Temperature related story, part II

Some research (in vivo, yes) has been done with a certain dog individual, sometimes obeying the name Touko, related to its temperature ratio behaviour. These observations are highly observer and dog individual dependent. Don't try these at home.

Touko vs. Temperature

+100°C Touko checks through (when glass) or under (when wooden) the sauna door that me and friends are doing just fine. Goes out to keep an eye. Most probably (and mainly) that the clothes are not running away. Important.

+80°C Touko pops in to the sauna to check that me and friends are doing just fine there. Goes out to keep an eye. That the clothes are not running away. Important.

+35°C If extremely mild sauna - Touko stays outside. If this temperature happens outside, Touko turns out to be The Shadow himself. The Shadow gets forward from shadow to shadow - no matter whose shadow that actually is. Result is nearly invisible dog. Crucial to stay alive. Important to have the shortest fur cut. No hope of trying to do any kind of obedience training.

+23°C and above. Very flegmatic little furry guy. Oh yes, hopefully also the fur is very short.

+15°C The highest temperature to imagine some kind of dog tests to be taken. Above this, the commands seemingly are melting down in his ears, so no or nearly no response nor reaction.

10°C The limit below which the shortest furcut is not absolutely necessary anymore.

-1°C Touko turns into a snowball. Of course only in the case that there is snow. But when there is, nearly all the snow comes with him.

-20°C Never better weather to go for a walk!! So active and enjoying little guy taking the joy out from the snow. Let's stay out fooooreeeveeeer!!!

-30°C Touko shows the first vanishing sign of having "a bit coldish" in his paws. The feeling is easily forgotten when something interesting (I bet I heard a mouse under this snow pile!! Me go through!) comes up.

Unfortunately the current data in limited to this range only. When further observation points are achieved, they will be reported immediately.

Paluu Pohjolaan

Rakas Päiväkirja, monta hetkeä on mennyt, etten ole mitään ylöskirjannut. Osasyyksi väitän sitä, etten ole paljastanut sinulle itsestäni ihan kaikkea. Ja kun en ole sitä tehnyt, niin sitten olen pidättynyt monen muun asian kirjoittamisesta. Joten nyt olemme tulleet siihen tienristeykseen, missä on syytä paljastaa se tosiasia, että (rummun pärinää!!!!) nykyään kirjoitan blogia Suomessa! Kuten yleensäkin, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Olen mielialan mukaan paluumuuttaja (=pamu),  maahanmuuttaja (=mamu) tai mikä jottei maahanpaluumuuttaja (=mapamu). 

Määräaikainen työkomennukseni Italiassa päättyi ja pääsin hetimiten talven alkaessa nauttimaan kotimaasta. Kunhan ensin sain suunniteltua miten liikautan itseni ja maallisen mammonani saappaanvarresta mansesteriin. Se vaatikin melkoisesti aivonystyröiden hierontaa, useita tuskastumia, joitakin hermojen menetyksiä ja suuresti säätämistä. Otetaan takaperoisesti ensin tämä oman itseni sekä Herra Toukon siirtäminen. Joka piti suorittaa autoitse, sillä seKIN (se punainen salama nimittäin) piti saada Suomeen. 

Matkalle lupautui seuraksi A - suurkiitos siitä. Ajomatkaahan Tainon kyliltä Pirkkalaan kertyy semmoinen 2400 km, joten juttuseura on enemmän kuin lämpimästi tervetullutta. Aiemmista ajoista viisastuneena - noh, AINA on kehittämisen varaa, mutta tähän asti on näiden reissujen kokemusten perusteella päästy - tein vertailevaa tutkimusta ja matkasuunnitelmat jopa ihan paperille asti.

Master Plan, jonka mukaan Euroopan halki oli tarkoitus löytää kotiin asti.  Tästä on ehkä nähtävissä hivenen eksakti tieteenalanharrastuneisuuteni...

Mitäköhän kaikkea sille matkalle mahtuikaan. ÖÖööö... A tuli sunnuntai-illalla Malpensaan - lento taisi olla myöhässä, koska oltiin sitten myöhässä Miralagosta, missä nautittiin antaumuksella pitsaa loistavassa seurassa.

Tainosta matka alkoi maanantaiaamuna, vaikka oltiinkin siis Cadrezzatessa jo yötä. Koska koti lähti niin sanotusti alta. Siitä lisää toisella kertaa, ehkä. Mutta siis Tainossa maailman paras naapurini tarjosi aamiaisen ja lähdimme matkaan. Evääksi ostettiin vielä Italian puolelta aina niin herkullisia oransseja pikkupalloja (kuvassa vasemmalla).

Italian jälkeen vuorossa oli Sveitsi. Tankkausta heti siinä rajan jälkeen [47,69 litraa = 76,78 frangia  = 63,63€ (=1,33€/L)] sekä motaritarran osto, voimassa tammikuun 2013 loppuun!!! (33,15€) Pieni koira oli ikionnellinen löytäessään lunta Alppien huipulla vilahtaessamme siis San Bernardinon kauttaitse kohti Pohjolaa.

Kävimme välillä pikapikaa Liechensteinissa ja palasimme takaisin Sveitsiin. Mistä jatkoimme Itävaltaan ja lopulta pääsimme laskeutumaan Saksaan. Mistä alkoikin lähes loputon autobahnasuora. Zillertalissa otimme pienen tauon. Kuten kuvista näkyy. Eli siis tokikin vain autobahnan varressa...

Kohteeseen eli Thomannin musiikkiparatiisiin on nyt saavuttu. Kiertelimme suut auki aikamme upeaa ja kaikenkattavaa musiikkikauppaa, joka sijaitsee siis Burgebrachissa. Siellä ei olekaan sitten paljoa muuta. 

Matka jatkui kohti Leipzigia, missä olimme yötä maailman parhaan naapurini äidin luona. KIITOS! Nyt sitten vain hopsis Itämeren rannalle eli jälleen sinne ratin taa. Jossain jälleen tankkasimme [46,36 litraa = 81,38€ (1,609€/L)] - autobahnan varressa vain ON kallista. 

Seuraava kohde lopulta tuli kohdalle - se oli Rostock ja Toukollekin löytyi VIHDOIN se ainoa oikea koiraparkki!

Tässähän kohtaa sitten oli tehty niitä päätöksiä. Ensimmäinen oli se, että ajetaan Tukholmaan asti. Jotkut ottavat laivan Rostockista tms. ja köröttelevät laivalla aina Helsinkiin asti. Käytin tekosyynä sitä, että Touko tuskin ilahtuisi 28 tunnin laivamatkasta, sillä itse en jotenkin viehäty ajatuksesta lainkaan. Joten sitten vaihtoehdoiksi jäi keinot Saksasta Ruotsiin ja sitten ajo Tukholmaan. Aiemmin olin jo kokeillut Puttgarden-Rödby välin, joten vaihtelun vuoksi otimme Rostock-Gedser vaihtoehdon. Ostimme lipun satamasta (94€ koiralla), muuten olisi pitänyt jollain ilveellä osata osua huudeille johonkin tiettyyn aikaan. Mikä on tietysti jonkinasteinen vaatimus noiden muutamien ajokilometrien jälkeen. Vähän jänskätti, koska kelit eivät varsinaisesti olleet maailman parhaat. A) kulkeeko laivat ja B) onkohan silta auki Tanskasta Ruotsiin. First things first. Laiva kulki, mutta tuuli näytti olevan yltymään päin, vaahtopäitä meni ulapalla ja välillä oli laivan kyydissä pystyssä pysyttelemistä, kaikki eivät pysyneetkään. Ja taxfreessa jemmattiin hyllytavara elmukelmun taakse ettei lähde omille teilleen keinutuksessa.  Pääsimme kuitenkin Tanskaan, phew. Tanskan bensanhintatiedot otimme myös ylös (koittaessamme etsiä avonaista VW-putiikkia, vilkutta kun olimme menneet ihan alkumetreiltä asti...) [47,12L = 572,52 DKK = 76,93€ (1,63€/L).

Tanskasta matka jatkui sen ah-niin-komian sillan yli (kerroin sillasta myös täällä), hinta olipi 40€ (295 DKK). Sillan Ruotsin päässä oli tullikavereita! Ekaa kertaa minun siitä ohitse mennessäni. Pysäyttivät ja papereita kyselivät! Ja voi kun niin mielelläni näytin VIHDOIN eka kertaa Toukon passin. Sanoinkin sen heille, että ei o paljoo ennen kyselty. Johon he jotenkin silleen sanoivat, että kyllä vaan aina pitää passit näytellä. Kenelle? Jos ei kukaan o kysymässä...?? Siihen eivät varsin vastanneet. Matka jatkui reippaasti (?) ylös Ruotsia. Paitsi että teimme pakollisen pysähdyksen Etelä-Ruotsin kulttuurikohteeseen, Örkeljungaan. Hieno paikka - amfiteatteri, kauppa ja kaikkee. Ilta pimeni, jutut huononi, matka jatkui jatkumistaan. Kuvassa oleva loistokas värkki on tuulilasinpesunestepumppu - aika hieno yhdyssananakin. Neljä litraa sinne mahtui sinne säiliöön - kiva juttu kun tuota ainetta sai jotenkin muuten kuin muovikanisterikaupalla. Hyvä Ruotsi!

Yön pimeinä tunteina saavutimme Tukholman. Ja kuin ihmeen kaupalla löysimme myös niillä samoilla silmillä jopa sataman. Navigaattori nimittäin oli valmistautunut vain Pohjois-Saksaan asti - sen jälkeen siitä ei ollut tuon taivaallista apua. Aikamme nuokuttuamme ja paleltuamme satamassa laivaanpääsyä odotellen meidät päästettiin laivaan. Kuski painui suoraan suihkun kautta nukkumaan - aivotoimintaa ei tuolloin enää ollut. Virvoittavien unien jälkeen ruoka maittoi ja kannella käytiin pälyilemässä kelejä. Ja siinä se Suomen lippukin vihdoin lepatti. Monta kilometriä pitikin ajaa ennenkuin semmoseen törmäsi.

Oma seikkailunsa tokikin oli ensin laivasta ulospääsy. Koska tien oli tukkinut paikalleen jymähtänyt rekka. Sen jälkeen odottamaton (lue: olin ihan täysin unohtanut, että semmoinenkin pitää hoitaa) tullikeikka, missä kerrottiin, että suomalainen autoni onkin nyt sitten tuontiauto - se pitää tunnistuttaa Suomeen. Otin paperit mukaani ja toivoin että vielä jonain päivänä muistaisin, että tuo pitänee hoitaa. Ja eikun Turusta kohti Tamperetta. Kuinka ollakaan, tervetuliaisiksi saimme ensilumet. Ja minkälaiset! Lunta tuli taivaan täydeltä! Onneksi A istui vieressäni - pyysin, että hän koittaisi tihruttaa sitä valkoista viivaa oikealla. Että jos ollaan paljonkin sen yli... Itse kun en nähnyt juuri tuon taivaallista muuta kuin pyörivät lumihiutaleet edessäni. Jei. Yhdessä palassa päästiin kuitenkin puskemaan pikkuhiljaa Pirkanmaalle. Tankatessamme hieman tajusin mistä syystä auton valot olivat tuntuneet jotenkin vähän omituisilta (ks. kuva) - niitähän ei ollut enää!

Nämä pienet muistipalat ehkä kertonevat, että miksi en ole niitä ylöskirjannut aiemmin. Ei voi kertoa vain pientä palaa vaan kun lähtee kertomaan, niin sitten paranee koittaa pullauttaa kaikki kerralla. Varmasti monia kutkuttavia yksityiskohtia en nyt jaksanut tähän riipustaa. Mutta ei hätää! Tämä kaikki on tulossa ulos myös vertahyytävän jännittävänä elokuvana "The Road Movie". Ehkä jo tämän vuoden aikana. Jääkää toki näille kanaville kuulolle, mainoskampanja ja traileri pyörähtävät ilmoille varmasti minä hetkenä hyvänsä. Luvassa hersyvää huumoria, jännittäviä ohituksia, upeita maisemia jne. Ihan varmana.

ISO kiitos matkaseurasta A ja Herra T. Hienoa olla ehjänä Suomessa.

Sopeutuminen Pohjolaan, osa I

Minulla on koiruus, jolle kodin näemmä tekee matto olohuoneen lattialla! VIHDOINKIN voi olla ilo ylimmillään, kun vihdoin sain taas meille olohuoneen siihen kuntoon, että lattialla on matto minkä alle näemmä voi vaikka mönkiä ja on myös sohva, millä minä voin köllötellä. Niin nytpä sitten on oiva aika - tässä vinkulelun säestyksellä - raportoida tähänastisia saavutuksiamme. 

Olemme olleet nyt kotoSuomessa 4 päivää. Ja hyvin menee. Tämänkertainen raportti on pääasiassa tämäniltaiselta lenkiltä.

Tilanne koiralenkillä Suomi (FI) vs. Italia (IT):

Koiranulkoiluttajia: FI - ehkä joku kakskyt, IT - ehkä korkeintaan 1

Haukkuvia koiria, lähinnä pihoilla: FI - 0, IT - ehkä joku sata (siltä se ainakin tuntuu...)

Sauvakävelijöitä: FI - 7, IT - 0

Mopoautoja: FI - 7, IT - 0. Näistä huomautettakoon, että olen treenannut, tiedän jo, että niitä kutsutaan myös mautoiksi. Alan oppiin!

Mopoja: FI - 0, IT - keskimäärin kolmisen

Katuvaloja: FI - koko ajan, IT - säkällä siellä täällä

Lunta: FI - paljon, ja lisää tulee, IT - ei (-> pimeetä...)

Muita ulkoilijoita: FI - monta, IT - joitakin

Tervehtiviä/hymyileviä vastaantulijoita: FI - 10%, IT - 100%. Tätä mun pitää treenata. Tuntui tosi pöllöltä hymyillä yksikseen ja joskus erehtyä jopa sanomaan 'Moi'. Jokunen vastaantulija kyllä vastasikin, hymyn kera oikeen! Joten treenaan itseäni ja muita kans.

Maisemat: FI- ... On se Pispala hieno tuolla Pyhäjärven toisella puolen. Ja Näsinneulakin näkyy!, IT - Alpit. Hienot on.

Ai niin, kävelyteitä, jalkakäytäviä: FI - tietysti, valaistuja, IT - mitä ne on??

Näin se etenee se suomettuminen. 

Santa Anna, 1342m

Olipa jo korkea aika. Keräilen langanpäitä kasaan ja teen rästihommia. Ja yksi niistä oli Santa Annan huiputus! Reilu kaksi vuotta menikin edellisestä yrityksestä.

Pitkän viikonlopun sunnuntain ratoksi siis ajoimme T:n kanssa ylös Lago Maggiorea, aina Sveitsin puolelle asti. Oli aikaa tosiaankin vierähtänyt kun viimeksi kävin Lavenon pohjoispuolella. Ja maisemia katsellessa ihmettelin, että miksi! Oi miksi olenkaan ajellut muualla, kun täällä on niin nättiä. Ajelimme Gerraan asti ja sieltä juna-aseman vierestä lähti polkumme nousemaan kohti Santa Annaa. Matkalla T päätti, että me voitais asua tuossa talossa, olisi autolta kotiin hissi ja kaikkee. Ei huomannut poika, että auto oli väärän värinen. Hissejä olikin sittemmin yhdessä jos toisessakin talossa, jotka tuollain lievässä rinteessä sijaitsivat.

Viinin poikanen. Melkoinen väriskaala poikueessa.

Syksyisiä pilkahduksia alkoi olla jo, mutta nousua oli kyllä sen verran ettei auringonpaisteessa varsin kyllä syksyltä tuntunut.

Ja siellä! Santa Anna. 1342m. Rifugio, pieni kappeli, vettä koiralle... 

Rifugio taisi olla 5 euroo henkilö per yö. 

Kyllä tuolla kelpaisi yö viettää, keittiö ja kaikki!

Ja paikallista karjaa, yksi niitä ihastui T:oon. Ihastus ei ollut molemmin puolista...

Mutta tyttö tuli sitten myös hörppäämään samasta lähteestä.

Mutta hehs, ei tämä kyllä mikään huiputus ollut... Korkeella oltiin, nousua Gerrasta tulee joku 1200 m, mutta siinä oli semmoista kuitenkin jossain laaksossa olemisen tunnelmaa. En kuitenkaan lähtenyt seikkailemaan pitemmälle. Ehkä joskus sitten Monte Rosan huipulle.

Val Verzasca näköpiirissä, siellä on se Bond-pato.

Ja siellä vissiin sitten Ascona. Joskus tarttisi mennä sinne kuuntelemaan jatsia!

Gerra, siinä assan nurkalla.

Hieno reissu, on siellä vain mukava kävellä siellä rinteillä. Matkan varrelle osui muutama kiva pikku kylä ja paljon hienoja maisemia. 

Ylivertainen

Olenkos jo montakin kertaa mainostanut paikallisia hovihankkijoitani...? Noh, eihän se pahaa se kertaus kenellekään tee! 

Mulla on täällä muutama lempparikauppa. Toukon jutut käyn aina hakemassa mieluiten Zoomegastoresta. Sitten Prisman täällä korvaa, jopa ihan kiitettävän hyvin, niin toi Bennet. Eihän siellä nyt tietenkään niin hyvät valikoimat ole kuin Prismassa, mutta yllättävän monta kertaa (noh, ehkä kaksi) olen löytänyt jopa vaatteita sieltä! Telkkarinkin ostin loppuviimein aikoinaan sieltä. Ja aina kun iskee hillitön gluteenittomien tuotteiden tarve, niin kannattaa suunnistaa Bennettiin. Ja yhdestä Bennetistä, ei tietenkään tuosta lähimmästä, ikävä kyllä, löytyi Toukolle ihan älyttömän kivoja ynnä lihaisia luita. Naurettavaa korvausta vastaan. Hieman Bennet on menettänyt ylivertaista asemaansa oleiluni edetessä kun olen tutustunut mitä muualta saa, mutta on se hyvä edelleen.

Mutta se kaikista kivoin on Decathlon. Sieltä löytyy aina kaikkea tuikitarpeellista... Ilmeisimminkin firma on ranskalainen, niillä on oma tuotemerkki Quechua tai jotain sinnepäin. Ja siis kaikenmoista urheiluun ja ulkoiluun liittyvää myyvät. Siellä käyn retkellä aina kun askeleeseen kivasti saa sovitettua. Ja tällä viikolla kävin. Ja voi mahdoton. Löysin ylivertaisen! Nimittäin pallon. Toukolle!!! Sehän tykkää tennareista. Ne on yksi asia - sen voi ottaa suuhun ja kuljetella. Sitten se tykkää jalkapallon kokoisista. Mitkä se yleensä napautaa puhkirikki noin kymmenessä sekunnissa. Minkä jälkeen se alkaa repiä niitä pikkuisiksi palasiksi. Nice... Koska sitten pelaaminen pallolla ei ole enää ihan sama kuin ehjän pyöreän pallon kanssa... Ja nyt löytyi! Jukra. Jalkapallon kokoinen tennispallo. Voi mahdoton sitä iloa ja juhlaa mitä meillä nyt sitten on sen koommin ollut. Vähän on vielä tekniikka pojalla hakusessa, koska palloa ei millään muotoa voi suussa kanniskella. Joten jalkatyöskentelyä pitää edelleen kehittää. Mutta kyllä tuolla treenin ja motivaation määrällä tuloksia syntyy, voin vakuuttaa. Mun pääasiallinen tehtäväni on tällä hetkellä olla yleisönä - T aina välillä tarkistaa, että kattelenko... Ja sitten jatkaa harjoittelua. Kyllähän se pistää hymyilyttämään.

Lomalla Italiassa: Pisa

Viimeinen kohteemme Toscanan kiertueellamme oli Pisa. Veto oli meiltä molemmilta vähän vähissä, joten lyhyeksi jäi vierailu. Lähitulevassa saatamme päästä tutustumaan Pisaan uudemman kerran - ja jopa turistipintaa syvemmältä alkuasukkaiden avustuksella!

Melko ruuhkainen aukio löydettiin. Ja sieltä tommosia tolppia.

Aukion laita oli täynnänsä krääsäkauppiaita. Reippaita olivat, ilma ei ollut kovinkaan lämmin. Ja satoi. Mutta kansaa riitti ihmettelemässä vinoutunutta nähtävyyttä, mistä tarinan mukaan itse Galileo Galilei pudotteli esineitä 1500-luvulla.

Hahhaa! Siellä oli tuulta!

Lomalla Italiassa: Siena

Kävimme tokikin Toskanan kierroksellamme kurkkaamassa myös Sienan. Ja sieltähän löytyikin tähänastinen suosikkikaupunkini! Aivan tosi hieno! Kivinen kaupunki kukkulan päällä, kuten niin moni. Mutta jotenkin tämä oli ihanampi kuin ne aiemmat. Ei siis todellakaan mikään ihme että tämä on päässyt Unescon maailmaperintölistoille. Mahtava.

Mutkaisia katuja ja kujia reunustettuna idyllisillä Italia-tyyppisillä taloilla.

Pihoille kun kurkkii, niin sieltä pilkistää milloin mitäkin! Mutta ihan perusmeininkiähän se nyt on että pihassa on jos jonkunmoiset daavidit tönöttämässä.

Tämän kadun kurkkasimme, luonnollisesti.

Lähestyessämme SITÄ Piazza del Campoa, ihan kuin talot olisivat vähän niin sun näin...

Siellä Piazzalla oli melko hiljasta, nämä turistit kun olivat kovin aikaisessa. Hyvä niin, koska vielä ei satanut... Ja aurinkokin pilkahteli. Mutta marraskuun alun hivenen hyisessä kelissä oli hyvä pysyä liikkeessä. Ne on ne kuuluisat heppajutut, jos jotakuta rupes mietityttämään, niin heinä-, elokuussa. Silloin tässä lienee enemmän kansaa.

 

Ilon lähde (Fonte Gaia) on siinä aukion laidalla. Toukolle se taisi olla enempi tuo pienempi (Aaaah, vettä! Saaks jo mennä??), mutta tosiasiassa se kait on toi takana oleva isompi.

Nyt rupee ehkä vähän mallia ottamaan päähän nuo nähtävyydet, heti tietty Sienan katedraalilla.

Siena jakaantuu seitsemääntoista kaupunginosaan (Contrada), jotka luonnollisesti kisailevat keskenään kaikessa, erityisesti niissä heppakisoissa. Ne on nimetty eläinten tai symbolien mukaan kuten Kotka tai Lohikäärme tai sitten Kilpikonna, Etana tai Pikkupöllö. Kuvassa oleva lippu kuuluu Metsä-kaupunginosalle.

Hienon näkönen paikka. Pitää mennä uudestaan! Ehkä vaikka sinne Palioon, kuka tietää!

San Domenicon kirkko, mutta noi sypressitkin on kyllä hienot.

On se kumpuilevaa se Toskanalainen maisema. QED.

Hahhaa - matkaseurani oli jotenki tosi innoissaan noista maisemista. "Milloin täältä pääsee pois, oi milloin, milloin...."

Lomalla Italiassa: Montalcino

Tuonne meidän matkamme jatkui Firenzestä - ihanaan, pieneen, kukkulan huipulla olevaan Montalcinon kylään. Siellä olikin juuri sopivasti viideskymmeneskolmas Sagra del Tordo - rastasten juhla... Ylös vei tositosi mutkanen tie!

Tosi tosi nätti kaupunki/kylä! Kovin tuulinen tosin.

Linnakin niillä siellä on kukkulan päällä.

 

Ja sitten päästiin asiaan. Montalcinohan siis on SE paikka mistä tulee SE Brunello. Brunelloksi kutsutaan Montalcinon alueen Sangiovese rypälettä ja se on ihan omaa luokkaansa. Niin maussa kuin hinnassakin.

 

Hahhaa, näin käy Toukolle kun se pääsee Brunellopullojen liki - tämä kukka tuoksuu melko bizarre...

Eipäs vaan, hyvin se poju edelleen poseeraa! Hieno paikka - tänne voi tulla uudestaankin!