Paluu Pohjolaan

Rakas Päiväkirja, monta hetkeä on mennyt, etten ole mitään ylöskirjannut. Osasyyksi väitän sitä, etten ole paljastanut sinulle itsestäni ihan kaikkea. Ja kun en ole sitä tehnyt, niin sitten olen pidättynyt monen muun asian kirjoittamisesta. Joten nyt olemme tulleet siihen tienristeykseen, missä on syytä paljastaa se tosiasia, että (rummun pärinää!!!!) nykyään kirjoitan blogia Suomessa! Kuten yleensäkin, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Olen mielialan mukaan paluumuuttaja (=pamu),  maahanmuuttaja (=mamu) tai mikä jottei maahanpaluumuuttaja (=mapamu). 

Määräaikainen työkomennukseni Italiassa päättyi ja pääsin hetimiten talven alkaessa nauttimaan kotimaasta. Kunhan ensin sain suunniteltua miten liikautan itseni ja maallisen mammonani saappaanvarresta mansesteriin. Se vaatikin melkoisesti aivonystyröiden hierontaa, useita tuskastumia, joitakin hermojen menetyksiä ja suuresti säätämistä. Otetaan takaperoisesti ensin tämä oman itseni sekä Herra Toukon siirtäminen. Joka piti suorittaa autoitse, sillä seKIN (se punainen salama nimittäin) piti saada Suomeen. 

Matkalle lupautui seuraksi A - suurkiitos siitä. Ajomatkaahan Tainon kyliltä Pirkkalaan kertyy semmoinen 2400 km, joten juttuseura on enemmän kuin lämpimästi tervetullutta. Aiemmista ajoista viisastuneena - noh, AINA on kehittämisen varaa, mutta tähän asti on näiden reissujen kokemusten perusteella päästy - tein vertailevaa tutkimusta ja matkasuunnitelmat jopa ihan paperille asti.

Master Plan, jonka mukaan Euroopan halki oli tarkoitus löytää kotiin asti.  Tästä on ehkä nähtävissä hivenen eksakti tieteenalanharrastuneisuuteni...

Mitäköhän kaikkea sille matkalle mahtuikaan. ÖÖööö... A tuli sunnuntai-illalla Malpensaan - lento taisi olla myöhässä, koska oltiin sitten myöhässä Miralagosta, missä nautittiin antaumuksella pitsaa loistavassa seurassa.

Tainosta matka alkoi maanantaiaamuna, vaikka oltiinkin siis Cadrezzatessa jo yötä. Koska koti lähti niin sanotusti alta. Siitä lisää toisella kertaa, ehkä. Mutta siis Tainossa maailman paras naapurini tarjosi aamiaisen ja lähdimme matkaan. Evääksi ostettiin vielä Italian puolelta aina niin herkullisia oransseja pikkupalloja (kuvassa vasemmalla).

Italian jälkeen vuorossa oli Sveitsi. Tankkausta heti siinä rajan jälkeen [47,69 litraa = 76,78 frangia  = 63,63€ (=1,33€/L)] sekä motaritarran osto, voimassa tammikuun 2013 loppuun!!! (33,15€) Pieni koira oli ikionnellinen löytäessään lunta Alppien huipulla vilahtaessamme siis San Bernardinon kauttaitse kohti Pohjolaa.

Kävimme välillä pikapikaa Liechensteinissa ja palasimme takaisin Sveitsiin. Mistä jatkoimme Itävaltaan ja lopulta pääsimme laskeutumaan Saksaan. Mistä alkoikin lähes loputon autobahnasuora. Zillertalissa otimme pienen tauon. Kuten kuvista näkyy. Eli siis tokikin vain autobahnan varressa...

Kohteeseen eli Thomannin musiikkiparatiisiin on nyt saavuttu. Kiertelimme suut auki aikamme upeaa ja kaikenkattavaa musiikkikauppaa, joka sijaitsee siis Burgebrachissa. Siellä ei olekaan sitten paljoa muuta. 

Matka jatkui kohti Leipzigia, missä olimme yötä maailman parhaan naapurini äidin luona. KIITOS! Nyt sitten vain hopsis Itämeren rannalle eli jälleen sinne ratin taa. Jossain jälleen tankkasimme [46,36 litraa = 81,38€ (1,609€/L)] - autobahnan varressa vain ON kallista. 

Seuraava kohde lopulta tuli kohdalle - se oli Rostock ja Toukollekin löytyi VIHDOIN se ainoa oikea koiraparkki!

Tässähän kohtaa sitten oli tehty niitä päätöksiä. Ensimmäinen oli se, että ajetaan Tukholmaan asti. Jotkut ottavat laivan Rostockista tms. ja köröttelevät laivalla aina Helsinkiin asti. Käytin tekosyynä sitä, että Touko tuskin ilahtuisi 28 tunnin laivamatkasta, sillä itse en jotenkin viehäty ajatuksesta lainkaan. Joten sitten vaihtoehdoiksi jäi keinot Saksasta Ruotsiin ja sitten ajo Tukholmaan. Aiemmin olin jo kokeillut Puttgarden-Rödby välin, joten vaihtelun vuoksi otimme Rostock-Gedser vaihtoehdon. Ostimme lipun satamasta (94€ koiralla), muuten olisi pitänyt jollain ilveellä osata osua huudeille johonkin tiettyyn aikaan. Mikä on tietysti jonkinasteinen vaatimus noiden muutamien ajokilometrien jälkeen. Vähän jänskätti, koska kelit eivät varsinaisesti olleet maailman parhaat. A) kulkeeko laivat ja B) onkohan silta auki Tanskasta Ruotsiin. First things first. Laiva kulki, mutta tuuli näytti olevan yltymään päin, vaahtopäitä meni ulapalla ja välillä oli laivan kyydissä pystyssä pysyttelemistä, kaikki eivät pysyneetkään. Ja taxfreessa jemmattiin hyllytavara elmukelmun taakse ettei lähde omille teilleen keinutuksessa.  Pääsimme kuitenkin Tanskaan, phew. Tanskan bensanhintatiedot otimme myös ylös (koittaessamme etsiä avonaista VW-putiikkia, vilkutta kun olimme menneet ihan alkumetreiltä asti...) [47,12L = 572,52 DKK = 76,93€ (1,63€/L).

Tanskasta matka jatkui sen ah-niin-komian sillan yli (kerroin sillasta myös täällä), hinta olipi 40€ (295 DKK). Sillan Ruotsin päässä oli tullikavereita! Ekaa kertaa minun siitä ohitse mennessäni. Pysäyttivät ja papereita kyselivät! Ja voi kun niin mielelläni näytin VIHDOIN eka kertaa Toukon passin. Sanoinkin sen heille, että ei o paljoo ennen kyselty. Johon he jotenkin silleen sanoivat, että kyllä vaan aina pitää passit näytellä. Kenelle? Jos ei kukaan o kysymässä...?? Siihen eivät varsin vastanneet. Matka jatkui reippaasti (?) ylös Ruotsia. Paitsi että teimme pakollisen pysähdyksen Etelä-Ruotsin kulttuurikohteeseen, Örkeljungaan. Hieno paikka - amfiteatteri, kauppa ja kaikkee. Ilta pimeni, jutut huononi, matka jatkui jatkumistaan. Kuvassa oleva loistokas värkki on tuulilasinpesunestepumppu - aika hieno yhdyssananakin. Neljä litraa sinne mahtui sinne säiliöön - kiva juttu kun tuota ainetta sai jotenkin muuten kuin muovikanisterikaupalla. Hyvä Ruotsi!

Yön pimeinä tunteina saavutimme Tukholman. Ja kuin ihmeen kaupalla löysimme myös niillä samoilla silmillä jopa sataman. Navigaattori nimittäin oli valmistautunut vain Pohjois-Saksaan asti - sen jälkeen siitä ei ollut tuon taivaallista apua. Aikamme nuokuttuamme ja paleltuamme satamassa laivaanpääsyä odotellen meidät päästettiin laivaan. Kuski painui suoraan suihkun kautta nukkumaan - aivotoimintaa ei tuolloin enää ollut. Virvoittavien unien jälkeen ruoka maittoi ja kannella käytiin pälyilemässä kelejä. Ja siinä se Suomen lippukin vihdoin lepatti. Monta kilometriä pitikin ajaa ennenkuin semmoseen törmäsi.

Oma seikkailunsa tokikin oli ensin laivasta ulospääsy. Koska tien oli tukkinut paikalleen jymähtänyt rekka. Sen jälkeen odottamaton (lue: olin ihan täysin unohtanut, että semmoinenkin pitää hoitaa) tullikeikka, missä kerrottiin, että suomalainen autoni onkin nyt sitten tuontiauto - se pitää tunnistuttaa Suomeen. Otin paperit mukaani ja toivoin että vielä jonain päivänä muistaisin, että tuo pitänee hoitaa. Ja eikun Turusta kohti Tamperetta. Kuinka ollakaan, tervetuliaisiksi saimme ensilumet. Ja minkälaiset! Lunta tuli taivaan täydeltä! Onneksi A istui vieressäni - pyysin, että hän koittaisi tihruttaa sitä valkoista viivaa oikealla. Että jos ollaan paljonkin sen yli... Itse kun en nähnyt juuri tuon taivaallista muuta kuin pyörivät lumihiutaleet edessäni. Jei. Yhdessä palassa päästiin kuitenkin puskemaan pikkuhiljaa Pirkanmaalle. Tankatessamme hieman tajusin mistä syystä auton valot olivat tuntuneet jotenkin vähän omituisilta (ks. kuva) - niitähän ei ollut enää!

Nämä pienet muistipalat ehkä kertonevat, että miksi en ole niitä ylöskirjannut aiemmin. Ei voi kertoa vain pientä palaa vaan kun lähtee kertomaan, niin sitten paranee koittaa pullauttaa kaikki kerralla. Varmasti monia kutkuttavia yksityiskohtia en nyt jaksanut tähän riipustaa. Mutta ei hätää! Tämä kaikki on tulossa ulos myös vertahyytävän jännittävänä elokuvana "The Road Movie". Ehkä jo tämän vuoden aikana. Jääkää toki näille kanaville kuulolle, mainoskampanja ja traileri pyörähtävät ilmoille varmasti minä hetkenä hyvänsä. Luvassa hersyvää huumoria, jännittäviä ohituksia, upeita maisemia jne. Ihan varmana.

ISO kiitos matkaseurasta A ja Herra T. Hienoa olla ehjänä Suomessa.

Santa Anna, 1342m

Olipa jo korkea aika. Keräilen langanpäitä kasaan ja teen rästihommia. Ja yksi niistä oli Santa Annan huiputus! Reilu kaksi vuotta menikin edellisestä yrityksestä.

Pitkän viikonlopun sunnuntain ratoksi siis ajoimme T:n kanssa ylös Lago Maggiorea, aina Sveitsin puolelle asti. Oli aikaa tosiaankin vierähtänyt kun viimeksi kävin Lavenon pohjoispuolella. Ja maisemia katsellessa ihmettelin, että miksi! Oi miksi olenkaan ajellut muualla, kun täällä on niin nättiä. Ajelimme Gerraan asti ja sieltä juna-aseman vierestä lähti polkumme nousemaan kohti Santa Annaa. Matkalla T päätti, että me voitais asua tuossa talossa, olisi autolta kotiin hissi ja kaikkee. Ei huomannut poika, että auto oli väärän värinen. Hissejä olikin sittemmin yhdessä jos toisessakin talossa, jotka tuollain lievässä rinteessä sijaitsivat.

Viinin poikanen. Melkoinen väriskaala poikueessa.

Syksyisiä pilkahduksia alkoi olla jo, mutta nousua oli kyllä sen verran ettei auringonpaisteessa varsin kyllä syksyltä tuntunut.

Ja siellä! Santa Anna. 1342m. Rifugio, pieni kappeli, vettä koiralle... 

Rifugio taisi olla 5 euroo henkilö per yö. 

Kyllä tuolla kelpaisi yö viettää, keittiö ja kaikki!

Ja paikallista karjaa, yksi niitä ihastui T:oon. Ihastus ei ollut molemmin puolista...

Mutta tyttö tuli sitten myös hörppäämään samasta lähteestä.

Mutta hehs, ei tämä kyllä mikään huiputus ollut... Korkeella oltiin, nousua Gerrasta tulee joku 1200 m, mutta siinä oli semmoista kuitenkin jossain laaksossa olemisen tunnelmaa. En kuitenkaan lähtenyt seikkailemaan pitemmälle. Ehkä joskus sitten Monte Rosan huipulle.

Val Verzasca näköpiirissä, siellä on se Bond-pato.

Ja siellä vissiin sitten Ascona. Joskus tarttisi mennä sinne kuuntelemaan jatsia!

Gerra, siinä assan nurkalla.

Hieno reissu, on siellä vain mukava kävellä siellä rinteillä. Matkan varrelle osui muutama kiva pikku kylä ja paljon hienoja maisemia. 

Alpe Devero

Tänään onkin ollut hyvä päivä. Touko on saanut taas lyhyen tukan ja minä laajensin pyöräilymaastoani Sesto Calendeen. Se toimii! Siis pyöräily myös siihen suuntaan.

Ilokseni tänne saapui jälleen vieraita. Tai mitään vieraita. Kun ihan tuttuhan tuo E on! Mutta siis iloinen asia oli se. Ja tehtiinkin vaikka mitä E:n reilun viikon vierailun aikana! Syytän, sillä minussa tuskin on mitään vikaa, paikallista, vuodenaikaan nähden hyvinkin viileää ja huonoa säätä siitä, että olikin ihan tosi tyhmää, kun E sitten lähti takaisin kotiinsa. Pah, sanon minä! Mutta A:lle tiedoksi, kyllä se sitten kovan hakemisen jälkeen löytyi, sieltä huulirasvapurkin vierestä - miten voikin hukkua tuollain...

Mutta nyt sitten muistellaan mitä kaikkea kivaa tehtiin. Ooppera tokikin saa ihan oman tilansa tuonnempana. Muuten sitten niin oltiin vähän piitsillä. Ja aika paljon shoppailemassa. Mikä on meille kovin omituista, mutta tuskin sitten tulee uudestaan tapahtumaan seuraavaan vuosikymmeneen, joten nautimme tästä harvinaisesta tilanteesta. Check-lista täyttyi hurjaa vauhtia - aperitiivoa, spritziä, tullitarkastusta, passittomuutta, jäätelöä, uintia, sitä oopperaa, shoppimista, kahvia, brioche, pizza, markkinat ja ennenkaikkea Alppi!

Jälleen kuuntelin ystävääni G:tä ja suuntasimme paikkaan nimeltä Alpe Devero. Löytyy googlemapsien avulla, jos tykkää kurkata tarkempaa sijaintia. Auton jätimme tien varteen melko sinne alas ja eikun tarpomaan. Jo kylään päästyämme olimme yksimielisiä siitä, että nyt tarvitaan muonaa. Lounasaika oli oikeastaan jo loppunut, mutta löysimme kuitenkin ystävällisen ravintolan, missä saimmekin loistavan (ja ISON) lounaan. Huvittaa oli, että samaan paikkaan tulikin sitten meidän lisäksemme tietystikin 4 muutakin suomalaista. Mitenkäs muutenkaan... Vatsat täynnä lähdimme katselemaan maisemia ja olikin tosi hieno paikka. Kuvat on tuolla tekstin alla. Kiersimme Devero-järven. Waude. Kuvat puhunevat puolestaan.

Lopulta kun maltoimme päästä autolle takaisin, oli jo melko myöhä. Ynnä pimeä. Olimme sopineet, että JOS sattumalta vielä löydämme (kun paikallinen varsinainen illallisaikakin oikeastaan oli jo ohi) jostain jonkun auki olevan ravintolan ja/tai yösijan, niin käytämme erittäin mielellämme heidän palvelujaan hyväksemme. Lucky girls - löysimme auki olevan pitserian, jossa sattumalta tiskiin nojaili bed&breakfastin isäntä, joka mielellään odotti, että saimme muonat suihimme ja menimme yhdessä tuumin sitten erittäin siistiin La Beula-merkkiseen majoitukseemme. SUOSITTELEMME lämpimästi. Rauhallinen, siisti, suihkussa oli poikkeuksellisesti jopa asennettuna vedenpaine ja aamupalallakin saimme mahat täyteen. Kreit. 

Noniin, nyt pitää lähteä grillailemaan - jatkan taas, moi.

Yksi pieni vuorikoira.

Lago di Devero

Värit oli ihan oikeesti näin makeet!

Triglav, jälleentaas

Siellä edelleen siis. Triglavin kansallispuistossa. Edelleen kollegani suosituksia seuraillen. Valitsin vuoren yli menevän tien, joka ihan oikeesti kantaa nimeä Vrsiĉ. 

Kyllähän aikamoinen mäihä kävi kun tie oli ODPRT minun sinne pyrkiessäni.  Vihreä väri kuitenkin valoi minuun luottoa, että auki ollaan. Selvästi säkä oli hyvä, matkan varrella luin serpentiinitien varresta, että tie ei ole auki lainkaan lähellekään koko vuotta.

Hienot maisemat ja hyvinkin kaunis tie. Mitä siltä kielen keskellä suuta pitämiseltä ehti nähdä!

Pyöräilijöitä sinne tetsasi ylös myös. Näiden kylttien lisäksi varoiteltiin niistä "Seuraavan 10 km aikana kaatuvista pyöräilijöistä".  En ikävä kyllä pystynyt vauhdissa nappaamaan en kuvaa kyltistä enkä liioin kaatuvaa pyöräilijää.

Ja sitten! Tietä kutsutaan myös nimellä Ruska cesta, sillä tien ovat rakentaneet venäläiset sotavangit ensimmäisen maailmansodan aikana! Erään talven aikana heitä kuoli kovin monta etenkin yhdessä lumivyöryssä ja henkiin jääneet vangit rakensivat tämän ortodoksisen kappelin heidän muistoaan kunnioittaakseen. Sen verran oli kappeli saatu kauniisti istutettua vuoren rinteeseen piiloon, että ensin ajoin ohi vaikka tiesin etsiä sitä tien varresta.

Näitä ihme juttuja katselin aikani auton kyydistä. Mitä ne oikein on??

Aaaa! Niihin voi laittaa mainoksia!

Mutta ensisijainen käyttötarkoitus on heinäseiväs. Pystypuut ovat joko kiveä tai puuta. Ja vaakasuorassa sitten puuta. Ei muuta kuin heinät kuivumaan!

Retkelle taas!

Yhtäkkiä yllättäen taas oli pitkä viikonloppuvapaa töistä. Ja eihän tuollaista nyt voi hukkaan heittää kotikulmilla pyörien. Paljon on vielä nähtävää näillä nurkilla! Pakkasin Maestro T:n ja itseni matkaan ja suunnistimme henkilökohtaisen FrecciaRossani kanssa itään. Matkan varrella koitimme pysähtyä kurkkimaan Venetsiaa, mutta sehän nyt on täysin turha idea oman auton kanssa. Tunnin pyörin ja matelin ja lähdin pois. Menenpä joskus sitten TrenItalian avulla sinne. Ei mene hermot.

Illan suussa löysimme itsemme Kobarid-nimisestä paikasta Sloveniasta! Leirintäalueeksi valikoitui Koren, syystä mistä kerron myöhemmin lisää. 

Iltakävelyllä käytiin Tolmin-paikassa, missä olikin hieno luontopolku. Alue on eteläisintä kärkeä Triglavin kansallispuistoa. Makeita rotkoja, Paholaisen silta, 'Karhun pää' - kyllä kannatti! 

Täytyy myöntää, että matkakumppanini, Maestro T, on erinomaisen kärsivällinen valokuvausintoni suhteen. Nykyään kaveri menee ihan ittekseen poseeraamaan! Vähänkö huvittava!! 

Aamusta sitten lähdettiin 'Kobarid' kävelylle leirintäalueen tyypin suosituksesta. Erinomaisen hieno sekin!

Matkalla oli Italian puolustuslinjan jäänteitä ensimmäisen maailmansodan ajalta,  erinomaisen ovelasti rinteessä, mistä näki joelle piiiiitkälle.

Kozjak vesiputous on ihan ykkössuosikkini nykyään. Eihän tuo kuva niin kerro, mutta se oli todella vaikuttava siellä omassa luolassaan.

Polku oli melkoinen reippailu - rinnettä ylös hophop! Kyltti lohdutti, enää 20 min hikistä nousua ja jopa ollaan laella!

Nuista en saanu pikkukameralla superotosta, mutta hämmästelivät meitä hyvän tovin ennenkuin lähtivät takaisin hommiinsa.

Kobarid-polun päässä oli yhtäkkiä tällainen. Kahdeksankulmainen hautakammio, joka on Benito Mussolinin käyttöön vihkimä vuonna 1938 Ensimmäisessä Maailmansodassa kaatuneiden italialaisten sotilaiden muistolle.  Heitä on tuntemattomia ja tunnettuja tuonne haudattuna yli 7000. Keskellä nököttävä kirkko on tosin jo vuodelta 1696. 

Krn, 2245m korkea, Triglavin kansallispuiston alueella, kuuluu Juliaanisiin Alppeihin. Ei kiivetty.

Jatkoa seuraa...