Työvoimapula?

En tiedä nyt oikein, että miten tämän nyt ottaisi. Onko se niin, että vierastyövoimaa pitää kannattaa vaiko suosia kotimaista? Ja jos on niinko suomalainen Italiassa, niin onko silloin italialainen työvoima vierastyövoimaa? Mistä päästään perimmäisen kysymyksen äärelle, että kuinka pitkä aika tulee asua ulkomailla ettei enää asu ulkomailla? Tai siis tulen aina olemaan täällä ulkomaalainen, mutta jos alankin tuntea oloni kotoisaksi täällä, niin eihän tämä sitten tavallaan ole enää ulkomailla. Ja kun kampaajakin alkaa olemaan enemmän tuttu kuin vieras, niin olenko ulkona vai sisällä?
Enivei ja oli miten oli, niin päätin tuottaa itselleni puutarhatyöntekijän Suomesta. Hänestä on hurjan helppo puhua, kun häneen voi viitata kirjaimella R. Ja helppoudenhan muodostaa kirjaimen jonkinasteinen samankaltaisuus oman nimeni alkukirjaimen kanssa. Tämä tuontiduunari eli vierastyövoima (vai kotimainen, kas siinäpä se pulma), minkä tunnen paremmin kuin viime aikoina usein näkemäni lämminvesiboilerinkorjaajat (, jotka veistelevät huumoria, että onneksi on kesä, niin ei sitä lämmintä vettäkään silleen tarvii), oli erittäin sisäsiisti ja reipas. Sillä välin kun mää koitin heräillä suihkun (lämpimän) avulla ja koitin keksiä jotain aamiaista, tuontiduunari oli jo trimmannut nurmikon. Ja jäätelön (ja shoppailun) jälkeen hyökkäsimme pensasaidan kimppuun. Sen saman, minkä kanssa viimeksi tappelin tuntikausia ja olin lopulta hyvin repaleinen. Nyt tappelu oli lähinnä siitä, että kuka saa heilua se valosapelin… eikäku leikkurin kanssa. Kovin helpoksi kävi homma tämän vierastyövoiman avulla.
Eikä tässä vielä kaikki. Tämän tuontiduunarin pystyi tarvittaessa valjastamaan myös siivoushommiin, erityisosaamisalanaan hänellä on ikkunain pesu. Myös monet ystäväni ovat lupautuneet vapaaehtoisesti luovuttamaan hänelle ikkunanasa pestäviksi.
Ja vielä suklaaköntiksi kakun päälle, tämä tuontiduunari toimii myös muuttoapuna. Ihan tosi kiltisti. Ja shoppailuapulaisena.
Kyl on niin kaikkee. Vaude.

Pergola

Aina sitä oppii uutta. Ja eräs uusi asia minulle oli jossain vaiheessa "Pergola". Siis semmonen elävä terassin katto. Vissiin syy siihen, että niitä näkee täällä keskimäärin enempi kuin Suomessa, lienee tämän maan luonnon uskomaton kasvutahti. En muun muassa meinannut millään uskoa, että pari kuukautta sitten käyttämäni polku olisi kadonnut. Joten puskin läpi. Shortseissa ja varvastossuissa, tietenkin. Ja polku OLI kadonnut, joten olin päästä varpaisiin naarmuilla, raapaleilla ja hämähäkin seiteissä. Kun saavuin ystävieni luokse picnicille... Maineeni senkun taas paranee. Mut siis pergola. Niitä on melkeen joka paikassa. Paitti ei mun pihassa. Ja naapuri ei innostunut aiheesta, kun koitin ehottaa, että hei! Tehään hei meillekin tollanen! Ei lähteny. Kumma tyyppi. Puhui jostain 'historiallisesti arvokkaasta seinästä, jota ei sovi peittää"... Noh, ihan kiva niinkin. Tietty!
En nyt löytänyt tän enempää kuvia, mutta näillä pääsee alkuun. Autokatoksia kaverit on siis väkertäneet. Ja rantabulevaardeja. Ja toi viimenen kuva on Isola dei Pescatorilta, olivat tehneet tommosen laivan olosen terassin. Aivan mahtava! Mutta siis paljon näitä on pihoilla ympäriinsä. Näyttää siltä, että kehikko vain pystyyn, taimi juurelle ja muutamassa kuukaudessa on aurinkosuoja. On se vaan hirmu kätevää.

Viva Verdi!

Oopperasta jälleen päiviä! Tämän kertaisen oopperaplokimme aiheena on Italian oman pojan, Giuseppe Verdin Aida. Se, missä on se pätkä että "Tattataa, tatatatatattataa, tatatatatatattatattatattatattataaaaaa, tat, tatattatata" ja niin edelleen. Se leiskautetaan siinä tokan näytöksen tokan kohtauksen tienoolla.
Mutta palatakseni alkuun, niin ensin luulin meneväni Veronaan oopperajuhlille. Nehän on vähän niinkun Savonlinnan oopperajuhlat mutta ei sinne päinkään. Sitten tiesin, että en menekään. Mutta rupesinkin epäröimään ja kuinka ollakaan, tuotin Suomesta oopperaseurueeni ja suuntaisimme R:n, S:n ja J:n kanssa Veronaan. Itse kaupungista tarinoin tuonnempana, nyt koitan keskittyä Aidaan.
Hommahan käynnistyy sillä, että etiopialaiset tappelee egyptiläisten kanssa. Jälkimmäisten päälliköksi jumalat ovat päättäneet määrätä Radameksen. Joka on ihan kaameen rakastunut Aidaan, etiopialaiseen prinsessaan, joka on orjana Egyptissä. Ja Radames aattelee, että jos vaan voittaa sodan, niin sit saa mennä orjan kaa naimisiin. Mikään rakkaustarina ei olis hyvä, ainakaan 1800-lukulainen, jos mukana ei pyörisi nk. toista naista. Egyptin kuninkaan tytär, ehkäpä siis rinsessa ja nimeltänsä Amneris, koittaa vielä tässä vaiheessa sulkea silmänsä yleisölle ihan itsestään selvältä asialta, Radameksen ja Aidan suhteelta. Ehkä Amneris on vaan vähän hidas, Radames kun laulaa näitä rakkauksiaan ihan täysillä. Tärkee homma on ekan näytöksen lopussa se, että Radames saa pyhän miekan.
Sitten sota onkin jo ohi (niin se aika liitää) ja Amneris onnistuu puhumaan Aidan pussiin. Se kettu väitti, että Radames kuoli ja Aida on ihan surusta kankeena. Noh, sittenpähän tytöt tietävät olevansa kilpailijoita ja Radames lähestyy voitonkulkueessa. Sitten alkaa se tosi makee kulkue upeine musiikkeineen. Sieltä tuli jos jonkinmoista tanssityttöä, sotilasta ja hevosiakin. Virtahepo kulki pyörien päällä.
Egyptin kuningas aikoo palkita Radameksen millä tämä vain haluaa, mutta kun Radames haluaa vankien vapauttamista (joukossa on Aida ja Aidan iskä, Etiopian kuningas Amonasro), niin eipä se onnistukaan. Pienen väännön jälkeen päästään kompromissiin, että Aida ja Amonasro jäävät vangiksi, muut vapautetaan ja hiphei, Radames saa palkinnoksi AMNERIKSEN käden. Voi pyhä jysäys, kannattiko lähteä sotimaan?!?!
Noh, sitten Radames tapaa salassa Aidan, jonka isä on juoninut Aidan urkkimaan valtionsalaisuuksia Radamekselta. Että "Jos me karattas niinku yhessä, niin missä solassa ei niinku olis yhtään sotilasta vartiossa?". Kuinka ollakaan Radames kekkaa, että Napatan solassa ei oo vartioo, sieltä voitais mennä. Ja tämän kuulee sitten tietty kaikki - niin Etiopian kunkku kuin Amneris kuin ylipappi Ramfiskin. Kuinka ollakaan. Taas tulee vääntöö ja sitten Ramades jää vangiksi maanpetoksesta.
Loppuviimein Radames tuomitaan kuolemaan. Vaikka Amneris koittaa vielä viimeiseen asti, että älä viiti olla tollanen. Onni Radameksen onnettomuudessa on se, että Aida näppäränä tyttönä meni piiloon sinne samaan kryptaan minne Radames sitten suljettiin. Siellä he niin sanotusti elivät elämänsä loppuun asti yhdessä.
Aivan kertakaikkisen upea kokemus. Liki parituhatta vuotta vanha Veronan Arena pisti hiljaiseksi ja ooppera lavasteineen, musiikkeineen, esiintyjineen ja orkestereineen myös. Niin, ja kapellimestari oli mahtava - kaveri eläytyi koko vartalollaan tähän upeaan teokseen. Niin kaunis ooppera soi tumman tähtitaivaan alla, Italian lempeässä iltayössä - ja minä nautin täysillä. Ei voi muuta sanoa, kuin että kyllä kannatti. Waude. Viva Verdi.

Kun kuvaa klikkaa, niin sen saa isommaksi ja näkyy kaiken lisäksi tarkempana!

Täältä tähän

Rakas päiväkirjani,

Niin se aika vierähtää vilkkaasti jopa saappaanvarressa. Kesäinen Iittalia on kovinkin eloisa paikka ja koitan tarinoida teille siitäkin. Nyt kuitenkin poimin asialistalta erään unhoon jääneen seikan.
Mikäli matkaatte jonain päivänä Milanoon. Ja haluatte mennä katsomaan sitä ihan kivan näköistä linnaa siellä melko lähellä sitä ihan mukavan oloista Duomoa. Niin pitäkää hyvät ystävät huolta, ettei teille vaan tule nälkä ravintolan “Farinella – Mediterranean pizza restaurant” kohdalla. Siellä pientä nälkäistä ryhmäämme pompoteltiin ensin terassilta toiselle ja sitten yritettiin väittää, että kyseisellä puolella ei voi ruokailla. Blaablaa. Vihdoin asian ratkettua saimme ruokalistat ja aikamme niitä tutkittuamme huomasimme, että ruokien hinnat olivat kalliimmat “turistilistoissa” (jotka siis olivat englanniksi). Joten tilauksen yhteydessä pyysin italiaksi, hieman ontuen tosin, että käytetään sitten niitä italialaisia hintoja. Järkyttävän pitkän ajan kuluttua toki saimme pitsat eteemme. Ihan hyvät pitsat ne olivat, kuten tässä maassa kovin usein on tapana. Maksettuani katselin kuittia ja kuinka ollakaan, vääriä hintojahan siellä räikeästi turistilta vedettiin. Joten marssin kassalle selvittämään tilannetta. Huippuhomma oli se, että minua ei uskottu. Asiakas ei voi olla oikeassa. Heh. Johonkin ‘sopuun’ tavallaan pääsimme, marssimme ulos ravintolasta ja menimme kadun toisella puolella olevaan kioskiin ottamaan limoncellot. Se on aina oiva keino selvitytyä koettelemuksista.
Toivon, että tämä tarina muistuttaa viimeisimpiä vierailijoitani raportoimaan mitä pikimmin sen viime lauantaisen, kuulemani mukaan erittäin ala-arvoisen pastaravintolan tarkan nimen ja sijainnin, jotta koko maailma voi ruveta välttämään myös sitä. Isossa kaupungissa on näämmä ison kaupungin tavat.
Suosittelen, että Milanossa menette syömään sinne kanavien rantaan. Hinnat saattavat olla vähän kovemmat, mutta siellä ruoka on ollut hyvää. Nami!

Vamos al cake!

Ehkä siitä tietää, että työt ovat alkaneet, kun kohdalle alkaa osumaan työmatkoja. Ilokseni minut passitettiin Espanjaan, Santiago de Compostelaan. Enpäs ollutkaan ennen Espanjassa käynyt ja kovasti kaunis paikka valikoituikin sitten kohteeksi. Ko. paikkahan on pyhiinvaellusreitin loppupiste, missä sijaitsee erittäin iso katedraali. Sinne on haudattuna apostoli Jaakob. Ensi vuonna muuten on SE pyhä vuosi jolloin Jaakon päivä osuu sunnuntaille. Sitten kuulemma paikka on ihan piukassa pyhiinvaeltajia. Ja mystinen pyhä ovi katedraalissa avataan. Katedraalia ympäröivä vanha kaupunki on todella suuri omintakeisine ikkunoineen ja on onneksi hyvin suojeltu. Yliopisto on sijoittunut ihan keskustan kupeeseen ja joitakin laitoksia ja kirjastoja löytyy tosi vanhoista rakennuksista.
Töitä Espanjassa tehdään jostain aamuysistä/-kympistä kahteen. Sitten laitettiin ovet lukkoon ja lähdettiin oleskelemaan kahdeksi tunniksi. Neljältä tultiin takaisin ja oltiin taas kahdeksaan. Huh. Koita siinä sitten puuhata jotain omiasi... Kollega kävikin pelaamassa jalkapalloa alkaen joskus kymmeneltä ja pelaten puolilleöin... Koska tietysti työpäivän jälkeen mennään syömään. Vaikka Espanjalaista tortillaa tai muita tapaksia. Hyviä! Aamulla sai rasvassa paistettuja pötkylöitä nimeltään churros. Kyllähän sillä sitten jo lounaaseen pärjäsi. Ihan sillä rasvalla.
Menomatka oli ikimuistoinen Iberian näyttäessä sähläystaitojaan, joten taas muistan vähän paremmin ottaa hammasharjan käsimatkatavaraan. Jotain töitäkin saatiin tehtyä oleskeluni aikana ja lounastunteja kulutettiin ruokailun lisäksi nähtävyyksien katseluun. Mahtavan vieraanvaraisia ja paikkakuntansa historiaan syventyneitä ihmisiä löysinkin kollegoikseni! Hieno reisu.

Katedraali et al.

Katedraalin takana olevassa rakennuksessa on opiskelija-asuntoja

Iso olut on semmonen 0.4 litranen. Mikä tekee tuosta pienestä noin desin mittaisen. Kuvassa ei ehdottomastikaan näytä niin pieneltä kuin livenä.

Blue1

Tämä ei ole maksettu mainos. Vaan tositarina yhdestä ehkä isoimmasta erosta suomalaisten ja italialaisten välillä.
Kuten olen aikasemminkin jo kertoillut, ollaan käyty Toukon kanssa lentokoneessa. Jouluna oltiin, yhteensä kolmessa koneessa (aina Blue1) ku oli välilaskut ja kaikki. Ja nyt mentiin sitten muutama viikko takaperin lomamielessä taas lentokoneella. Toukolla on hieno matkustuslaatikko, mikä aiheuttaa mulle hien pintaan (lähinnä kun sitä raapottaa mukana välillä koti-lentokenttä ja lentokenttä-lomatukikohta). Ja mikä on ostettu lemmikkikaupasta lemmikkikaupan sedän avulla, että saadaan oikea koko pojulle. Kivasti on mennyt ja lentokenttäväki on ollut ihan menossa mukana. Mitä nyt lentojen varausten kanssa oli pientä ristiriitaa Blue1:n asiakaspalvelun kanssa. Mutta nekin saatiin selvitettyä muutaman tiukan puhelinkeskustelun avulla.
Vaan kuinkas sitten kävikään. Viime sunnuntaina oltiin taas ihan lentoon lähdössä (ja edelleen Blue1) ja rutistelin jo boarding passia kädessä jonottaen portille kun mut kuulutettiin tiskille. Siellä lastauspäällikkö tiedusteli, että minunko on tämä koira joka meinaa koneeseen. Juu-u, näin on minun. Sitten lastauspäällikkö sanoi, että laatikko on liian pieni. Anteeksi mitä? Juu, he eivät ota Toukoa koneeseen, laatikko on liian pieni. Selitin heille minkä olen selittänyt yllä. Boksi ON ostettu ko. koiralle ja olemme lentäneet juurikin TEIDÄN yhtiönne lennoilla. He tähän, että jos vaikka koira on kasvanut. No ei kyllä ole. No mutta silti boksi on pikkusen liian pieni. Kaveri joo sanoi tosiaan, että se on ihan siinä hilkulla, mutta kyllä se taitaa olla liian pieni. Pyysi pomonkin paikalle katsomaan ja yhdessä he päätyivät että nyt se oli boksi tosiaan käynyt Toukolle liian pieneksi. Emme pääse koneeseen. "Ja millainen matkalaukku teillä on?" Kun yritin kysyä heiltä syytä siihen, että miksi aiemmin heidän lentoyhtiönsä ei ollut huomannut nyt niin itsestään selvää faktaa boksin pienuudesta, eivät he oikein tienneet mitään vastausta. Luulen, että vastaus on se, että tämähän riippuu täysin virkailijasta. Ja eläinkaupan myyjästä. Säännöt eivät liene niin selviä, että kaikki osaisivat antaa saman vastauksen. Ikävä kyllä. Lastauspäällikkö ja iso-pomo korostivat, että eivät he halua kiusata asiakasta vaan haluavat eläimen parasta. Uskon sen, mutta harmi (ja tuntuu pahalta) että vasta nyt löysin ihmisiä jotka kertovat miten toimia.
Ja että vaikka kysyin apua boksin valkkaamiseen, niin ei olisi taas voinut luottaa avun laatuun.
Enivei, lensimme siis ulos koneesta. Vaikka emme olleet sinne vielä päässeetkään. Iso-pomo buukkasi meidät seuraavan päivän koneeseen (jonka luulin olevan täysi, mutta iso-pomo sanoi, että hän Järjestää tilaa, hihi). Ja tässä kohtaa joku on jo ehkä huomannut yhden pienen ressitekijän. On kaunis ja aurinkoinen SUNNUNTAI. Ja ma-aamuna lento lähtee aamulla varhain. Ja silloin tulisi olla uusi boksi hyppysissä. Trallalaa. Sellainen lähti löytymään muutaman mutkan jälkeen myytävänä lentokentältä. Huoh.
Ehkä kaiken huippu oli se, että Suomen sisäisten kuljetussäätämisten (lentokenttä-kotimaanmajoitus-lentokenttä), yöpymisen, uuden startin ja lennon jälkeen kun pääsimme Malpensaan, kentällä oli ERITTÄIN snadin ja pienen boksin kanssa liikkeellä sinne TODELLA epämahtuva koira. Ja tuli taas tosi paha olo. Huh. Toukon vanha boksi kun on semmonen, että kyllä se sinne mahtuu (etenkin kun Euroopan sisäisillä lennoilla sen kokoisen PITI olla riittävä, mannerten välisille lennoille oliskin tarvinnut lähtiäppäälle isomman), mutta uuteen boksiin tietty tuhat kertaa paremmin. Se voi kutsua kaveritkin kylään sinne vaikka lennon aikana.
O kysyy että joko ei jää haavi auki yllättävässä tilanteessa. Täytyy myöntää, että tämä tuli niin puun takaa, että kyllä en uskonut korviani ja taisin töllistää suu auki.
Ero Suomen ja Italian välillä on se, että Italiassa olisi vouhotettu ja huidottu käsiä ja pyöritelty päätä ja huudettu kovaan ääneen ja neuvottelujen jälkeen lopulta todettu, että ku on niin hilkulla, niin antaa mennä - kyllä se kaveri sinne näyttää mahtuvan. Koneeseen siitä, hop.