Paluu Pohjolaan

Rakas Päiväkirja, monta hetkeä on mennyt, etten ole mitään ylöskirjannut. Osasyyksi väitän sitä, etten ole paljastanut sinulle itsestäni ihan kaikkea. Ja kun en ole sitä tehnyt, niin sitten olen pidättynyt monen muun asian kirjoittamisesta. Joten nyt olemme tulleet siihen tienristeykseen, missä on syytä paljastaa se tosiasia, että (rummun pärinää!!!!) nykyään kirjoitan blogia Suomessa! Kuten yleensäkin, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Olen mielialan mukaan paluumuuttaja (=pamu),  maahanmuuttaja (=mamu) tai mikä jottei maahanpaluumuuttaja (=mapamu). 

Määräaikainen työkomennukseni Italiassa päättyi ja pääsin hetimiten talven alkaessa nauttimaan kotimaasta. Kunhan ensin sain suunniteltua miten liikautan itseni ja maallisen mammonani saappaanvarresta mansesteriin. Se vaatikin melkoisesti aivonystyröiden hierontaa, useita tuskastumia, joitakin hermojen menetyksiä ja suuresti säätämistä. Otetaan takaperoisesti ensin tämä oman itseni sekä Herra Toukon siirtäminen. Joka piti suorittaa autoitse, sillä seKIN (se punainen salama nimittäin) piti saada Suomeen. 

Matkalle lupautui seuraksi A - suurkiitos siitä. Ajomatkaahan Tainon kyliltä Pirkkalaan kertyy semmoinen 2400 km, joten juttuseura on enemmän kuin lämpimästi tervetullutta. Aiemmista ajoista viisastuneena - noh, AINA on kehittämisen varaa, mutta tähän asti on näiden reissujen kokemusten perusteella päästy - tein vertailevaa tutkimusta ja matkasuunnitelmat jopa ihan paperille asti.

Master Plan, jonka mukaan Euroopan halki oli tarkoitus löytää kotiin asti.  Tästä on ehkä nähtävissä hivenen eksakti tieteenalanharrastuneisuuteni...

Mitäköhän kaikkea sille matkalle mahtuikaan. ÖÖööö... A tuli sunnuntai-illalla Malpensaan - lento taisi olla myöhässä, koska oltiin sitten myöhässä Miralagosta, missä nautittiin antaumuksella pitsaa loistavassa seurassa.

Tainosta matka alkoi maanantaiaamuna, vaikka oltiinkin siis Cadrezzatessa jo yötä. Koska koti lähti niin sanotusti alta. Siitä lisää toisella kertaa, ehkä. Mutta siis Tainossa maailman paras naapurini tarjosi aamiaisen ja lähdimme matkaan. Evääksi ostettiin vielä Italian puolelta aina niin herkullisia oransseja pikkupalloja (kuvassa vasemmalla).

Italian jälkeen vuorossa oli Sveitsi. Tankkausta heti siinä rajan jälkeen [47,69 litraa = 76,78 frangia  = 63,63€ (=1,33€/L)] sekä motaritarran osto, voimassa tammikuun 2013 loppuun!!! (33,15€) Pieni koira oli ikionnellinen löytäessään lunta Alppien huipulla vilahtaessamme siis San Bernardinon kauttaitse kohti Pohjolaa.

Kävimme välillä pikapikaa Liechensteinissa ja palasimme takaisin Sveitsiin. Mistä jatkoimme Itävaltaan ja lopulta pääsimme laskeutumaan Saksaan. Mistä alkoikin lähes loputon autobahnasuora. Zillertalissa otimme pienen tauon. Kuten kuvista näkyy. Eli siis tokikin vain autobahnan varressa...

Kohteeseen eli Thomannin musiikkiparatiisiin on nyt saavuttu. Kiertelimme suut auki aikamme upeaa ja kaikenkattavaa musiikkikauppaa, joka sijaitsee siis Burgebrachissa. Siellä ei olekaan sitten paljoa muuta. 

Matka jatkui kohti Leipzigia, missä olimme yötä maailman parhaan naapurini äidin luona. KIITOS! Nyt sitten vain hopsis Itämeren rannalle eli jälleen sinne ratin taa. Jossain jälleen tankkasimme [46,36 litraa = 81,38€ (1,609€/L)] - autobahnan varressa vain ON kallista. 

Seuraava kohde lopulta tuli kohdalle - se oli Rostock ja Toukollekin löytyi VIHDOIN se ainoa oikea koiraparkki!

Tässähän kohtaa sitten oli tehty niitä päätöksiä. Ensimmäinen oli se, että ajetaan Tukholmaan asti. Jotkut ottavat laivan Rostockista tms. ja köröttelevät laivalla aina Helsinkiin asti. Käytin tekosyynä sitä, että Touko tuskin ilahtuisi 28 tunnin laivamatkasta, sillä itse en jotenkin viehäty ajatuksesta lainkaan. Joten sitten vaihtoehdoiksi jäi keinot Saksasta Ruotsiin ja sitten ajo Tukholmaan. Aiemmin olin jo kokeillut Puttgarden-Rödby välin, joten vaihtelun vuoksi otimme Rostock-Gedser vaihtoehdon. Ostimme lipun satamasta (94€ koiralla), muuten olisi pitänyt jollain ilveellä osata osua huudeille johonkin tiettyyn aikaan. Mikä on tietysti jonkinasteinen vaatimus noiden muutamien ajokilometrien jälkeen. Vähän jänskätti, koska kelit eivät varsinaisesti olleet maailman parhaat. A) kulkeeko laivat ja B) onkohan silta auki Tanskasta Ruotsiin. First things first. Laiva kulki, mutta tuuli näytti olevan yltymään päin, vaahtopäitä meni ulapalla ja välillä oli laivan kyydissä pystyssä pysyttelemistä, kaikki eivät pysyneetkään. Ja taxfreessa jemmattiin hyllytavara elmukelmun taakse ettei lähde omille teilleen keinutuksessa.  Pääsimme kuitenkin Tanskaan, phew. Tanskan bensanhintatiedot otimme myös ylös (koittaessamme etsiä avonaista VW-putiikkia, vilkutta kun olimme menneet ihan alkumetreiltä asti...) [47,12L = 572,52 DKK = 76,93€ (1,63€/L).

Tanskasta matka jatkui sen ah-niin-komian sillan yli (kerroin sillasta myös täällä), hinta olipi 40€ (295 DKK). Sillan Ruotsin päässä oli tullikavereita! Ekaa kertaa minun siitä ohitse mennessäni. Pysäyttivät ja papereita kyselivät! Ja voi kun niin mielelläni näytin VIHDOIN eka kertaa Toukon passin. Sanoinkin sen heille, että ei o paljoo ennen kyselty. Johon he jotenkin silleen sanoivat, että kyllä vaan aina pitää passit näytellä. Kenelle? Jos ei kukaan o kysymässä...?? Siihen eivät varsin vastanneet. Matka jatkui reippaasti (?) ylös Ruotsia. Paitsi että teimme pakollisen pysähdyksen Etelä-Ruotsin kulttuurikohteeseen, Örkeljungaan. Hieno paikka - amfiteatteri, kauppa ja kaikkee. Ilta pimeni, jutut huononi, matka jatkui jatkumistaan. Kuvassa oleva loistokas värkki on tuulilasinpesunestepumppu - aika hieno yhdyssananakin. Neljä litraa sinne mahtui sinne säiliöön - kiva juttu kun tuota ainetta sai jotenkin muuten kuin muovikanisterikaupalla. Hyvä Ruotsi!

Yön pimeinä tunteina saavutimme Tukholman. Ja kuin ihmeen kaupalla löysimme myös niillä samoilla silmillä jopa sataman. Navigaattori nimittäin oli valmistautunut vain Pohjois-Saksaan asti - sen jälkeen siitä ei ollut tuon taivaallista apua. Aikamme nuokuttuamme ja paleltuamme satamassa laivaanpääsyä odotellen meidät päästettiin laivaan. Kuski painui suoraan suihkun kautta nukkumaan - aivotoimintaa ei tuolloin enää ollut. Virvoittavien unien jälkeen ruoka maittoi ja kannella käytiin pälyilemässä kelejä. Ja siinä se Suomen lippukin vihdoin lepatti. Monta kilometriä pitikin ajaa ennenkuin semmoseen törmäsi.

Oma seikkailunsa tokikin oli ensin laivasta ulospääsy. Koska tien oli tukkinut paikalleen jymähtänyt rekka. Sen jälkeen odottamaton (lue: olin ihan täysin unohtanut, että semmoinenkin pitää hoitaa) tullikeikka, missä kerrottiin, että suomalainen autoni onkin nyt sitten tuontiauto - se pitää tunnistuttaa Suomeen. Otin paperit mukaani ja toivoin että vielä jonain päivänä muistaisin, että tuo pitänee hoitaa. Ja eikun Turusta kohti Tamperetta. Kuinka ollakaan, tervetuliaisiksi saimme ensilumet. Ja minkälaiset! Lunta tuli taivaan täydeltä! Onneksi A istui vieressäni - pyysin, että hän koittaisi tihruttaa sitä valkoista viivaa oikealla. Että jos ollaan paljonkin sen yli... Itse kun en nähnyt juuri tuon taivaallista muuta kuin pyörivät lumihiutaleet edessäni. Jei. Yhdessä palassa päästiin kuitenkin puskemaan pikkuhiljaa Pirkanmaalle. Tankatessamme hieman tajusin mistä syystä auton valot olivat tuntuneet jotenkin vähän omituisilta (ks. kuva) - niitähän ei ollut enää!

Nämä pienet muistipalat ehkä kertonevat, että miksi en ole niitä ylöskirjannut aiemmin. Ei voi kertoa vain pientä palaa vaan kun lähtee kertomaan, niin sitten paranee koittaa pullauttaa kaikki kerralla. Varmasti monia kutkuttavia yksityiskohtia en nyt jaksanut tähän riipustaa. Mutta ei hätää! Tämä kaikki on tulossa ulos myös vertahyytävän jännittävänä elokuvana "The Road Movie". Ehkä jo tämän vuoden aikana. Jääkää toki näille kanaville kuulolle, mainoskampanja ja traileri pyörähtävät ilmoille varmasti minä hetkenä hyvänsä. Luvassa hersyvää huumoria, jännittäviä ohituksia, upeita maisemia jne. Ihan varmana.

ISO kiitos matkaseurasta A ja Herra T. Hienoa olla ehjänä Suomessa.

Sopeutuminen Pohjolaan, osa I

Minulla on koiruus, jolle kodin näemmä tekee matto olohuoneen lattialla! VIHDOINKIN voi olla ilo ylimmillään, kun vihdoin sain taas meille olohuoneen siihen kuntoon, että lattialla on matto minkä alle näemmä voi vaikka mönkiä ja on myös sohva, millä minä voin köllötellä. Niin nytpä sitten on oiva aika - tässä vinkulelun säestyksellä - raportoida tähänastisia saavutuksiamme. 

Olemme olleet nyt kotoSuomessa 4 päivää. Ja hyvin menee. Tämänkertainen raportti on pääasiassa tämäniltaiselta lenkiltä.

Tilanne koiralenkillä Suomi (FI) vs. Italia (IT):

Koiranulkoiluttajia: FI - ehkä joku kakskyt, IT - ehkä korkeintaan 1

Haukkuvia koiria, lähinnä pihoilla: FI - 0, IT - ehkä joku sata (siltä se ainakin tuntuu...)

Sauvakävelijöitä: FI - 7, IT - 0

Mopoautoja: FI - 7, IT - 0. Näistä huomautettakoon, että olen treenannut, tiedän jo, että niitä kutsutaan myös mautoiksi. Alan oppiin!

Mopoja: FI - 0, IT - keskimäärin kolmisen

Katuvaloja: FI - koko ajan, IT - säkällä siellä täällä

Lunta: FI - paljon, ja lisää tulee, IT - ei (-> pimeetä...)

Muita ulkoilijoita: FI - monta, IT - joitakin

Tervehtiviä/hymyileviä vastaantulijoita: FI - 10%, IT - 100%. Tätä mun pitää treenata. Tuntui tosi pöllöltä hymyillä yksikseen ja joskus erehtyä jopa sanomaan 'Moi'. Jokunen vastaantulija kyllä vastasikin, hymyn kera oikeen! Joten treenaan itseäni ja muita kans.

Maisemat: FI- ... On se Pispala hieno tuolla Pyhäjärven toisella puolen. Ja Näsinneulakin näkyy!, IT - Alpit. Hienot on.

Ai niin, kävelyteitä, jalkakäytäviä: FI - tietysti, valaistuja, IT - mitä ne on??

Näin se etenee se suomettuminen. 

Poro

Hahhaaa! Aamulenkilla jouduin hieraisemaan unia silmista toisenkin kerran. Italialainen kuljetusfirma kun on huomannut, etta jos kuljetukset hoitaa kunnolla, niin ne on parasta hoitaa porokyydilla. Paras poro oli tullut Tainoon ja peruutteli rakennustyomaalle. Varmaan joulupukki tulee tuon kyydilla sitten aikanaan minunkin pihalle. Vai onkohan niita semmonen "toiseksiparasporo" kanssa...? Tai "huonoinporo"... Toivottavasti ei. Itkuhan niille voisi tulla. Monta Parastaporoa vaan!

 Kollega veikkaa etta Parasporo olisi paikallinen sukunimi - sana ei varsinaisesti kuulemma tarkoita 'mitaan'.

Kyltti

Paikallisen Prismani pihalla oleva invaparkkiskyltti on saanut kaverikseen alla olevan lisämääritteen. Ja ehkäpä siitä syystä ihailtavan usein olen nähnyt paikat vapaina. Erityisesti ottaen huomioon paikallisten muuten erittäin villit parkkeerauskeksinnöt. Aivan loistava idis, joten ansaitsi saada paikkansa plokissa!

"Haluukko nää mun parkkipaikkani? Ota minun vammani!"

Viha - rakkaus

Mitä vihaan Italiassa

- Näiden tapaa olla ekologinen ja sammuttaa pelkkä tietokoneen NÄYTTÖ – näyttää sitten ulospäin siltä, että tietokone on sammutettu

- Salaatti myydään pussissa, valmiiksi pestynä, leikattuna. Pussi vaan auki ja avot, kaada kulhoon.

- Koirat saavat tehdä melkein mitä vaan, niinkuin lapsetkin. Mistä syystä joka paikassa haukkuu ja kirkuu.

- Miljaardeja punkkeja, kirppuja, hyttysiä, purevia hämähäkkejä... Niin, ja karhunvatukkapensaan piikkejä

- Juomavesipullokulttuuria

- Hanavesipelkoa

- Muoviroskan määrää

- Autokeskeistä kulttuuria ja infrastuktuuria

- Kaakelilattiaa talvella. Ihan himpskutin kylymä.

- Kesäkeskeistä elämää. Että jos se himpskutin kylmä kausi (nojoo, ei se himpskutin kylymä oo, on vaan kauhian kosteeta ja viileetä - sisällä ja ulkona, se yhdistelmä syö rotan lailla) kestää nelisen kuukautta, niin miksi siihen ei yhtään voida varautua?? Esim. edes kaksinkertaisin ikkunoin. Tai sellaisin ovin, mistä ei paista päivä (tai sada lumi) sisään raoista???

- Liian kapeita teitä.

- Kuskeja, jotka ajaa nasta laudassa liian kapeita teitä.


Mitä rakastan Italiassa

- Cappuccino ON täällä ihan jotain muuta kuin muualla

- Tomaatit on herkkuja, ympäri vuoden

- Samoin mozzarella. Ja parmesaani. Kyllä tulee peruskasvispiirakasta eri maukas, kun emmentaalin sijaan laittaa noita kahta.

- Koirat saavat tehdä melkein mitä vaan. Eli Touko saa tulla mukaan melkein minne vain ja aina sitä pidetään tosi hyvin koulutettuna.

- Karhunvatukoita!

- Hälläväliä-meininkiä. Mikä meinaa sitä, että esim. parkkipaikka löytyy mistä vain. Mutta pahaa pelkään, että muissa maissa ajaminen on tämän jälkeen melko haastavaa.

- Vuoria. Kun aamulla suristelen vespalla töihin ja ilma on kuulas, niin että Monte Rosa piirtyy horisonttiin. Kyllä taas kannatti herätä.

- Vespaa – erityisesti omaani, mutta yleisesti vanhoja. Uudet on ihan tylsiä.

- Kaakelilattiaa kesällä, ihanan viilee

- Kesää. Täällä tätä elämää riittää, joka ilta jossain tapahtuu, ilotulituksia, live-bändejä. Välillä oikein harmittaa, ettei jaksa lähtee koko aika. Mutta onneksi sitä riittää.

- Jäätelöä

- Jäätelöä


...Kuinka lähellä toisiaan viha ja rakkaus joskus ovatkaan.

En haluaisi olla (haitari)bussinkuljettaja

Siis täällä. Joulukuun alussa olin käymässä semmosilla markkinoilla (vai messut? en tiä.) Milanossa. Auton parkkeerasin metroasemalle, mistä sitten oli bussikuljetus suurelle messualueelle. Menomatka sujui hyvin jännittäessä, että tulikohan hypättyä oikeaan bussiin. Melko kauan matka kestikin eli paljosti jännäämistä! Markkinat oli ihan järkyttävän iso tapahtuma. Ensin kiertelin aikani isossa messuhallissa, minkä tajusin lopulta olevan vain osa Italian messualuetta. Toinen suuri osa-alue oli täynnä Euroopan muita maita, mm. Ranska viininmaistelukäytävävineen. Jotain vitsailua kuulin muuten työporukalta sisilialaisesta viinikäytännöstä: ranskalaisia viinejä kuulemma parannetaan sekoittamalla niihin jotain paikallista erinomaisuusviiniä. Eli ei kai parane kehuskella ranskalaista viiniä italialaiselle! Ei täältä tosin saakaan kauheasti tietenkään ranskalaisia viinejä, kaupan hyllyt kun pursuavat paikallisia pulloja. Mielestäni kätevä tapa opetella Italian maantietoa – mitä etelämpää viini on, sitä parempaa. Siitä sitten vaan monimutkaiset paikannimet pohjois-eteläsuunnassa järjestykseen. Ihan kaikki eivät vielä ole kohdillaan...

Noniin, ja taas messuille. Muulle maailmalle varattu alue, hillittömän iso, oli kuin suuri basaari – kielten sekamelska oli mahtava ja myös myyntiartikkelit olivat kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kävelin ympäriinsä niin kauan kuin jalkani suinkin suostuivat. Mikä mahtava paikka tuollainen onkaan joulun alla ostaa joululahjoja! Ja sitähän siellä tehtiinkin. Kansaa oli kuin kooveen maalilla konsanaan ja usealla oli semmonen perässävedettävä matkalaukku mukana, mille en muutakaan käyttöä keksinyt kuin juurikin sen, että sen voi ostaa täyteen jouluruokia. Tai lahjoja. Tai vaatteita. Tai mattoja. Mitä nyt sitten kukakin haluaa.

Jalat väsyneinä hyppäsin paluumatkabussiin ja määränpään jännittämisen sijaan keskityin linja-auton liikeratoihin. HUH. Kuten olen jo aiemmin kertonut, tämä on liikenneympyröiden luvattu maa. On pientä ja isoa. Ja vielä pienempää ja isompaa. Siellä se haitaribussi sitten päästeli pitkin ympyröitä italialaisen huolettomasti. Mutkat hiukan oikosiksi, milloin vauhti lähes nolliin, että suunnilleen pysyy perässä että mahtuuko. Bussi teki myös huomattavan pitkän lenkin, minkä varrella ajettiin tavallaan niinku suljettuja reittejä – joku kaveri aina siirteli tiesulkuja edeltämme. Lenkin päätteeksi palattiin samaan ympyrään mistä muutamia kilometrejä aiemmin lähdettiin. Ilmeisesti aiottu käännös olisi vain ollut liian piukka suorittaa ja lenkki oli välttämätön. Kaikkee sitä joutuukin täällä funtsimaan.

Työmatka on toinen oivallinen paikka seurata linja-auton suoritumista. Armotonta lumisadetta seuraavana päivänä menin siis bussilla töihin. Siinä pysäkillä – tai siis siinä kadunvarressa, tottumaton silmäni ei ensimmäisiin viikkoihin tunnistanut kohtaa pysäkiksi vaikka lähes päivittäin kuljettiin Toukon kanssa siitä ohi. Niin siis siinä pysäkillä oli hyvin aikaa seurata ohiajavia autoja. Jollain oli lumiketjut ja osa ajoi kahtakymppiä. Osa oli tehnyt vain pienen reiän tuulilasia peittävään lumeen... Tiellä oli paljon loskaa, mutta suolaa käytetään täällä reippaalla kädellä, joten sohjon jäätymistä ei tarvitse paljon pelätä. Yli puolen tunnin odottelun jälkeen bussi viimein tuli, onneksi siellä oli lämmitys päällä. Tämä kylmähkö yhdistettynä suureen kosteuteen ei ole kovinkaan lämmin yhdistelmä.

Bussin reitti kulkee normaalisti neljän kylän kautta työpaikalle. Sohjokeskiviikkona yksi jätettiin suosiolla väliin. Ilmeisesti siksi, että bussilla ei ollut mahdollisuuksia kivuta sen keskustaan loskassa. Ajomatkan varrelle osuu paikoin tosi kapeita paikkoja ja jyrkkiä teitä. Ja tiukkoja mutkia. Osa teistä tuntuu niin kapeilta, että mua on hirvittänyt tunkea sinne tuolla omalla ooppelilla. Mutta näämmä niistä pääsee bussillakin! Kapeaa pikkutietä noustaan ja lasketaan usein reilulla vauhdilla ja erityisesti mutkan lähestyessä kuski vilkuttaa valoja, jotta vastaantulijat osaavat väistää. Yllätyksekseni jossain mutkassa kuski hiljentää vauhdin melko hiljaiseksi ja kait oikein katsoo, että mahtuuko tänäänkin. Jos tällaisissa kohdissa tulee pikkuauto vastaan, ne joutuvat nöyrästi peruuttamaan pois tieltämme. Äänimerkkiä, ja reippaasti, saavat ne tollot, jotka ovat parkkeeranneet autonsa töllösti bussin tielle sekä ne, jotka eivät nöyrästi anna tietä vaan luulevat heidän autollaan olevan suurempi ego kuin meidän bussillamme. Niin, ja kaiken aikaa kuski juttelee mukavia matkustajien kanssa. Tietysti.

Kävin Suomessa

On tosi ällöttävää mennä jonnekin lämpimään, esim. Rioon, keskellä pimeää talvea. Semmoisissa paikoissa saattaa saada aurinkoihottumaa tai ainakin silmiä häikäisee. Lisäksi pitäisi keskellä talvea osata hankkia semmoisia vaatteita mitkä sopisivat kyseiseen ilmastonalaan - kosteaan ja kuumaan kuin mikä. Saattaa käydä jopa niin, että vaatteet eivät toimi. Ihan hyvin voi käydä niin! Tällaisten asioiden pelossa päätin, että menemme Toukon kanssa viettämään joulua Suomeen. Suomi kun on tuttu ja turvallinen. Siellä olikin tarjolla saapuessamme (TADAA) vuoden lyhin päivä! Jipii! Tampereen seudulla joulun aikoihin olikin sen verran lunta, että pääsi sanomaan. Onneksemme Suomen talvi ei sentään ihan nurjinta puoltaan näyttänyt - vettä ei satanut yhtään! Eivätkä kadut olleet jäässä ollenkaan missään. Kuulin, että Jyväskylässä oli tällaistakin kurjuutta tarjolla. Pikkupakkaset soivat meille sen ilon, että näimme vilauksen jäästä kun menimme oikein läheltä merenrantaa katsomaan.

Jännintä matkassamme oli ehdottomasti Toukon ensimmäiset lentomatkat! Huh. Kyllä mua osasikin jännittää, mutta nyt voin sanoa, että loppu hyvin kaikki hyvin. Omat kommervenkkinsä matkaan toivat paikallinen eläinkauppa, mistä hankin Tokelle lentolaatikkoa, paikallinen eläinlääkäri, mistä hain tarvittavat matojenkarkotuslääkinnät sekä lentoyhtiö, jolle koirien kuljetus ei ihan taida olla arkirutiinia. Nyt yhteensä kolmen lähtöselvityksen, kolmen "mistä-kalastan-koirani-lennon-jälkeen"-seikkailun, yhden välilaskun ja monen laatikon raahaamisesta koituvan kirosanan rikastuttamana voimme ehkä tehdä reissun toistekin. Toke vaikutti melko relalta - mistä osittain täytynee kiittää lääketeollisuutta. Näin hauskan tapahtuman Köpiksen kentällä, kun turvamies meinasi moikata Toukoa häkin portin läpi. Melkoisen nopeasti veti turvamies naamansa pois Toukon lähettyviltä - niin reipasta häkin puolustamista pojasta irtosi! Eipähän kukaan erehdy pönemään Toukoa matkan varrelta!

Nyt olen siis palannut tänne saappaanvarteen. Ja eilen se alkoi. Pelkällä varoittelulla. Työpaikalla. Onneksi siitä puhuttiin lounastunnilla. Osasin sitten kotimatkalla käydä vielä ruokakaupassa. Illalla ei näkynyt vielä mitään. Mutta aamulla kun herättiin, niin johan sitä olikin! Koko maailma on ihan valkoinen! Kyllä se vaan niin on, että talvinen maisema kaunistuu kummasti myös täällä etelässä, kun sen kuorruttaa lumella. Multa on taidettu jo pitkään pyydellä kuvia, että "Miltä siellä sun kotinurkilla näyttää???". Tylsä laittaa kuvia, missä näkyy ankeeta harmaata "talvea". Mutta nyt pistän läjän tänne tämmösiä tänään otettuja. Paikalliset todennäkösesti pitävät mua omituisena, kun aivan innoissani puskin tonne ulos kameran kanssa. Naapuri jotain tuli sanomaankin vähän omituisen kuuloisena, että tämä taitaa olla sulle normaalia. Hän on eteläitaliasta eikä kyllä näytä nauttivan lumesta palaakaan... Ilahtui se kuitenkin tuosta meidän lumiukosta. Jotain iloa siis lumesta hänellekin! Otti oikein kuvan. Just ennenkuin palattiin kotiin, vastaan tuli iloinen porukka paikallisia. Yhdellä oli liukuri, toisella vanhanmallinen kelkka, yksi pulkkakin näytti löytyneen jostain ja parilla pojalla oli laskettelumonot suksineen, yksi kantoi lumilautaa. Että kyllä täälläkin osataan nauttia pikatalvesta. Todennäköisesti tämä on vain lyhyt ilo. Kaikki mulle hokevat, että on niin poikkeuksellinen tämä talvi. Toivottavasti näin on. Sillä todellakin mulla on kesärenkaat autossa. Talvisemmat on nastoilla varusteltu ja ne on nätisti Suomessa. Mutta eipä niillä täällä saisi ajaakaan. Kitkat ovat sallitut, mutta kait kovin harvalla on sellaiset autossaan. Sitä vastoin lumiketjut pitäisi kaikilta löytyä. Joten minäkin olen varustanut ooppelini semmoisilla. En kuitenkaan ajatellut ihan nyt just ottaa tuota autoa tuolta tallista. Onnekseni ennen joulua tutkin työpaikalle vievän linja-auton liikeradat. Ensimmäisellä kerralla ei kuski meinannut uskoa silmiään, kun törrötin tien poskessa kättäni huitoen. Ilmeisesti meidän kylältä ei juuri kuljeta tuolla bussilla. Toisena päivänä kuski sitten jo odotti mua, kun viime tipassa juoksin bussiin autoja väistellen... Joten hyvä on palvelu. Palvelu taitaa olla huippua mm. siksi, että bussi ei ole mikään julkinen nysse vaan meitin työpaikan tarjoama. Yksi kyyti aamulla töihin päin ja yksi iltapäivällä kotio. Loistavaa! Tosin se kiertää kaikki kylät mennen tullen, joten matkaan menee melko reilusti aikaa...

Tämä on myös erittäin mukavaa, että tällainen täällä erittäin harvinainen talvipäivä tarjoillaan vapaapäivänä! Erittäin ajattelevaista! Ja huomenna sitten bussilla töihin. Nyt mä keskityn suomalaiseen tapaan juomaan kaakaota kylmänä talvipäivänä. Kaakao tosin on saksalaista luomuchilikaakaota ja juoma on voimistettu italialaisella ramazottilla - näin tämä eurooppalaisuus vaivihkaa hiipii elämääni. Touko makaa reporankana matolla. Se varmaan näkee unta kuinka se juoksi lujaa lumessa, jalat ainakin vatkaavat. Sillä onkin harmillisesti etutassuissa turhan pitkä karva, kun kertyi ihan hirmu isot paakut tuota nuoskalunta... Ja sit oli kävely tosi hassun näköstä!

Via Sara - sama näky ilman lunta osassa SIESTA
Lumiukko on meidän omassa pihassa.

Lisanzan keskusaukio...



Via della Torre

Lago Maggiore
Meidän piha. Meillä on semmonen kauko-ohjattava portti autoille. Ja nyt kun sataa lunta se on melkeen koko ajan auki, kun sitä aukipitävään sensoriin osuu aina joku lumihiutale!!Joka kylällä on oma kirkko - niin meilläkin!

Ja Touko poseeraa meidän kylän linnan edustalla.

Bicicletta

Vaikka monet, useat, melkein kaikki väittävät, että täällä ei voi pyöräillä, en jostain syystä koe pärjääväni ilman pyörää. Sellainen siis tuli hankintalistalle hyvin pian saapumiseni jälkeen. "Maaseudulla" asuminen autosta riippuvaisena ei tee minua onnelliseksi.
Löysin tuolta järven toiselta puolen yhden pyöräkaupan ja sinne meninkin sitten eräänä iltana pyöriä katselemaan. Oli mountainpyörää ja citypyörää. Ja jotain 'retro'pyöriä, huonoja versioita Jopoista. Sitten oli niitä semmosia kilpapyöräpyöriä, joita poljetaan tiukoissa trikoissa. Viimeksi mainittuja näkee ehkä eniten kun sydän kurkussa auton ratissa koittaa päästä kapealla tiellä ohitse ja varovasti vilkaisee taustapeilistä, että jäihän se kaveri vielä pystyyn... Ovat jääneet, huhhuh.
Noita pyöriä siinä sitten katselin, juttelin myyjäpojan kanssa enklanti-italiaa ja lähinnä haaveilin kotona olevasta Tunturista. Mietin kovasti, että mikä olisi järkevä sijoitus. Pitkän pohdinnan jälkeen se oli mielestäni turhan kallis vaalean vihreä ihan ookoo pyörä. Eikö ole mitään muuta vaihtoehtoa mietin.
Toinen vaihtoehto tuli ehdotuksena ystävältäni. Tuossa työpaikan pikkukylässä on melko kallis fillarikauppa, mutta ne myy käytettyjäkin, kunhan koittaa asioida italiaksi. No niin. Kertasin mielessäni perussanat 'usato' ja 'bicicletta' ja rohkeasti kysymään. Myyjä, vailla pienintäkään kohteliaisuuden elettä vaikka käytin upeasti koko italian sanavarastoani, ohjasi minut pihan perällä olevaan autotalliin. Sieltä hän kaivoi pyöränraatojen keskeltä ilmeisesti omasta mielestään minulle sopivat mankelit. Kaksi ihan surkeaa, joista siinä naisten mallissa tosin oli ihan törkeen kova hinta! Sitten oli semmonen vähän jotenkin järkevämmän oloinen maastofillari, jota toivorikkaana kokeilin siinä pihassa. Muuten tosi kiva, eturengas vaan vähän vemputti, vaihteet ei oikein toiminu ja jarrut jäi pohjaan. Totesin setälle, että scusa, non buono ja arrivederci.
Sitten mieleeni juolahti vanha kunnon internet. Ja siellä huutokauppa. Aikani asiaa tutkittuani löysin paikallisen eBayn, minne sitten rekisteröidyin. Pakollista uusien sanojen opiskelua jälleen oikein hartiavoimin. eBayn kätköistä löytyikin uusi hieno fillari kohtuuhinnalla, joten sitä rupesin sitten kyttäämään. Kyttäämisen lomassa kävin ostamassa kaikkia tykötarpeita tyydyttääkseni kärsimätöntä mieltäni pyörästä. Pumppu, lukko, kypärä, valoja... Muutamien päivien odotuksen jälkeen kohde oli sulkenemassa ja taktisesti laitoin oman tarjoukseni vetämään viime metreillä. Ja eipä kauaa kestänyt kun totesin olevani fillarin onnellinen omistaja. Tai siis. Olin antanut voittohuudon, nyt pitäisi maksaa PayPalin kautta - mitä en tietysti koskaan ollut käyttänyt. Senpä aktivointi sisälsi useamman kiemuran kuin olin kuvitellut, joten päätin sitten lujasti luottaa italialaiseen myyjään ja siirsin kansainvälisenä siirtona suoraan hänelle rahat. Mistä sitten seuraavana päivänä kuulin kunniani suomalaiselta ystävältä, että eihän NOIN voi tehä Italiassa. Noh, tehty mikä tehty, rahat matkalla ja nyt vain äärimmäisen rauhallista ja kärsivällistä odotusta. VIHDOIN liki viikon päästä kuulin ilouutisen, että rahat ovat saavuttaneet myyjän tilin ja hän laittaa fillarin matkaan.
Seuraavana päivänä ripustin postiluukkuuni pienen lapun, missä oli puhelinnumeroni ja läksin töihin. Soittoa ei kuulunut vaikka kyttäsin koko päivän puhelinta. Kotiin tullessani löysin postiluukusta viestin, mikä oli lykännyt jättämäni lapun näkymättömiin. "Koitimme tuoda teille pakettia - emme tavoittaneet - tässä ohjeet, miten saat pakettisi". Eikun sitten soittamaan kuljetusfirmaan, jossa lopulta puhutaan englantia, mutta ei löydetä mitään pakettia, mitä olisi tuotu tännepäinkään tai minkä koodi olisi se mikä lapussa lukee tai mikä olisi tulossa minun nimelläni. Huhhuh. Pyysin kaverin sähköpostiosoitteen ja lähetin lapusta valokuvan. Odotan kärsimättömänä, että hän soittaa minulle ja lopulta soitin sinne uudestaan. Jaa mikä sähköposti?? No se mistä äsken puhuttiin! Ai jaa joo, oota hetki. Katsoo, etsii ja vihdoin löytää, että juu-u - teidän paketti on täällä. Tuomme sen tiistaina. Ähkäisen, että nyt kun perjantai, niin eikö olis mitään mahkua saada aikaisemmin?? Lauantaina ovat kiinni ja sunnuntaina tietty kans ja maanantaina on vapaapäivä. Tiistaina tietysti olisivat tuomassa sitä sitten työpäivän aikaan jälleen, joten kysyn, että saanko tulla hakemaan - kauanko olette auki? Tunnin verran vielä kuulemma, joten hyppään autoon Toukon kanssa ja lähdemme ajamaan rallia tuonne sysipimeään Italiaan, jonnekin sinne lentokentän lähelle. Melkoisen vakuuttuneena siitä, että pian ostan navigaattorin, löysin paikalle melko kivasti ja sieltähän se paketti löytyi!! Eikä edes henkkareita kysytty! Ehkä koko toimisto jo tiesi kuka olin.
Noniin, paketti autoon ja kotio. Ehkä tässä vaiheessa joku on jo kekannut seuraavan vaiheen tässä seikkailussa. No se on se, että uusi pyörä on osina laatikossa! Perjantai-illan ratoksi kokoilin siitä sen mitä pystyin pelkällä tuolla leathermanilla. Ja laitoin listaa tarvittavista työkaluista.
Lauantain ajoin paikalliseen Bauhaussiin ja ostin läjän välineitä ja sain pyörästä pyörän näköisen. Ja sunnuntaina ajoin onnellisena testiajon työpaikalle. On se hyvä pyörä! Vielä pitää ostaa turvaliivi - sitä ilman täällä ei taida uskaltaa polkea. Meinasin ottaa autosta sen siellä olevan, mutta täällä laki sanoo, että autossa pitää aina olla yksi, niin ehkä se sit pysyy siellä. Nyt tuo pyörä on levännyt tuossa olohuoneen ja keittiön taitteessa kun täällä on satanut melkoisesti. Ihan niin urheilija en ole jaksanut olla, että lähtisin pimeään sateeseen henkeäni uhmaamaan.

Salve!

Paljon on vettä ehtinyt virrata jo tuossa Po-joessa sinäkin aikana, minkä minä olen viettänyt Italiassa. Jotenkin sitä on muka pientä kiirettä pitänyt, vaikka työt kutsuvat vasta huomenna. Oman aikansa kun ottaa jo sellainen pienimuotoinen tehtävä kuin "lähetä meille, sähköpostilla, tämän sähköpostin liitteenä olevat paperit allekirjoitettuna". Suomalaisena en osaa mennä (vielä) koputtamaan tuonne naapurin oveen ja pyytää palvelusta, vaan ennemminkin koitan selvittää asian jotenkin muuten. Ja kun kielitaito on vielä mitä on, minun italian ja paikallisten englannin suhteen, käy tehtävä ihan työstä.Olemme vähän ajelleet ympäriinsä tutustumassa seutuun. Jännittävintä ehkä oli ajaa ensimmäisen kerran Milanoon. Tarvitsin uuteen kotiin jotain pientä, esimerkiksi peiton ja tyynyn. Ja kekkasin, että Ikeasta ainakin tiedän, mitä sieltä saa. Joten etsin kartalta Ikean ja lähdin matkaan. Yksi Ikea on siinä ihan Milanon kupeessa, Corsicossa. Päätin mennä sinne pikkuteitä pitkin, niin näen maisemia. Pääsin tutustumaan nopeasti siihen tosiasiaan, että viittoja on välillä paljon ja sitten siinä paikassa, missä sitä oikeasti tarvitsisi, niin sitten sitä ei olekaan. Näin paljon pieniä kyliä ja miljardi liikenneympyrää. Nämä suosivat liikenneympyröitä ylitse kaiken. Käteviähän ne ovat. Kunhan sinne pari ekaa kertaa uskaltaa puskea, niin sen jälkeen käykin jo helpommin. Vihdoin löydettyäni Corsicon suhasin vielä kotvan jos toisenkin etsien Ikeaa... Taidan tarvita sen erittäin tarkan Milanon kartan ja nopeasti! Kolmen tunnin ajon jälkeen pääsin kuitenkin perille - neuvoa en kysynyt kuin kerran! Löysin peiton ja tyynyn ja ehkä pari muutakin tuikutarpeellista tavaraa kuten Ikeassa aina käy ja päätin ottaa moottoritien kotiinpäin. Mutta siinäkin hommassa toki oli oma jännityksensä. Nimeltään tietullit. Ensimmäistä kertaa siis pimeässä ja väsyneenä lähestyin italiaa puhuvaa tullialuetta. Onneksi käteismaksumerkinnät olivat melko isolla ja maksettava summa ilmestyi ruudulle. Selvisin. Mutta ei tarvinnut ajaa pitkäänkään ennenkuin tuli seuraava puomi vastaan. On se nyt kumma. Siellä sitten pitikin painaa punaista nappia, ottaa lapuke ja puomi nousi. Sitten luottavaisin mielin motaria kotioppäin ja niinhän sitten siellä omalla ulosajorampilla odotti taas tullialue. Nyt pitikin antaa lipuke (puhuvalle) automaatille ja pudotella masiinasta aukeavaan lokeroon riittävästi kolikoita. Ja huh, puomi nousi taas. Selviydyin. Sittemmin olen tehnyt Milanon reissun myös toiste - tullit tuntuivat tosi paljon ystävällisemmiltä paikoilta. Varaan tosin tästä lähtien autoon ison läjän kolikoita, joku automaatti kun sanoi (kai), että ei seteleitä. Huhhuh. Asetun vielä hetken tänne ja sitten otan selvää automaattisesta telepassisysteemistä - tullimaksut lähtevät suoraan tililtä.Täällä on tosi ihanaa kun aurinko paistaa. Niinkuin paistoikin tosi monena päivänä saapumiseni jälkeen. Mutta sitten eräänä aamuna satoi kuin satoikin jalkarättejä! Maa oli paikoin jopa hivenen valkoinen. Ei se toki mitään ollut Suomen lumimyräkkään verrattuna, mutta oli se vaan yllättävää. Touko oli taas kovin iloinen! Nyttemmin olemme saaneet lunta toistekin ja vettä on tullut melkoisesti. Kosteusprosentti on huomattavasti korkeampi kuin Suomessa ja joka aamu noiden oven korkuisten ikkunoiden alle on kertynyt lätäkkö vettä. Siis sisäpuolelle. Varmaan siksi vuokranantajani kehottikin tuulettamaan huolella, muuten asunto homehtuu kuulemma muutamassa viikossa.

Ensimmäisen ruuhkani olen päässyt myös kokemaan. Onneksi ei ollut mihinkään kiire, joten lähinnä keskityin pidättelemään naurua siinä koomisessa tilanteessa. Tilanne kehittyi parkkipaikalle. Ja matkaa pois ruuhkasta oli varmaan 200 metriä. Mutta siinä olin motissa puoli tuntia. Ja opiskelin röyhkeää tunkemista sekä joustavaa tilan antoa ja muita elintärkeitä konsteja. Ooppeli on edelleen naarmuton, mikä on erityisesti sen ruuhkan jälkeen melkein suoranainen ihme - niin paljon tuli tungettua, huh. Mutta joustavia nämä ovat liikenteessä. Vaikka ite törttöilisi, niin silti tilaa annetaan. Toki kaikin paikallisin ja kansainvälisin käsimerkein, ja tarvittaessa myös verbaalisin koristein, höystettynä.
Ja vielä kuvien selitykset. Eka kuva on Lago Maggiorelta Ispran pohjoispuolelta. Ikäväkseni olen huomannut, että ihan järven rannassa ei pääse koko aikaa kuljeskelemaan. Haaveenani tietysti oli lähinnä päästä Toukon kanssa kävellen järven rantaa ympäri, niinkuin Suomessa pääsee joidenkin pikkujärvien ympäri sellaista ihanaa pikku polkua. Paljonpa olin taas sisällyttänyt realismia ajatukseeni! Mutta nätiltä näyttää siellä, missä rantaan pääsee. Sitten tietysti rannassa on kyliä, melko tiuhaan tahtiin. Linnakuva on otettu Aronasta ja linna on Angerassa sijaitseva Rocca Borromeo. Aronassa opin, että Lago Maggiorella saattaa myös tuulla niin, että lähtee tukka päästä. Ja vuoret näyttävät hienoilta myös silloin kun siellä sataa lunta. Ai niin, parin tunnin ajomatkan päässä kuulemma on mutkamäkiä jo tosi paljon. Myös tuossa lähempänä pääsee laskemaan, ainakin jossain vaiheessa talvea. Touko poseeraa (taas) mulle Laveno Mombellossa. Siellä on tosi hieno köysirata, jonne menen heti kun uskallan. Ja viimeinen pikkulinnakuva on oman kotikylän linna täällä Lisanzassa.

Italialaista elämänmenoa - osa SIESTA

Nämä täällä pitävät siestaa. Siinä joskus kahdentoista ja kahden, kolmen välillä. Eihän siinä tietysti mitään, lounaan päälle olisi ihanaa Suomessakin ottaa pienet nokoset. Mutta kun se siesta täällä tarkoittaa sitä, että lähdetään työpaikalta kotiin syömään. Autolla. Naisen tekemää ruokaa. Jos se sama nainen joutuu käymään kaupassakin ennen ruuan laittoa, niin milloin se sitten ehtii ottamaan pikku-unet?? Ja lisäksi voimme pohtia siestan aiheuttamaa lisäystä ilmastonmuutokseen kun edes osa tästä 59 miljoonan ihmisen populaatiosta käy työpaikaltaan kesken päivän syömässä kotonaan. Autolla. Lisäähän siesta toki perheiden yhdessäoloa, mitä pidetäänkin täällä suuressa arvossa. Mutta silti. Eväätkin on keksitty. Ilmeisesti täällä ei arvosteta sitä aikaisin-töistä-kotiin-käytäntöä, mikä taas vallinnee enemmän Suomessa.
Sitten tietysti siesta sulkee kaupat. Näyttäisi siltä, että näin talvemmalla sulkeutuu vielä useampi kauppa kuin kesällä. Jotkut ravintolat näyttävät aukaisevan ovensa siestan ajaksi - voi sitten käydä siellä syömässä, jos se nainen ei tee kotona ruokaa. Sitten taas ravintolan ovet sulkenevat auetakseen uudelleen illalla illallisaikaa. Esim. tuo kulmapitseria on illalla auki 19-22. Sitä ennen ja sen jälkeen ei parane tulla pitsan tarve. Ja päivällä pitää nälän osua haarukkaan 12-14.15. Ihan kätevää tietty ravintolalle olla vain viitisen tuntia päivässä auki.
Niin, ja sinne kauppaan on turha yrittää. Kukaan ei ole paikalla. Lisäksi osa kaupoista on auki vaikkapa vain ennen siestaa. Ja osa vain siestan jälkeen. Loistavin tähän mennessä silmään osunut oli eilen apteekkia etsiessäni. Ensinnäkään missään ei meinannut olla apteekkia. Toisekseen, mikään niistä ei meinannut olla auki. Rancosta löysin apteekin. Sen naapurissa on postikonttori. Paljon muita kauppoja ei lähellä näkynyt. Posti on auki vain ennen siestaa. Ja apteekki vain siestan jälkeen. Joten samalla reissulla on ihan turha kuvitella hoitavansa sekä posti- että apteekkiasioita. Ainakaan Rancossa. Ja taas tuli mieleen se ilmastonmuutos. Mutta riemuvoitto toki eilispäivälle oli se, että pääsin lopulta sinne apteekkiin - siestan loppumista odotellessani kävin katselemassa parit muut pikkukylät tässä lähistöllä. Betadine näyttää olevan kansainvälinen nimitys sille ruskealle jodipitoiselle mönjälle, kyllä Toukon on nyt hyvä olla!

Pilvistä

Koitan pikaisesti kirjoittaa päällimmäiset kuulumiset. Muuten niitä ei edes enää muista.
Eilen aamuna lähdettiin Bremerhavenista, keli oli peruspilvinen, vähän myös sateinen. Tankki täyteen ja eikun paanalle. Hienoa vai ei, mutta sitä autobahnia sitten jatkuikin 800 km kohti etelää. Välistä löytyi alkuunsa tietysti Bremen ja sitten Hannover. Kaupunkien ohitus sujui jouhevasti kahdesta neljään kaistan turvin. Jostain keski-Saksasta eteeni nousi itävaltalaisten pikku-Siperiaksi kutsuma ylempi alue. Kasselista se alkoi ja työkaverini olivat minusta huolissaan:"Kaasutat sitten kunnolla, että pääset mäen ylös! Ja tankkaat siellä bensa-asemalla (ilmeisesti myös, että pääsen mäen ylös)! Ja pidät sen keskikaistan vaikka mikä olisi, että pääset mäen ylös!" Olihan siellä mäkeä, sen verran, että oikein pilvessä oltiin. Tai missä lie usvassa. Mutta kyllä sinne sentään ylös pääsi suuremmitta ongelmitta.
Edelleen autobahnia eteenpäin ohi Würtzburgin ja Ulmin. Ja lopulta pimeässä, siinä todellakin 800 kilometrin kohdilla eteen aukesi kaksikaistainen tie. Hämmentävää, että sitä näkee ne vastaantulevat autot siinä ihan vieressä! Itävalta läheni ja pimeys ja kilometrit alkoivat painamaan. Rajan ylityksen huomasi ehkä parhaiten siitä, että samantien tie vei tuhannen pitkään tunneliin!!! Toivoin olevani oikealla, Bregenziin johtavalla tiellä. Lämpötila kohosi auton lämpömittarissa ja myöskin selässäni, mutta vihdoin pulpahdimme ulos tunnelista todellakin hyvin lähellä Bodenseetä ja Bregenziä. Enää edessä oli vain majapaikan etsiminen. Kaupungissa oli, kuinkas sattuikaan, joku juhlallisuus menoillaan - kaikki paikat täynnä ihmisiä ja autoja! Ja tosi pimeetä. Hotellitäti oikein onnitteli kädestä pitäen kun kävin kyselemässä meille huonetta. "Kyllä meillä on vielä yksi huone vapaana, Sie sind glücklich!"
Aamulla herätessämme kaupunki oli taas sumussa, usvassa, pilvessä, missä lie. Siinä naapurissa mainostavat olevan heidän kotivuorensa Pfänder, mutta en usko kun en ole nähnyt. Bodenseen mittavuus jäi meiltä myös todistamatta, mutta ehkä hyvä niin. Alueeseen kuulemma saattaa rakastua kertaheitolla ja meidän kuitenkin piti jatkaa matkaa eteenpäin. Respasta ja myös myöhemmin huoltoasemalta (bensa halvempaa kuin Saksassa) tiedustelin, että millaistakohan säätä se mahtaa pidellä siellä eteenpänä matkan varrella. Aina vastaus oli vain, että kaipa se tämmöstä samanmoista. Noh, maalaisjärki vain mukaan ja meneehän siellä sen verran autoja, että kyllä sieltä läpi pusketaan. Suomalaisella sisulla ja kesärenkaisella ooppelilla.
Pilvistä ja utuista aina vain jatkui. Sveitsin rajalla joku setä halusi jutella mun kanssa, olisi halunnut tietää tuonko viinaa maahan. Tai lihaa. En myöntänyt. Lisäksi hän vinkkasi, että tarttis ostaa moottoritietarra tuulilasiin. Ihan hyvältä se tarra siinä lasissa näyttää, nyt kannattaa siis lähteä uudemmankin kerran kuluttamaan sveitsiläistä moottoritietä. Maisema näytti kovin tylsältä suunnatessani kohti Churia, eroa saksalaiseen tasaisuuteen ei lainkaan huomannut siinä harmaudessa. Mutta sitten! Ihan yhtäkkiä ja varoittamatta pilvet häippäsivät! Mielestäni kovin epäreilu teko pilviltä siinä vaiheessa, koska sillä samalla silmänräpäyksellä kaikista auton ikkunoista ja peilestä näkyi vuoria!!! HUH. Pahaa aavistamatta pimeydessä ja harmaudessa oltiin päädytty jo melko keskellä niitä ja sitten ne räpsähtävät kerralla kaikki esille kuin yhdestä sopimuksesta! Mulla oli täysi työ keskittyä ajamiseen jotain satasta tai jotain jollain moottoritiellä kun samalla piti vilkuilla joka puolelle ympärille. Ihan mahtavan näköstä! Hihitellen jatkoin matkaani. Suu auki. Touko ei tainnut oikein tajuta mitä hihkuin.
Pikkuhiljaa tie nousi ylöspäin. Ensin silleen huomaamatta ja sitten silleen, että ei mitään muuta enää huomannutkaan. Tunnelit seurasivat toisiaan ja upeimmista kanjoneista ei millään voinut ottaa kuvaa, kun tie oli kaameen kapea ja liikenne vilkas. Ja sitten taas oltiin tunnelissa! Ja erään tunnelin päästä sitten löytyi lopulta luntakin. Vähän rupesi tuskanhiki helmeilemään otsalla niiden kesärenkaiden kanssa. Mutta onneksi tie oli puhdas ja kuiva. Vaan maisemat oli kertakaikkisen hienot. Huhhuh! Jonnekin sinne talveen pysähdyttiin vähän haistelemaan lunta ja vuorta ja kauneutta. Touko ei edes paljon huomannut niitä lampaita kun oli sitä LUNTA missä voi pyöriskellä.
Lopulta, kun lämpötila oli jo -5, tie lähti laskemaan alaspäin. Ja kyllä se sitten laskikin. Etelänpuolella oli oikein semmosia kunnon serpentiinejä. Ooppelin kolmosvaihde tuli testattua aidoissa olosuhteissa ja loistava se olikin. Aina välillä ohitettiin semmosia liikennemerkkejä, missä oli rekka, minkä renkaat palaa. Ei nähty yhtään, tarvii mennä varmaan arkena uudestaan. Leppoisaa laskettelua kieli keskellä suuta ja sitten niitä maisemiakin oli ihan omiksi tarpeiksi edelleen. Kyllä siinä oli hymy herkässä. Ei auta.
Ennen Italiaa näin sellaisen ihmeen kuin alle euron bensalitran! Sellaistakin siis on vielä! Italian puolella pientä hermojen kiristymistä aiheuttivat huonot opasteet. Mutta ehkä minäkin löydän vielä sen kiireettömyyden täältä jostain piileskelemästä. Luen nyt ensin Kirsi Pihan loistavan "Medicien naapurissa" -kirjan. Toivottavasti se auttaa ymmärtämään tätä maata ja kansaa. Ja ennenkaikkea itseäni tässä maassa. Ainakin se on hauska.
Ja siis loppu hyvin eli kaikki hyvin. Muutaman ohiajetun risteyksen jälkeen karttaani merkattu ruksi löytyi. Ruksin kohdalta löytyi Koti ja ensimmäinen pitsa tällä erää on syöty tuossa kulmaravintolassa. Huomenna avoimin mielin etsimään työpaikkaa. Mikä ei ollutkaan ihan niin selvä ja valmiiksi pureskeltu juttu kuin tämä suomalainen luuli. Mutta Lago Maggiore ja noi horisonttia koristavat nyppylät onneksi lievittävät sitä, ja montaa muuta, tuskaa loistavasti.