Viva Verdi!

Oopperasta jälleen päiviä! Tämän kertaisen oopperaplokimme aiheena on Italian oman pojan, Giuseppe Verdin Aida. Se, missä on se pätkä että "Tattataa, tatatatatattataa, tatatatatatattatattatattatattataaaaaa, tat, tatattatata" ja niin edelleen. Se leiskautetaan siinä tokan näytöksen tokan kohtauksen tienoolla.
Mutta palatakseni alkuun, niin ensin luulin meneväni Veronaan oopperajuhlille. Nehän on vähän niinkun Savonlinnan oopperajuhlat mutta ei sinne päinkään. Sitten tiesin, että en menekään. Mutta rupesinkin epäröimään ja kuinka ollakaan, tuotin Suomesta oopperaseurueeni ja suuntaisimme R:n, S:n ja J:n kanssa Veronaan. Itse kaupungista tarinoin tuonnempana, nyt koitan keskittyä Aidaan.
Hommahan käynnistyy sillä, että etiopialaiset tappelee egyptiläisten kanssa. Jälkimmäisten päälliköksi jumalat ovat päättäneet määrätä Radameksen. Joka on ihan kaameen rakastunut Aidaan, etiopialaiseen prinsessaan, joka on orjana Egyptissä. Ja Radames aattelee, että jos vaan voittaa sodan, niin sit saa mennä orjan kaa naimisiin. Mikään rakkaustarina ei olis hyvä, ainakaan 1800-lukulainen, jos mukana ei pyörisi nk. toista naista. Egyptin kuninkaan tytär, ehkäpä siis rinsessa ja nimeltänsä Amneris, koittaa vielä tässä vaiheessa sulkea silmänsä yleisölle ihan itsestään selvältä asialta, Radameksen ja Aidan suhteelta. Ehkä Amneris on vaan vähän hidas, Radames kun laulaa näitä rakkauksiaan ihan täysillä. Tärkee homma on ekan näytöksen lopussa se, että Radames saa pyhän miekan.
Sitten sota onkin jo ohi (niin se aika liitää) ja Amneris onnistuu puhumaan Aidan pussiin. Se kettu väitti, että Radames kuoli ja Aida on ihan surusta kankeena. Noh, sittenpähän tytöt tietävät olevansa kilpailijoita ja Radames lähestyy voitonkulkueessa. Sitten alkaa se tosi makee kulkue upeine musiikkeineen. Sieltä tuli jos jonkinmoista tanssityttöä, sotilasta ja hevosiakin. Virtahepo kulki pyörien päällä.
Egyptin kuningas aikoo palkita Radameksen millä tämä vain haluaa, mutta kun Radames haluaa vankien vapauttamista (joukossa on Aida ja Aidan iskä, Etiopian kuningas Amonasro), niin eipä se onnistukaan. Pienen väännön jälkeen päästään kompromissiin, että Aida ja Amonasro jäävät vangiksi, muut vapautetaan ja hiphei, Radames saa palkinnoksi AMNERIKSEN käden. Voi pyhä jysäys, kannattiko lähteä sotimaan?!?!
Noh, sitten Radames tapaa salassa Aidan, jonka isä on juoninut Aidan urkkimaan valtionsalaisuuksia Radamekselta. Että "Jos me karattas niinku yhessä, niin missä solassa ei niinku olis yhtään sotilasta vartiossa?". Kuinka ollakaan Radames kekkaa, että Napatan solassa ei oo vartioo, sieltä voitais mennä. Ja tämän kuulee sitten tietty kaikki - niin Etiopian kunkku kuin Amneris kuin ylipappi Ramfiskin. Kuinka ollakaan. Taas tulee vääntöö ja sitten Ramades jää vangiksi maanpetoksesta.
Loppuviimein Radames tuomitaan kuolemaan. Vaikka Amneris koittaa vielä viimeiseen asti, että älä viiti olla tollanen. Onni Radameksen onnettomuudessa on se, että Aida näppäränä tyttönä meni piiloon sinne samaan kryptaan minne Radames sitten suljettiin. Siellä he niin sanotusti elivät elämänsä loppuun asti yhdessä.
Aivan kertakaikkisen upea kokemus. Liki parituhatta vuotta vanha Veronan Arena pisti hiljaiseksi ja ooppera lavasteineen, musiikkeineen, esiintyjineen ja orkestereineen myös. Niin, ja kapellimestari oli mahtava - kaveri eläytyi koko vartalollaan tähän upeaan teokseen. Niin kaunis ooppera soi tumman tähtitaivaan alla, Italian lempeässä iltayössä - ja minä nautin täysillä. Ei voi muuta sanoa, kuin että kyllä kannatti. Waude. Viva Verdi.

Kun kuvaa klikkaa, niin sen saa isommaksi ja näkyy kaiken lisäksi tarkempana!