Wilkinson run

Hehheee! Näin saatiin jopa mut juoksemaan. Kerättiin työpaikan juoksutapahtumaan likkaporukka. Kun tyttöjä oli ilmottautunut niin säälittävän vähän. Kaunistamaan tilastoja. Ja sovittiin, että juostaan se mitä jaksetaan... Joten logoksi muodostui loogisesti "Slow but Cool Girls". Vihreät t-paitamme herättivät ansaittua huomiota ja 10 km jaksoi juosta porukkahengen avulla just sen verran hyvin että maaliin pääsi. Siellä kyllä saatiiin jotain omituista kommenttia hitaasta vauhdistamme. Mutta ehkä jonain päivänä joku tajuaa, että jostain syystä myös ilman kelloa voi pitää hauskaa. Jatkamme harjoituksia. Ja mikäli väistyvä saittijohtajamme toteuttaa uhkauksensa järjestää tämä myös tulevina vuosina, niin teetämme sitten aina uuden värisen paidan hitaalle, mutta ah niin coolille ja hauskalle porukallemme!

Luento

Olipas meillä töissä oikein mielenkiintoinen luento. Ruotsalainen Isabella Lövin, nykyjään oikeen meppi ja kaikkee, kävi puhumassa liikakalastuksen vaikutuksista Itämereen. Rva Lövin on journalisti, joka alkoi huolestumaan ylikalastuksesta. Koska ensin Ruotsi päätti (joskus tuolla vuoden 2002 tienoolla), että nyt muuten turskaa kalastetaan ihan liikaa. Lopetetaanpa tyystin. Ja sitten EU jyrähti, että ette te voi noin päättää. Koska se syrjii ruottalaisia kalastajia. No ei sit, sano ruottalaiset. Ja tämähän sitten herätti journalistin, että kuin tolleen voi mieltä vaihtaa ihan tosta vaan!??!
Lövin sitten paneutui aikansa asiaan ja on nyt sitten kirjoittanut kirjan "Tyst hav – Jakten på den sista matfisken". Kirja on kait ainoostaan saatavilla ruotsiksi, joten hyvä minulle, että kuulin englanninkielisen esitelmän aiheesta! Kauheesti kirja on kaikkia palkintoja saannu.
Tiivistän tähän jotain mitä kuulin:
Pahassa jamassa ovat kalakannat maailmanlaajuisesti. Afrikan vesiltä käydään eurooppalaisten verorahoilla riistokalastamssa meidän pöytiimme kalaa kun omilta vesiltä ei irtoo enää riittävästi. Turskat kalastetaan pääosin 2-3 vuotiaina ja ne rupiaa lisääntymään vasta 6 vuotiaina. Tästä päästään helposti ongelman ytimeen… Ankeriaat puolestaan, jotka tulee meillä pohjolassa sukukypsiksi vasta ihan hirmu vanhoina ja sittenkin niitten pitää mennä Sargassomerelle asti lisääntymään, niin niitä ei oo melkeen ollenkaan enää. Ja kannan vahvistuminen ottaa vähintään 80 vuotta, mikäli just nyt lopetetaan tyystin niitten tappaminen. Turskan kanssa on myös yksi ongelma se, että mm. Newfoundlandissa, missä turskaa oli 100 vuotta sitten niin paljon, ettei airot mahtuneet veteen, niin siellä on kanta romahtanut myös ja hopsis. Dominoivat lajit onkin nyt sitten ravut ja katkaravut, jotka syövät turskan munia! Koitaa siinä sitten turskakanta vahvistua aktiivisesti. Ei o helppoo. Yksi tulevaisuudenskenaario onkin se, että tulevaisuudessa olemme tyhjentäneet meret niin tyystin, että syömme lähinnä meduusoita...
Nii, ja sitten ne kalat, jotka tarttuu verkkoon, mutta on turhan pieniä, niin nehän heitetään takasin mereen. Tämän olin sisäistänytkin ja kiukkuni vaientanut luulolla, että kyllä ne selviää. Joo, kuulemma 1% niistä säilyy hengissä. Muut takasin dumpatut kuolee.
Kyllähän nämä asiat pikkuhiljaa tietysti porautuu ihmisten tietoisuuteen, mutta tällä hetkellä keinot kaupallisen kalastuksen hillitsemiseen ja sen ympäristövaikutusten havaitsemiseen ovat melko niukat, koska jostain syystä halutaan sulkea silmät. Jostain syystä sallitujen kalasaaliiden rajoja määrittää tahot, jotka eivät ole halunneet uskoa tutkijoiden ehdottamia kestävän kalastuksen rajoja. Pientä muutosta parempaa on ihan viime vuosilta havaittavissa, mutta ikävä kyllä laiton kalastus lisää ongelmia entisestään. Tätäkin onneksi valvotaan, toivottavasti aina vain paremmin ja paremmin. Yksi pelikaveri on mukana ko. valvontabisneksessä - vaikuttaa pätevältä.

Ja lisäksi luennolla oli hassuja sivuvaikutuksia täällä meidän “saitilla”… Istuttivat orvokit – viime tiistaina!! Ja maalasivat katumaalaukset uudestaan. Ehkä Rysselissä ei oo enää orvokkeja. Eikä ne täälläkään montaa yötä pärjää, se on varma. Kohta menen taas lounaan kunniaksi tarkistamaan niiden hyvinvoinnin...

Kielestä

Minähän en tunnetusti koskaan ole ollut mikään varsinainen kielinero. Täällä tosin tunnen olevani koiraneron lisäksi englantinero. Mikä hienoa onkin. Luonnollisesti. Mutta italianero en ihan vielä ainakaan ole. Opiskelut ovat kyllä hyvässä vauhdissa! Ja nyt on aika kertoa osa siitä mitä olen oppinut.
Ilahdutan kovin usein ystäviäni yritelmilläni, joista viimeisin on “lucioso”. Kuulemma sanaa ei ollut olemassa ennenkuin lausuin sen, mutta sehän on niin selkeästi semmonen niinku “valoa lähettävä” (objektista, kukten heijastin). Mistä syystä sitten opinkin uuden termin nimeltä ‘onomatopoeettinen’, jonka johdimme tarkoittamaan myös ylläolevaa tapausta. Todelliseen onomatopoetiaan kuuluisi enemmänkin ehkä “kolibri” eli kännykällä soitettu “häly”, mihin ei suinkaan kuulu vastata. Paikallinen nimitys sille on “squillo”
Sarjassamme Parhaat kielimokat - jotain muistikuvia matkan varrelta:
Kuten tiedämme “sempre” = “aina” kun taas äs ja ee –kirjaimia myös sisältävä “spesso” = “usein”. Minun kaltaiselleni kielinerolle tuossa jälkimmäisessä ei juurikaan ole eroa sanoihin “stesso” (= “sama”) tai “sesso” (=”seksi”). Kun nämä ovat kaikki kauniissa sekamelskassa päässäni, niin ei ihme, että suusta tulee välillä jos jonkinmoinen kielikukkanen.
Toinen stoori liittyy siihen, että olin juurikin takonut päähäni jonottamista koskevia sanoja (mm. “fila”, “coda”) ja sittenpä jonossa seistessämme kollegani oli hyvin hämmentynyt kun päädyin päästämään ilmoille termin “fica” (=”figa”=”v**tu”). Sen koommin en ole ko. termiä sekoittanut. Suomalainen ystäväni kertoi kuinka oli yrittänyt tilata viikunoita (“fico”) jälkiruuaksi millä lie hunajapedillä ja neroisasti muisti, että kyllä se viikuna on feminiini-sana (taas päästään muotoon “fica”). Tarjoilijaneiti ei ihan heti tajunnut, että mitä pitikään tarjoilla.
Pientä iloa olen aiheuttanut myös ääntämykselläni muun muassa puhuessani neljän aseman pitsasta (ihan vielä kieli ei joka kerralla tuota täydellisesti ääntämyseroa “dz”:n ja “z”:n välillä...).
Vielä mausteeksi pohjalle muita kielen kiemuroita:
Älä sano täällä “Katso merta”. Se on kaksi kirosanaa. Olen myös oppinut olemaan etsimättä katsellani jotain yllättävää katsottavaa kun kuulen tuon ensimmäisen jossain. Ja suomalaisille puhun tarvittaessa vain että “Kato”. On tietysti myös muita sanoja, jotka tarkoittavat suomeksikin jotain, kuten ‘suora’, ‘multa’, ‘rotta’, ‘verso’, ‘per una’ (nunna, sakko, rikki, kohti, yhdelle). Ja yksi erittäin tärkeä, mitä käytän paljon: 'nonni', joka tarkoittaa 'isovanhemmat'.
Jotkut eläinyhdistelmät on sallittuja ja jotkut eivät suinkaan. Esim. “kalakoira” on täysin sallittu ja suositeltava, mutta “porsaskoira” ei. Eikä “porsaslehmä”. Hmm. Kuka nämä päättää, että mikä on kirosana ja mikä ei.
Jatkan siis harjoituksia.

Jatkoa

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, nyt olen syönyt kurpitsaa. Juurikin sinä samaisena päivänä jolloin olin tuolla kurpitsafestareilla. Markkinoilta ostetusta kurpitsasta valmistettu illallisemme oli niin upea, että se ansaitsee ihan oman pienen tekstin pätkänsä. Kurpitsa oli juurikin niin hieno kuin myyjätäti väitti. Tiivistä tavaraa, kauniin väristä. Ja sen me leikkasimme uunivuokaan paloiksi, vähän yrttejä, suolaa ja pippuria ja uuniin vajaaksi puoleksi tunniksi. Hyvää oli, kertakaikkiaan.

Mutta vielä huipumpaa oli se, että me tehtiin kastanjia. Kastanjoita. Marroneja. Itte!

Vihdoinkin minulle on nimittäin selvinnyt mitä ne metsänpohjaa peittävät pikkusiilit tosiasiassa ovat. Himpura. Ne on kastanjia! Ei sitten aikasemmin tullut hoksattua. Jokaisessa piikkipallossa on sisällä kolme kastanjaa. Ja mitä vanhempi puu, sitä isompia kastanjat ovat (ei kuulemma niinkään riipu ravinteiden tai veden saannista tuotteen koko). Ja metsät ovat täynnänsä niitä, joten nyt riittää puuhaa joka koiralenkille. Niin paljon kuin joku vain jaksaa syödä kastanjia. Ikävä kyllä ne eivät kauaa säily, eivät raakoina eivätkä valmisteina. Hupaisaa muuten on se, että metsissä ropisee tätä nykyä melkoisesti. Kastanjat ja tammenterhot tippuilevat puista joka puolella!

Ja pikapikaa kastanjien valmistusohje (älä koita tätä kotona mikäli käytössäsi on vain kotoisia hevoskastanjia!). Ensin tsekataan huonot pois kerätystä satsista. Eli kastanjat laitetaan veteen ja kelluvat heitetään pois. Teoria taustalla on se, että jos kastanjassa piilee mato, se kaivaa sisuksiin reikiä, jolloin kastanjaan jää ilmaa ja se kelluupi.

Sitten hyviin tehdään ristikkäisviilto. Meillä oli kova kiista oppimestarini C:n kanssa, että kuinka syvään veitsi kannattaa painaa. Lopputulos oli se, että melko syvään, jotta kastanja aukeaa kypsennyksen aikana. Ja on sitten kivampi poimia suuhun kuoren sisältä. Viilletyt kastanjat laitetaan kiehumaan vartiksi, minkä jälkeen ne levitetään uunipellille. Päälle pirskotetaan valkoviiniä sekä maustetaan suolalla. Uuniin pariinsataan asteeseen vartiksi ja avot! Kastanjat ovat valmiita! Hyviä välittömästi oitis siltään, hunajan kera myös. Ja hyviä jäähtyneinä kanssakin. Niin hyviä että jäätelö säästyi seuraavaan päivään.