Kuolema Venetsiassa

Sinne taas, polkuni vei - tällä kertaa melkoisen ex tempore! Ystäväninaapurini R sai työkaveriltaan, La Scalan kausikorttilaiselta, sen kausikortit, kaks. Ja pyysi mua mukaan. Kun työkaveri ei jostain syystä päässyt. Ja ilman edestä tahtoi jollekin antaa lippunsa, jotta eivät jää käytttämäti. Jopas. Mielellänihän minä tuollaiset käytän pois, ei siinä tarvi puoltakaan kertaa miettiä. Pitkästä aikaa siis oopperaan omalla kuljetuksella. Autolla Lambugnanon metroaseman parkkiin (pienen etsinnän jälkeen, luonnollisesti...) ja metrolla Duomolle. Oopperaa odotellessa -kuoharit luonnollisesti siellä kulmabaarissa ja sitten jännityksellä etsimään, että missä ne työkaverin vakipaikat onkaan. Permanto! Jipi! Eka kertaa! Ei väänny niska nurin eikä mene selkä silleen samalla tapaa jumiin kun parvekkeelta kurkkiessa. Ainoa, ja tokikin suurehko, haitta olikin se, että orkesteria ei näkynyt kyllä yhtään. Kapellimestarista (Edward Gardner) näkyi päälaki kun se saapui monttuun. Huomattiin seurata sen saapumista, koska parvekeporukka alkoi taputtamaan.

Aiheena oli tällä kertaa Thomas Mannin novelliin perustuva ja englantilaisen Benjamin Brittenin oopperaksi sovittama 'Kuolema Venetsiassa' vuodelta 1973. Lavastuksesta vastasi Deborah Warner. 

Tosiaankin sitten englanniksi esitetty ooppera kertoo Herra Aschenbachista, kuuluisasta kirjailijasta, jolla on menossa taiteellinen kriisi. Hän myös tuntuu kuulevan ääniä... Ne ilmestyvät hänelle mm. hautuumaan lähellä ja saavat hänet vakuuttuneeksi, että nyt on muuten hyvä lähteä Venetsiaan. Siis sieltä Muenchenistä, missä ensin alkuun ollaan. Kohtaukset seuraavat toisiaan ilman sen suurempia taukoja - hyvä niin, sillä niitä on kahdessa näytöksessä yhteensä 18. Eli Venetsiaan tulee siis lähtö ja laivalla mennään, luonnollisesti (?). Kuten oopperat useinkin, näemmä, pienestä tarinasta tehdään suuri numero. Tässä tapauksessa siis lähdetään Venetsiaan, ollaan laivalla, saavutaan Venetsiaan ja kaikki on suurta laulamista täynnänsä.

Venetsiassa sitten onkin koko maailma - kielien sekamelskaa ja kansaa ku pipoo. Tämä Herra Aschenbach näyttää olevan hyvinkin tunnettu ja saa olla omituinenkin. Kuten taiteilijoilla on tapana. Rannalla Herra Aschenbach näkee nuoren puolalaisen kauniin pojan,  Tadzion, joka on perheensä kanssa lomailemassa Venetsiassa. Tadzio myös leikkii muiden poikien kanssa rantaleikkejä. Mutta huom - hän ei laula yhtikäs mittään. Ei nyt eikä myöhemminkään! Eli oopperan tähtenä ei aina tarvi osata laulaa.

Nojoo, Herra Aschenbachia rupeaa ärsyttämään scirocco-tuuli ja katumyyjät ja hän meinaa mennä kotio. Juoni hotellinomistaja kuitenkin erehtyy laittamaan hänen kapsekkinsa matkalle kohti öö, ehkä Comoa, joten Herra Aschenbach ei voikaan lähteä. Venetsialaiset kondolieerit on kuvattuina lavalla hienosti.

Kun lähtö ei onnistunutkaan, Herra Aschenbach seurailee Tadzion kisailuja poikien kanssa, unessa yhdistäen kisailut antiikkisiin, Apolloa ylistäviin riitteihin ja lopulta Herra Aschenbach huutaa ilmoille rakkautensa tuohon poikaan.

Toinen näytös alkakoon ja parturissa Herra Aschenbach kuulee huhuja Venetsiaa uhkaavasta epidemiasta. Saksalainen sanomalehti kertoo samaa - koleraepidemia on puhjennut kaupungin epäterveellisessä ilmastossa. Herra Aschenbach seurailee Tadziota ja hänen perhettään peläten heidän lähtevän kaupungista, miettien, että voisi varoittaa heitä ja päättäen, että ei - ehkä hän ja Tadzio tulisivat olemaan ne kaksi eloon jäänyttä epidemian mentyä! Englantilainen virkailija, joka hoitelee ulkolaisia matkoihinsa Venetsiasta paljastaa aasialaisen koleraepidemian laajuuden kehoittaen myös Herra Aschenbachia lähtemään kaupungista. Niinpä ei Herra Aschenbach lähdekään vaan seurailee vain Tadzion puuhia kuitenkaan lähestymättä poikaa kertaakaan. Ja kun poika lähestyy häntä, hän väistää. Kolera saavuttaa myös Herra Aschenbachin ja seuratessaan rannalla Tadzion pelaamista ystävänsä Jaschiun kanssa, hän kuolee. Tadzio jatkaa matkaansa.

Paljon oli porukkaa. Lavalla ja katsomossa.

Pitkä pätkä - oikein miellyttävä sellainen. Ensimmäisestä osasta tykkäsin toista enemmän, jos nyt oikein pitää järjestykseen laittaa.

Dali Milanossa

Dalin töitä oli näytteillä Milanon Palazzo Realessa. Ja sepäs olikin suosittua suositumpi! Huh. Kuulin useiden tuntien jonotuksista ja viikonloppujen aivan täysin mahdottomuudesta. Varustauduimme sitten niinkin loistavalla tuotteella kuin ennakkolipuilla! Perjantaina ostimme maanantaille, tietylle kellonlyömälle sisäänpääsyn. Ja eikun maanantaina toiveikkaasti Milanoon, hopsis. 

Vielä ennen Palazzoa terästäydyimme macchiatoilla. Taisi baarimikko hokata, että taidetta oltiin tultu kattomaan. Maalta kaupunkiin, niin jopas otetaan kahveistakin valokuvia. Turistit.

Tämä oli vain pieni pätkä todellisuutta. Eli osa siitä jonosta, minkä ohi menimme ennakkolipuillamme. Huisaa! Mutta tämä tietysti kielii jotakin siitä kuinka paljon kansaa näyttelyssä oli. Paljon. Ja vielä vähän enemmänkin. Joten vaikka pääsimme livahtamaan kovin vaivatta sisälle, niin ahdistamaan alkoi heti ensimmäisessä huoneessa kun kansaa oli ku KooVeen maalilla... Koululuokkia oli monia. Täytyy kyllä myöntää, että heidän audio-mitkä-lienee-kuulokkeensa olivat aikas kätevät - opas supatti pienellä äänellä mikrofoniinsa yksityiskohdat teoksista ja sen sitten kuulivat kaikki, jotka olivat lunastaneet kuulottimet. Eikä muut häiriintyneet (siitä) yhtään. Lapsista ja nuorista tosin lähtee ääntä ja kun heitä on aimo liuta, niin näyttelynautinto oli osittain hyvin vaikea saavuttaa.

Huulisoffalla (Dalilips) pääsi istumaan...

... Ja sehän oli siis se aito soffa tehtynä Mae Westin huulien mukaan. Kokonaisuus onpi The Face of Mae West.

 

Dalista kertovien dokumenttien lisäksi siellä esitettiin Dalin ja Disneyn yhteisprojektia, lyhytanimaatiota Destinoa. Aivan tosi hieno! Se siis ideoitiin 40-luvulla, mutta kaikennäköisten sotimisten ym. johdosta se julkaistiin vasta vuonna 2003. Minä näin sen tuolla nyt ekan kerran. Hieno!

Kaikkinensa, kansanpaljoudesta huolimatta, hieno näyttely.

Poikkeuksia

En ole vielä saanut tarkempaa osoitetta siihen ala-arvoiseen pastaravintolaan, harmillista. Siitä huolimatta jatkan ruokapaikkojen arvostelua. Olenhan siihen(kin) äärimmäisen pätevä. Hyvä ruoka, parempi mieli.
Viime viikonloppuna olin ystävieni kanssa Milanossa. Ja täytyy myöntää, että ruoka- ja juomapaikkojen saralla saimme kokemuksia ääripäästä toiseen. Joten raportoitavaa riittää. Duomon ympäristö ei edelleenkään loista hyvien kokemusten loimussa. Tällä kertaa nautimme muutaman olusen siinä Duomon lähistöllä, missä oli myös KAIKKI urheilulajit esittelyssä ympärillämme. En ole niin kallista olutta ennen juonutkaan. Se oli näiden ravitsemuslaitosten ehkä ainoa ansio... Mielenkiintoisen valokuvanäyttelyn (Camera Work) jälkeen meillä oli huutava nälkä, joten kauas ei olisi päässyt. Joten otimme sitten tietoisen riskin ja tilasimme myös ruuan. Kuvat ruokalistassa olivat houkuttelevia ja hinnat reippaat, mutta vielä siedettävän rajoilla. Täällä monessakin ravintolassa on tapana, että muonat eivät tule kaikille pöydässä olijoille yhtä aikaa. Tuntuu edelleen aina yhtä omituiselta. Kun vihdoin ruoat tiputtelivat pöytään, niin näky ei silmiä hivellyt, annoskoko oli pieni ja pitsat, hmm... Noh, niin. Tämä, kuten varmasti kaikki likiDuomonäkymän omaavat turistipaikat, ruokapaikka saa arvosanan "Ruoka, parempi mieli". Kannattaa mennä vain hyvin nälkäisenä.
Miellyttävän yllätyksen koimme hyvin lähellä sitä paikkaa, minkä viimeksi haukuin. Älkää siis menkö sinne vaan kivenheiton päässä olevaan kiinalaiseen ravintolaan Mei Lin. Ravintola on rauhallinen ja palvelu oli ystävällistä. Joskin kaverit välillä unohtelivat joitain osia tilauksestamme, mutta loppuviimein saimme vatsamme oikein täyteen ja mieli oli kaikin puolin hyvä. Niin joo, tilauksia vastaanottava kaveri, ehkä omistaja itse, tunnisti puheestamme, että olemme Nokia-maasta. Tuo kaveri ei osallistunut ruoan tai liittyvien välineiden kuljetteluun lainkaan vaan hoiteli lähinnä pr-puolta. Hintatasokin oli siedettävä, joten suosittelen lämpimästi! Ja sijainti todellakin Milanon ydinkeskustassa.
Toinen suositeltava paikka on siellä kanava-alueella, minkä mainitsin jo aiemmin hyväksi paikaksi. Lombardialaiseen keittiöön erikoistunut Damm-atrà - ja ei mitään käryä nimen alkuperästä. Kovin italialainen pitseria-ravintola tuo oli. Pöytävaraushan siellä olisi pitänyt olla, mutta paikalliseen tapaan meidän seurueellemme järkättiin sija tuota pikaa. Ihailtavaa. Ei-ihan-pieni-paikka oli aivan piukassa porukkaa ja siitä huolimatta välittömästi istuuduttuamme saimme ruokalistojen seuraksi alkudrinksut. Olimme valmistautuneet tilauksen jälkeen odottamaan noin ikuisuuden täyden ravintolasalin nähtyämme. Emme olleet kuin ehtineet aloittaa odotuksemme, niin eikös ruoka jo tuotu herkullisen näköisenä eteemme! Wau. Naapuripöydässä pöydänkokoiset milanonpihvit syönyt paikallinen pariskunta tietysti jutteli meille muutaman sanan suomeksi lähteissään. Olivat olleet usein lomailemassa Suomessa. Ja laskua maksaessamme kassasetä tiedusteli haluammeko vielä paikalliset erikoisuusdrinksut, hän haluaisi tarjota tälläisen makuelämyksen. Ja sieltä ne paukahti, limoncellot käsiimme. Aivan loistopaikka.
Loppukevennykseksi sitten vielä ruotsinlaivakokeumuksemme Milanon sydämestä. Johann Sebastian Bar... Huhhuh. Huonoa livemusiikkia koskettimia, huilua ja laulua tarjoilevalta monilahjakkuudelta, jonka tahtiin kanssaihmiset tanssivat. Sisustus kopioitu laivalta. Ja ensimmäinen drinksu kympin. Otit sitten mitä tahansa. Ai niin, ja lista oli täynnä omistajan kuvia... Drinksujen tulo kesti noin puoli tuntia, mitä oli sitten pyritty hyvittämään laittamalla irlantilaiseen kahviin lähes pelkkää viskiä ja konjakkilasiin pullollinen konjakkia. Huh. Paikka tokikin säilynee muistoissamme ikuisesti, mutta se lieneekin baarin ainoa positiivinen puoli. Tänne älkää menkö. Vaikka onkin kanava-alueella. Säännön vahvistava poikkeus.

Täältä tähän

Rakas päiväkirjani,

Niin se aika vierähtää vilkkaasti jopa saappaanvarressa. Kesäinen Iittalia on kovinkin eloisa paikka ja koitan tarinoida teille siitäkin. Nyt kuitenkin poimin asialistalta erään unhoon jääneen seikan.
Mikäli matkaatte jonain päivänä Milanoon. Ja haluatte mennä katsomaan sitä ihan kivan näköistä linnaa siellä melko lähellä sitä ihan mukavan oloista Duomoa. Niin pitäkää hyvät ystävät huolta, ettei teille vaan tule nälkä ravintolan “Farinella – Mediterranean pizza restaurant” kohdalla. Siellä pientä nälkäistä ryhmäämme pompoteltiin ensin terassilta toiselle ja sitten yritettiin väittää, että kyseisellä puolella ei voi ruokailla. Blaablaa. Vihdoin asian ratkettua saimme ruokalistat ja aikamme niitä tutkittuamme huomasimme, että ruokien hinnat olivat kalliimmat “turistilistoissa” (jotka siis olivat englanniksi). Joten tilauksen yhteydessä pyysin italiaksi, hieman ontuen tosin, että käytetään sitten niitä italialaisia hintoja. Järkyttävän pitkän ajan kuluttua toki saimme pitsat eteemme. Ihan hyvät pitsat ne olivat, kuten tässä maassa kovin usein on tapana. Maksettuani katselin kuittia ja kuinka ollakaan, vääriä hintojahan siellä räikeästi turistilta vedettiin. Joten marssin kassalle selvittämään tilannetta. Huippuhomma oli se, että minua ei uskottu. Asiakas ei voi olla oikeassa. Heh. Johonkin ‘sopuun’ tavallaan pääsimme, marssimme ulos ravintolasta ja menimme kadun toisella puolella olevaan kioskiin ottamaan limoncellot. Se on aina oiva keino selvitytyä koettelemuksista.
Toivon, että tämä tarina muistuttaa viimeisimpiä vierailijoitani raportoimaan mitä pikimmin sen viime lauantaisen, kuulemani mukaan erittäin ala-arvoisen pastaravintolan tarkan nimen ja sijainnin, jotta koko maailma voi ruveta välttämään myös sitä. Isossa kaupungissa on näämmä ison kaupungin tavat.
Suosittelen, että Milanossa menette syömään sinne kanavien rantaan. Hinnat saattavat olla vähän kovemmat, mutta siellä ruoka on ollut hyvää. Nami!

Oopperasta päivää

Nyt kun olen vakituinen La Scalan kävijä voinkin alkaa pitämään erityistä La Scala -plokia tämän plokin alaplokina. Tai ihan vaan oopperaplokia. Kun oon melkonen asiantuntija. Tässäkin asiassa.Eli tänään aiheena pätkä 'I Due Foscari', jota olin katsomassa eilen Milanon La Scalassa. Pussi eli Pullman vei koko köörin kivasti suoraan Isprasta La Scalalle, siihen Verdi-kahvion viereen. Koska aikaa oli, piipahdimme seurueella haukkaamassa huikopalaa. Hukkaan siis meni mun superpikainen pastatankkaukseni kotona juuri ennen lähtöä... Auki oleva ja ruokaa lupaava paikka löydettiin Galleriasta, siitä Vittorio Emmanuellesta. Ruokaa odotellessamme selviteltiin ajan kuluksi ympärillä näkyvien viinipullojen hintoja. Mun selän takaa löyty kallein, pullo sitä makso listan mukaan 1650 €!!!!! Mahtaa olla melkonen viini, hohhoi. Onneksi makuaistini ei ole noin sofistikoitunut.
Jahs, sitten olikin jo aika siirtyä La Scalan puolelle ja nyt päädyin neljänteen kerrokseen vasemmalle puolelle. Suurena erona oikeaan puoleen vaikutti olevan se, että vessoissa oli portsarit, mitä oikealla puolella ei ollut. Meidän kohdallemme osunut käytäväportsari puolestaan oli sata kertaa happamemman näkönen kuin oikealla puolella ollut.
Kolmistaan saimme järkättyä looshissamme melkosen hyvät näkymät näyttämölle meille kaikille. Orkesteri näkyi kivemmin kuin kolmos kerroksesta ja päätin, että orkesteri näkyis takapääaitiosta tosi huonosti, sinne ei kande mennä. Olis ehkä samanmoinen antikliimaksi kuin toi mainitsemani viinipullo, ihan jees, vaan.
Illan agenda 'Kaksi Foscaria' oli seuraava (Verdin Giuseppe pyöräytti tämänkin teoksen 1800-luvun puolivälissä):
Francesco (Foscari), Venetsian päällikkö ja ylituomari joutuu ikäväkseen tuomitsemaan viimeisen elossaolevan poikansa Jacopon (se toinen Foscari) vähän hatarilla verukkeilla maanpakoon koko loppuelämäkseen. Jacopo on muka tehny murhan. Vaimo Lucrezia ei tästä tietty ilahdu ja laulaa korkeelta ja kovaa tätä kiukkuaan.Vaimolla on myös tosi hankala hame, joka jää jalkojen alle koko aika. Kiukuttanee sekin. Lisää pökköä tarinaan tuo se, että mukana on sit kans Lorenzano, salakavala vähän pienempi päällikkö, joka ei diggaa Francescoo lainka. Monen laulun ja venyttelyn jälkeen homma ratkee melkosen kiivaaseen tempoon. Jacopo laitetaan maapakolaivaan, Lucrezia on murtunut, Francesco saa kirjeen että murhan on tehnykki joku toinen jamppa, joka tunnusti kuolinvuoteellaan ja tällä välin Jacopo on jo ehtinyt kuolemaan maanpakolaivalla. Sit se Lorenzo sai juoniteltua Francescolle potkut vaikka viran piti olla elinikänen ja sit Francesco kuolee kanski, vissiin isosti suruun pojan menettämisestä mut kanski häpeään, että joutu luopumaan hienosta Doge-hatustaan.
Mä tykkäsin. La Scala on hieno, ooppera oli hieno, lavastus oli hieno. Kaunista musiikkia on ilo kuunnella. Tosin tarvinnee mennä välillä kattomaan jotain vähän hilpeempää, saldona on jo melkosen monta oopperakuollutta.

AC Milan - Werder Brema 2-2

No niin - nyt on vuoden sisällä tarkastettu sekä Maracana Riossa että San Siro Milanossa. San Sirolla oli kylmempi kuin Maracanalla. Ja tietysti kun Maracanalla pelasi Botafogo, niin olihan se upeeta. Onneksi San Sirolle kuitenkin löydettiin päälle mustavalkoset pystyraitapaidat, jotta ei tarvinnut punamustaa tai vihreää kannattaa. Paitti kaulaan R hankki meille tommoset otteluhuivit että sulauduttiin joukkoon.
Melkonen möykkä kävi katsomossa ja tunnelma oli katossa vaikka sitä ei tietenkään ollut vaan tuuli puhalteli tunteita jäähdyttävästi. Onneksi oltiin tajuttu ottaa huopa pyllynaluseksi. Peli oli saksalaisten hallussa koko ajan vaikka paikallinen Rossonero olikin jossain vaiheessa jo 2-0 johdossa. Pato pelasi paikallisista tosi hyvin vaikka kaverilla oli neonkeltaset lenkkarit. Bekhamin Dave oli kans jossain vaiheessa kiinni pallossa - tuolla yhessä kuvassa se ainakin potkuttelee kaverinsa kanssa. Pasasen Pertti ei vetässy yhtään maalia vaikka maaleista lähinnä huolehti P:llä alkavat kaverit. Enempikin porukkaa olis katsomoon mahtunut, joten kaverillani R:llä oli tunnelma pilalla. Yritys kun oli tulla Suomesta katsomaan TÄYTTÄ stadionia. Ei vaan, katsomossa oli kaks oikein tyytyväistä R-tyyppiä huutelemassa suomeksi pelaajille. Ja vaikka peli päättyi tasan, olivat saksalaiset henkisiä voittajia, koska jotain että vierasmaali on parempi maali kuin kotimaali niin sitten saksalaiset kuitenkin voitti. On se melkoisen jännittävä tuo jalkapallon maailma. Tuonnekin voin mennä uudestaan.

Teatro alla Scala

Tosiaan sain liput oopperaan. Pätkä oli Tristan ja Isolde Milanon La Scalassa. Ja kertakaikkiaan WOW. Kertakaikkiaan. Aivan upea paikka. Upea musiikki. Upea esitys. Salmisen Matti oli upea. Niinkuin ne kaikki muutki esiintyjät. Ihan vetää hiljaseksi. Pitää mennä uudestaan. Kesemmällä olis luvassa ainakin Verdin Aida. Sitä odotellessa. Että Wau.

Näkyy tarkkana kun klikkaa isoksi.

Olihan siinä seuraamista.

En haluaisi olla (haitari)bussinkuljettaja

Siis täällä. Joulukuun alussa olin käymässä semmosilla markkinoilla (vai messut? en tiä.) Milanossa. Auton parkkeerasin metroasemalle, mistä sitten oli bussikuljetus suurelle messualueelle. Menomatka sujui hyvin jännittäessä, että tulikohan hypättyä oikeaan bussiin. Melko kauan matka kestikin eli paljosti jännäämistä! Markkinat oli ihan järkyttävän iso tapahtuma. Ensin kiertelin aikani isossa messuhallissa, minkä tajusin lopulta olevan vain osa Italian messualuetta. Toinen suuri osa-alue oli täynnä Euroopan muita maita, mm. Ranska viininmaistelukäytävävineen. Jotain vitsailua kuulin muuten työporukalta sisilialaisesta viinikäytännöstä: ranskalaisia viinejä kuulemma parannetaan sekoittamalla niihin jotain paikallista erinomaisuusviiniä. Eli ei kai parane kehuskella ranskalaista viiniä italialaiselle! Ei täältä tosin saakaan kauheasti tietenkään ranskalaisia viinejä, kaupan hyllyt kun pursuavat paikallisia pulloja. Mielestäni kätevä tapa opetella Italian maantietoa – mitä etelämpää viini on, sitä parempaa. Siitä sitten vaan monimutkaiset paikannimet pohjois-eteläsuunnassa järjestykseen. Ihan kaikki eivät vielä ole kohdillaan...

Noniin, ja taas messuille. Muulle maailmalle varattu alue, hillittömän iso, oli kuin suuri basaari – kielten sekamelska oli mahtava ja myös myyntiartikkelit olivat kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kävelin ympäriinsä niin kauan kuin jalkani suinkin suostuivat. Mikä mahtava paikka tuollainen onkaan joulun alla ostaa joululahjoja! Ja sitähän siellä tehtiinkin. Kansaa oli kuin kooveen maalilla konsanaan ja usealla oli semmonen perässävedettävä matkalaukku mukana, mille en muutakaan käyttöä keksinyt kuin juurikin sen, että sen voi ostaa täyteen jouluruokia. Tai lahjoja. Tai vaatteita. Tai mattoja. Mitä nyt sitten kukakin haluaa.

Jalat väsyneinä hyppäsin paluumatkabussiin ja määränpään jännittämisen sijaan keskityin linja-auton liikeratoihin. HUH. Kuten olen jo aiemmin kertonut, tämä on liikenneympyröiden luvattu maa. On pientä ja isoa. Ja vielä pienempää ja isompaa. Siellä se haitaribussi sitten päästeli pitkin ympyröitä italialaisen huolettomasti. Mutkat hiukan oikosiksi, milloin vauhti lähes nolliin, että suunnilleen pysyy perässä että mahtuuko. Bussi teki myös huomattavan pitkän lenkin, minkä varrella ajettiin tavallaan niinku suljettuja reittejä – joku kaveri aina siirteli tiesulkuja edeltämme. Lenkin päätteeksi palattiin samaan ympyrään mistä muutamia kilometrejä aiemmin lähdettiin. Ilmeisesti aiottu käännös olisi vain ollut liian piukka suorittaa ja lenkki oli välttämätön. Kaikkee sitä joutuukin täällä funtsimaan.

Työmatka on toinen oivallinen paikka seurata linja-auton suoritumista. Armotonta lumisadetta seuraavana päivänä menin siis bussilla töihin. Siinä pysäkillä – tai siis siinä kadunvarressa, tottumaton silmäni ei ensimmäisiin viikkoihin tunnistanut kohtaa pysäkiksi vaikka lähes päivittäin kuljettiin Toukon kanssa siitä ohi. Niin siis siinä pysäkillä oli hyvin aikaa seurata ohiajavia autoja. Jollain oli lumiketjut ja osa ajoi kahtakymppiä. Osa oli tehnyt vain pienen reiän tuulilasia peittävään lumeen... Tiellä oli paljon loskaa, mutta suolaa käytetään täällä reippaalla kädellä, joten sohjon jäätymistä ei tarvitse paljon pelätä. Yli puolen tunnin odottelun jälkeen bussi viimein tuli, onneksi siellä oli lämmitys päällä. Tämä kylmähkö yhdistettynä suureen kosteuteen ei ole kovinkaan lämmin yhdistelmä.

Bussin reitti kulkee normaalisti neljän kylän kautta työpaikalle. Sohjokeskiviikkona yksi jätettiin suosiolla väliin. Ilmeisesti siksi, että bussilla ei ollut mahdollisuuksia kivuta sen keskustaan loskassa. Ajomatkan varrelle osuu paikoin tosi kapeita paikkoja ja jyrkkiä teitä. Ja tiukkoja mutkia. Osa teistä tuntuu niin kapeilta, että mua on hirvittänyt tunkea sinne tuolla omalla ooppelilla. Mutta näämmä niistä pääsee bussillakin! Kapeaa pikkutietä noustaan ja lasketaan usein reilulla vauhdilla ja erityisesti mutkan lähestyessä kuski vilkuttaa valoja, jotta vastaantulijat osaavat väistää. Yllätyksekseni jossain mutkassa kuski hiljentää vauhdin melko hiljaiseksi ja kait oikein katsoo, että mahtuuko tänäänkin. Jos tällaisissa kohdissa tulee pikkuauto vastaan, ne joutuvat nöyrästi peruuttamaan pois tieltämme. Äänimerkkiä, ja reippaasti, saavat ne tollot, jotka ovat parkkeeranneet autonsa töllösti bussin tielle sekä ne, jotka eivät nöyrästi anna tietä vaan luulevat heidän autollaan olevan suurempi ego kuin meidän bussillamme. Niin, ja kaiken aikaa kuski juttelee mukavia matkustajien kanssa. Tietysti.

Salve!

Paljon on vettä ehtinyt virrata jo tuossa Po-joessa sinäkin aikana, minkä minä olen viettänyt Italiassa. Jotenkin sitä on muka pientä kiirettä pitänyt, vaikka työt kutsuvat vasta huomenna. Oman aikansa kun ottaa jo sellainen pienimuotoinen tehtävä kuin "lähetä meille, sähköpostilla, tämän sähköpostin liitteenä olevat paperit allekirjoitettuna". Suomalaisena en osaa mennä (vielä) koputtamaan tuonne naapurin oveen ja pyytää palvelusta, vaan ennemminkin koitan selvittää asian jotenkin muuten. Ja kun kielitaito on vielä mitä on, minun italian ja paikallisten englannin suhteen, käy tehtävä ihan työstä.Olemme vähän ajelleet ympäriinsä tutustumassa seutuun. Jännittävintä ehkä oli ajaa ensimmäisen kerran Milanoon. Tarvitsin uuteen kotiin jotain pientä, esimerkiksi peiton ja tyynyn. Ja kekkasin, että Ikeasta ainakin tiedän, mitä sieltä saa. Joten etsin kartalta Ikean ja lähdin matkaan. Yksi Ikea on siinä ihan Milanon kupeessa, Corsicossa. Päätin mennä sinne pikkuteitä pitkin, niin näen maisemia. Pääsin tutustumaan nopeasti siihen tosiasiaan, että viittoja on välillä paljon ja sitten siinä paikassa, missä sitä oikeasti tarvitsisi, niin sitten sitä ei olekaan. Näin paljon pieniä kyliä ja miljardi liikenneympyrää. Nämä suosivat liikenneympyröitä ylitse kaiken. Käteviähän ne ovat. Kunhan sinne pari ekaa kertaa uskaltaa puskea, niin sen jälkeen käykin jo helpommin. Vihdoin löydettyäni Corsicon suhasin vielä kotvan jos toisenkin etsien Ikeaa... Taidan tarvita sen erittäin tarkan Milanon kartan ja nopeasti! Kolmen tunnin ajon jälkeen pääsin kuitenkin perille - neuvoa en kysynyt kuin kerran! Löysin peiton ja tyynyn ja ehkä pari muutakin tuikutarpeellista tavaraa kuten Ikeassa aina käy ja päätin ottaa moottoritien kotiinpäin. Mutta siinäkin hommassa toki oli oma jännityksensä. Nimeltään tietullit. Ensimmäistä kertaa siis pimeässä ja väsyneenä lähestyin italiaa puhuvaa tullialuetta. Onneksi käteismaksumerkinnät olivat melko isolla ja maksettava summa ilmestyi ruudulle. Selvisin. Mutta ei tarvinnut ajaa pitkäänkään ennenkuin tuli seuraava puomi vastaan. On se nyt kumma. Siellä sitten pitikin painaa punaista nappia, ottaa lapuke ja puomi nousi. Sitten luottavaisin mielin motaria kotioppäin ja niinhän sitten siellä omalla ulosajorampilla odotti taas tullialue. Nyt pitikin antaa lipuke (puhuvalle) automaatille ja pudotella masiinasta aukeavaan lokeroon riittävästi kolikoita. Ja huh, puomi nousi taas. Selviydyin. Sittemmin olen tehnyt Milanon reissun myös toiste - tullit tuntuivat tosi paljon ystävällisemmiltä paikoilta. Varaan tosin tästä lähtien autoon ison läjän kolikoita, joku automaatti kun sanoi (kai), että ei seteleitä. Huhhuh. Asetun vielä hetken tänne ja sitten otan selvää automaattisesta telepassisysteemistä - tullimaksut lähtevät suoraan tililtä.Täällä on tosi ihanaa kun aurinko paistaa. Niinkuin paistoikin tosi monena päivänä saapumiseni jälkeen. Mutta sitten eräänä aamuna satoi kuin satoikin jalkarättejä! Maa oli paikoin jopa hivenen valkoinen. Ei se toki mitään ollut Suomen lumimyräkkään verrattuna, mutta oli se vaan yllättävää. Touko oli taas kovin iloinen! Nyttemmin olemme saaneet lunta toistekin ja vettä on tullut melkoisesti. Kosteusprosentti on huomattavasti korkeampi kuin Suomessa ja joka aamu noiden oven korkuisten ikkunoiden alle on kertynyt lätäkkö vettä. Siis sisäpuolelle. Varmaan siksi vuokranantajani kehottikin tuulettamaan huolella, muuten asunto homehtuu kuulemma muutamassa viikossa.

Ensimmäisen ruuhkani olen päässyt myös kokemaan. Onneksi ei ollut mihinkään kiire, joten lähinnä keskityin pidättelemään naurua siinä koomisessa tilanteessa. Tilanne kehittyi parkkipaikalle. Ja matkaa pois ruuhkasta oli varmaan 200 metriä. Mutta siinä olin motissa puoli tuntia. Ja opiskelin röyhkeää tunkemista sekä joustavaa tilan antoa ja muita elintärkeitä konsteja. Ooppeli on edelleen naarmuton, mikä on erityisesti sen ruuhkan jälkeen melkein suoranainen ihme - niin paljon tuli tungettua, huh. Mutta joustavia nämä ovat liikenteessä. Vaikka ite törttöilisi, niin silti tilaa annetaan. Toki kaikin paikallisin ja kansainvälisin käsimerkein, ja tarvittaessa myös verbaalisin koristein, höystettynä.
Ja vielä kuvien selitykset. Eka kuva on Lago Maggiorelta Ispran pohjoispuolelta. Ikäväkseni olen huomannut, että ihan järven rannassa ei pääse koko aikaa kuljeskelemaan. Haaveenani tietysti oli lähinnä päästä Toukon kanssa kävellen järven rantaa ympäri, niinkuin Suomessa pääsee joidenkin pikkujärvien ympäri sellaista ihanaa pikku polkua. Paljonpa olin taas sisällyttänyt realismia ajatukseeni! Mutta nätiltä näyttää siellä, missä rantaan pääsee. Sitten tietysti rannassa on kyliä, melko tiuhaan tahtiin. Linnakuva on otettu Aronasta ja linna on Angerassa sijaitseva Rocca Borromeo. Aronassa opin, että Lago Maggiorella saattaa myös tuulla niin, että lähtee tukka päästä. Ja vuoret näyttävät hienoilta myös silloin kun siellä sataa lunta. Ai niin, parin tunnin ajomatkan päässä kuulemma on mutkamäkiä jo tosi paljon. Myös tuossa lähempänä pääsee laskemaan, ainakin jossain vaiheessa talvea. Touko poseeraa (taas) mulle Laveno Mombellossa. Siellä on tosi hieno köysirata, jonne menen heti kun uskallan. Ja viimeinen pikkulinnakuva on oman kotikylän linna täällä Lisanzassa.