän meinaa mennä kotio. Juoni hotellinomistaja kuitenkin erehtyy laittamaan hänen kapsekkinsa matkalle kohti öö, ehkä Comoa, joten Herra Aschenbach ei voikaan lähteä. Venetsialaiset kondolieerit on kuvattuina lavalla hienosti.

Kun lähtö ei onnistunutkaan, Herra Aschenbach seurailee Tadzion kisailuja poikien kanssa, unessa yhdistäen kisailut antiikkisiin, Apolloa ylistäviin riitteihin ja lopulta Herra Aschenbach huutaa ilmoille rakkautensa tuohon poikaan.

Toinen näytös alkakoon ja parturissa Herra Aschenbach kuulee huhuja Venetsiaa uhkaavasta epidemiasta. Saksalainen sanomalehti kertoo samaa - koleraepidemia on puhjennut kaupungin epäterveellisessä ilmastossa. Herra Aschenbach seurailee Tadziota ja hänen perhettään peläten heidän lähtevän kaupungista, miettien, että voisi varoittaa heitä ja päättäen, että ei - ehkä hän ja Tadzio tulisivat olemaan ne kaksi eloon jäänyttä epidemian mentyä! Englantilainen virkailija, joka hoitelee ulkolaisia matkoihinsa Venetsiasta paljastaa aasialaisen koleraepidemian laajuuden kehoittaen myös Herra Aschenbachia lähtemään kaupungista. Niinpä ei Herra Aschenbach lähdekään vaan seurailee vain Tadzion puuhia kuitenkaan lähestymättä poikaa kertaakaan. Ja kun poika lähestyy häntä, hän väistää. Kolera saavuttaa myös Herra Aschenbachin ja seuratessaan rannalla Tadzion pelaamista ystävänsä Jaschiun kanssa, hän kuolee. Tadzio jatkaa matkaansa.

Paljon oli porukkaa. Lavalla ja katsomossa.

Pitkä pätkä - oikein miellyttävä sellainen. Ensimmäisestä osasta tykkäsin toista enemmän, jos nyt oikein pitää järjestykseen laittaa.

Carmen.

Kulttuurikerhomme tämänkertaiseksi kohteeksi osui ranskalaisen Georges Bizet'n ylöskirjaama teos 'Carmen'. Taustoista opin sen verran, että ihan heti ensi-illassaan keväällä 1875 ooppera ei ollut suosittu lainkaan - ensimmäisen esitysrundin lopussa lippuja annettiin ilman eestä yleisön toivossa. Georges kuoli kesemmällä vain 36-vuotiaana. Ikävä kyllä ennen syksyä, sillä silloin Carmen lähti esitykseen Wieniin ja ponkaisi sieltä salamana maailman maineeseen.

Suunnaksi Milanon La Scala ja sieltä meille valikoitui tällä kertaa paikat neloskerroksen parvekkeelta nro 15. Ja voihan vietävä - hyvät oli näkyvyydet!

Melkein kaikki kuvat on taas La Scalan sivuilta, koska siellä kielletään ottamasta kuvia. Otin kuitenkin alussa ja lopussa ihan vähän vain. 

photo by ritu

photo by ritu

Tarina alkaa sotapoikien odotellessa tupakkatehtaan tyttöjä lähteviksi töistä Sevillalaisella torilla. Tyttöjen joukossa on mustalaistyttö Carmen (Elena Maximova), tietysti kaikkein kaunein ja ihanin. Sotilaat tyrkyttelevät tytöille tupakka (!) ja Carmen laulaa luikauttaa Habaneran. Sotilaiden johtaja Don José (Bryan Hymel) ei vaikuta olevat järin vaikuttunut, joten Carmen lähettää hänelle kukkia ja palaa töhin.

Don Josén tyttöystävä Micaëla (Alexia Voulgaridou) tuo viestiä Josén äidiltä - äiti toivoo pojan palaavan kotinurkille ja menevän naimisiin, Micaëla olisi oiva tyttö hänelle vaimoksi.

Juurikin  Micaëlan lähdettyä kaamee huuto kuuluu tehtaasta ja tytöt tulevat näyttämölle tapellen, toisiaan hiuksista repien.Syy jää pikkuisen epävelväksi, mutta Carmen ehkä aloitti ja ehkä myös satutti jotakuta tyttöä, joten Carmen pitää laittaa vankilaan. Sillä välin kun Zuniga (Gabor Bretz), Josén kollega, kirjoittaa pidätysmääräystä, José vahtii köytettyä Carmenia. Noh, Carmen viettelee Josén päästämään hänet vapaaksi ehdottamalla salaista tapaamista ihan kahden kesken yhdessä kivassa trattoriassa. José päästääkin Carmenin köysistä, mutta Carmen karkaa kaikkien silmien edessä tönäten Josén kumoon, joten José joutuu vankilaan.

photo by La Scala

photo by La Scala

photo by La Scala

Toisessa näytöksessä ollaankin sitten siellä Trattoriassa. Siellä on kaikki muutkin mustalaiset, jotka taitavatkin olla taitavia salakuljettajia, Erittäin kuuluisa toreador, Escamillo (Alexander Vinogradov), johon kaikki tytöt ovat ihan rakastuneita, tulee poikkeamaan ja laulaa komeasti Toreadorin. Escamillo pyytelee kovasti Carmenin huomiota, mutta koska Carmen on ihan rakastunut Don Josén, ei hän lämpene. Ai niin, Escamillon mukana kulki viisi jotain muumipeikkoa. Valkoisia tyyppejä, hieman omituisen mallisia ja ne heiluttelivat mekkojaan sinne tänne. 

Escamillon mentyä yön ryöstösuunnitelmaa hiotaan kunnes José onkin jo päässyt vankilasta ja tulee paikalle. Carmen ja José viettävät jonkin aikaa kahdelleen, niin pitkästi, että Josén kasarmille paluuaika olikin jo mennyt umpeen. Zuniga, joka kanssa on ihastunut Carmeniin - kukapa ei - tulee oikeastaan vikittelemään Carmenia, mutta löytääkin myöhässä olevan Josén ja siitähän riemu syntyy. José mustasukkaisuuksissaan rupiaa tappelemaan Zunigan kanssa ja heidät pitää erottaa koko mustalaisjoukon voimin. Ja näin ei ole Josélla paluuta kasarmille.

photo by La Scala

photo by La Scala

Kolmannesta näytöksestä en löytänytkään kuvia. Harmi, sillä näytös alkoi puukujalla, joka sittemmin muuttui ihmismassaksi, hmm... Tässä näytöksessä ollaan yöllisessä mustalaisleirissä. José on siis seurannut joukkoa, sillä kasarmille ei ole enää menemistä. Harmi vaan, että Carmen on jo kyllästynyt Josén ja pelaa vaan korttia tyttöjen kanssa. Kortit ennustavat kuolemaa hänelle ja Josélle. Kun mustalaiset lähtevät 'keikalle', Micaëla löytää tiensä paikalle. Hänen oppaansa on hyvinkin omituinen, mustiin puettu hahmi, jonka adjutanttipojat seikkailevat ristin ja valkoisten kankaiden kanssa. Ennenkuin Micaëlaehtii Josén luoksen, Escamillo tulee paikalle Carmenia etsimään. José mustasukkaisuuksissaan lähtee härkätaistelijan kanssa puukkohippasille, jossa ei meinaa käydä lainkaan hyvin, Josélle. Onneksi Carmen ja muut tytöt tulevat lopettamaan tappelun. Escamillo kutsuu heidät kaikki seuraavan päivän härkätaisteluun kannustamaan häntä ja poistuu paikalta. Micaëlatoimittaa vihdoin viestin, että Josén äiti on kuolemaisillaan, Josén töytyy nyt kyllä tulla ja lopettaa höpsötys. José lähtee, ei tosin ilman, että uhittelee Carmenille tulevansa takaisin.

Viimeinen näytös on jälleen Sevillassa, torilla lähellä härkätaisteluareenaa. Escamillo tulee suuressa paraatissa valkoisten seuralaistensa kanssa, koko kansa on seuraamassa paraatia, hurraten ja juhlien. Carmenin kaverit bongaavat yleisöstä myös Josén... Ja varoittavat Carmenia. Kun kaikki muu kansa menee areenalle, Carmen ja José jäävät kahdelleen. José kertoo rakkautensa määrästä, Carmen kertoo, että on nyt rakastunut Escamilloon, ei enää Josén, sorry. José ei anna periksi ja lopulta Carmen heittää Josélta saamansa sormuksen vasten Josén kasvoja. José raivostuu tästä ja viiltää veitsellä Carmenin kuoliaaksi. Josén loppulaulu kertoo hänen tuskastaan kun hän nyt menetti Carmenin.

photo by La Scala

photo by La Scala

photo by La Scala

photo by ritu

Kolmen ja puolen tunnin esitys oli vaikuttava ja hyvä. Mutta ei erinomainen. Toteutus oli modernihko, paikoin likialastomien ihmisten ryömiessä/tanssiessa lattialla. Mustalaisnaidet oli puettu pääasiassa luonnonvalkoiseen ja mustanpuhuvat risti-ihmiset, jotka liikkuivat mm. Micaëlan kanssa, toivat melkoisesti synkkyyttä esitykseen. Jäin kaipaamaan räiskyvää espanjalaista tunnelmaa, punaisenä hehkuvia hameita ja tummaa ja tulista Carmenia, joka tanssiessa kastanjetit soivat ja koko maailma on yhtä tanssia.

Mutta musiikki oli hyvää - ja La Scala on aina niin komia!

 

 

 

photo by ritu

Paletti.

Nyt tuli hankkiuduttua balettiin. La Scalassa kun on semmoista tarjolla ja bussikyytikin järjestyy, niin kyllä sitä tarvitse käydä tarkistamssa, että mitä se sellainen on. Ei sitä tiedä jos vaikka ihastun ikihyviksi, niinkuin oopperaan! Ja armoitettuna oopperakirjoittajana (huom, EI kriitikkona, vielä...) minun tulee tietysti nämäkin liikkeeni raportoida.

Trittico novecento, 1900-luvun inspiroima kolmoisshow kunnioitti kolmea erinomaista venäläistä säveltäjää - Tšaikovskia, Prokofjeviä ja Šostakovitšia. Koko esitys koostui siis kolmesta palasta, balettia laidasta laitaan niin sanotusti. Alussa pompittiin tyllijumppapuvuissa ja lopussa en tajunnut enää mistään mitään.

Esitys alkoi George Balanchinen merkittävällä teoksella Ballet Imperial, joka on kunnianosoitus Venäjän vanhan pääkaupungin loistolle, näytös rakkaudesta Petipaan ja Tšaikovskiin. Esityksessä nähdään Balanchinen akateemisen taustan mukainen virheetön tyyli.

Sitten mentiin etiäppäin ja vuorossa oli edelleen koreografi Georgen Il Figliol Prodigo (The Prodigal Son, 'tuhluripoika'), sensuelli ja eksoottinen, erittäin vaikuttava balettikappale, musiikki siiskin Prokofjeviltä.

Uutta tuotantoa oli Immemoria koreografi Francesco Ventriglialta. Se pohjautuu Šostakovitšin 7. sinfoniaan ”Leningrad”, joka on sävelletty natsien hyökätessä kaupunkiin ja josta sittemmin on tullut vapauden ja oikeudenmukaisuuden symboli.

Niin, ei tästä ole juuri muuta sanottavaa. Kuvat ovat La Scalan sivuilta. Samoin kuin faktat. En löytänyt sitä balettikipinää, ehkä ei tarvikaan. Joten tähän asiaan emme palaa.

Aida, toinen tarkistus

Tämähän muodostui vallan jokavuotiseksi tapahtumaksi tämä Veronan Aida. Nyt läksin Comitato Culturalen matkaan. Ensin varasin 3 lippua. Ja niita maksaessani otin kuusi lisää. Täti vähän hymyili vinosti. Kun sitten maksoin niitä kuutta, pyysin viela kahta lisää. Siihen täti jo kommentoi, että meinaatko täyttää omalla ryhmälläsi koko bussin ja sori, meillä ei ole nyt paria lippua lisempää, joudut jonotuslistalle. Näiden jälkeen nimeni onkin tunnistettu kovin hyvin kyseisessä Comitatossa, hehs. Loppuviimein sain kuin sainkin vielä ne pari lippua ja koko porukkamme pääsi matkaan. Valtasimme bussin koko takaosan, luonnollisesti. Menomatkalla käänsin jouhevasti koko Aidan tarinan kuvakirjasta suomalaiselle tyttökaksikolle. Mukavasti tytöt kuuntelivat koko stoorin - äitinsa kylla sanoi, että "vieraskoreita"...

Ilmojen haltijatar ei ollut tänä vuonna täysin suosiollinen ja Veronassa satoi. Odotellessamme spektaakkelin alkua, menimme nauttimaan sateiselle terassille pikku spritzit, eväskorimme kanssa. Kuinka ollakaan, sade taukosi ja suunnistimme areenalle. Ja lava näytti kovin erilaiselta kuin viime vuonna! Ja istumapaikkamme olivat nyt kivipenkeillä takakaarteessa. Pepun pehmikkeet olivat tarpeen... Mutta näkymät olivat hyvät. Hivenen pieniltä porukka lavalla näytti, mutta ääni kuului hyvin.

Ikävä kyllä sateen tihutus alkoi taas. Ja katsomo täyttyi sateenvarjoista, lava tyhjeni ihmisistä. Paitsi kaikken tärkein siellä oli - pienellä kuivausmasiinalla edestakaisin kurvaileva tärkeän oloinen kaveri! Tihutus kun ehtyi, hommaa jatkettiin. Ja taas lopetettiin. Edestakaisin veivauksen jälkeen loppujen lopuksi näimme kaksi näytöstä. Se paras pätkä (Tattataa, tatatatata jne) ehti tulemaan! Jotenkin niin se meni se sääntö, että jos esitys peruutetaan ennenkuin näytöksen suunnitellusta alkamisajankohdasta on kulunut puolitoista tuntia, niin sitten lipuista saa rahat takasin. Niin suunnilleen siihen asti esiintyjät paikalla sinnittelivät...

Tosi tosi kiva reissu - iso kiitos koko meidän porukalle, oli hauskaa! Aida on hyvä - ens vuonna sit taasen! Ja tosi hienon näköinen oli kyllä katsomo kun se oli täynnä sateenvarjoa!

Oopperaa!

Voi mahoton kun oli upea kokemus! Todellakaan eivät oopperakokemukseni ole vielä kovin moninaiset, kun leuka ihan meinaa loksahtaa auki hämmästyksestä. Pitkäperjantaina oltiin katsomassa Wagnerin Tannhäuser. Valmistautumisemme sisälsi synopsiksen lukua ja libreton silmäilyä, joten estradille luotu toteutus tuli täytenä yllätyksenä (toisin kuin tietysti kaikille muille katsojille…). Lavalla oli upea, moderni show, joka antoi orkesterille, musiikille ja esiintyjille oopperan ansaitseman tilan. Todella hieno! Omia kuvia ei saanut ottaa lainkaan, joten oheiset kuvat on haettu Teatro alla Scalan sivuilta.

Tarina alkaa siihen malliin, että Tannhäuser on Venusvuorella Venuksen kanssa. Mitä ikinä tästä voikaan päätellä, niin laitetaan se muutamaan potenssiin ja päästään lähelle toteutusta. Oli likialastomia ihmisiä trapetseilla, isoilla valkokankailla, tanssimassa, uimassa, kankaassa roikkumassa – nymfejä, bakkantteja, seireenejä, patsaita. Ja keskellä lavaa SUUREN suuri käsi, jonka ääriviivoja piirtyi valkokankaalle musiikin edetessä. Tästä kaikesta katsojalle tuli pikku hiljaa selväksi, että Tannhäuser ikävöi pois Venusvuorelta. Hän kaipasi vihreää ruohoa ja kirkonkelloja. Ei auttanut vaikka Venus kuinka häntä ympäripuhui jäämään. Niinpä Venusvuori häviää Tannhäuserin ympäriltä. Hän löytää itsensä laaksosta, missä kaikuu paimenen ylistys keväälle. Roomaan matkaavat pyhiinvaeltajat kulkevat ohi ja pianaikaa paikalle tupsahtaa kreivi Hermannin (landgrave) metsästysseurue, jonka joukossa on minnesinger Wolfram von Eschenbach. Nämä kutsuvat Tannhäuserin Wartburgiin, jossa Hermannin sukulaistyttö Elisabeth tuomaroi laulukilpailua. Tannhäuser meinasi kyllä lähteä pyhiinvaeltajien matkaan, mutta Elisabeth vei kuitenkin voitin, etenkin kun ystävät kertoivat hänen kaivanneen Tannhäuseria.

Toisessa näytöksessä ollaan Wartburgissa, suuressa hallissa. Elisabethin ja Tannhäuserin sydämet ovat pakahtua rakkaudesta heidän kohdatessaan piiiiiitkästä aikaa. Wolfram tietysti on myös rakastunut tyttöön, mutta hokaa, että taitaa olla turha toivo. Halliin saapuu valtava joukko vieraita seuraamaan laulukisaa. Lopulta kreivi julistaa kisan teeman, Rakkaus. Ja pääpalkintona on sukulaistytön, Elisabethin, käsi. Ymmärtääkseni merkityksessä ‘morsian’. Wolfram laulaa ekana, rakkaudesta puhtaimmillaan. Yleisö tykkää kovasti, niinpä Tannhäuser pyrkii vastaamaan haasteeseen laulamalla aistillisesta rakkaudesta. Tämä sotii vahvasti minnesingerien maailmankatsomusta vastaan ja Biterolf vastaa lauluun kehumalla hienostunutta, kohteliasta, eleganttia rakkautta. Tannhäuser ei muuta mieltään vaan ennemminkin lisää vaan vettä myllyyn ja sotahan siitä nousee. Lopulta Tannhäuser tajuaa ylittäneensä siveellisyyden rajat pahan kerran ja päättää lähteä pyhiinvaellusmatkalle Roomaan. Pyytämään anteeksiantoa paavilta.

Ja tämä laulukilpailu on toteutettu lavalle hyvinkin runsaasti Bollywood-tyyppisesti. Tanssijamiehillä on päällään pinkki maastokuvioinen puku ja katsomon miehillä kaulassaan hawai-lei, jossa on valot… Tanssikuviot ovat melko kaukana 1800-luvun alusta ja The Käsi kulkee mukana menossa moninaisesti.
Kolmas näytös, ollaan Wartburgin lähellä, laaksossa. Elisabeth on lavan keskellä, roikkumassa katosta ja hän rukoilee ja itkee, että Tannhäuser olisi turvassa ja kyyneleet valuvat järveksi. Pyhiinvaeltajat palaavat, mutta Tannhäuser ei ole heidän joukossaan. Elisabeth palaa linnaan eikä huoli Wolframia saatille ja Wolfram laulaa näin ollen ylistyksen iltatähdelle. Riutunut Tannhäuser ilmaantuu ja pyytää Wolframia opastamaan hänet takaisin Venusvuorelle. Paavi nimittäin epäsi häneltä synninpäästön ja näin ollen kaikki toivo on mennyttä. Tällä välin Elisabeth on kuollut suruun ja hautajaissaattue saapuu paikalle. Tannhäuser kuolee hänen arkkunsa päälle rukoillessaan. Aamu alkaa valjeta ja nuoret pyhiinvaeltajat kulkevat ohi. Tuoden sanomaa, että Tannhäuserin synnit ovat anteeksiannetut.Ikävä kyllä paikkoja La Scalan parvekkeella täytyy tällä kertaa moittia. Kolmannen kerroksen parvekkeelle numero 5 meitä oli tungettu neljä naista samaan koppiin. Mistä kaksi näki hyvin ja kaksi muuta kärsivät mistä lie virheasennoista. Ergonomisuudesta ei puhettakaan. Tunnelmaa tietysti paransi entisestään koppikavereidemme kireät välit – heillä lie ollut kina jo vuosikaudet, sen verran happamina rouvat olivat. Mutta nämä seikat eivät päässeet pilaamaan tunnelmaa kokonaan vaan hieno oli ooppera! Orkesteria johti moitteetta Zubin Mehta ja kolmannen näytöksen alussa rupesivat johtaja orkestereineen olemaan jo melko huvittuneessa tilassa. Onhan tuossa soittoa yhteensä 3 h 15 min… Ai niin, harpisti ja hänen erinomaisuutensa pitää mainita eriksensä. Hyvä oli!