sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Dali Milanossa

Dalin töitä oli näytteillä Milanon Palazzo Realessa. Ja sepäs olikin suosittua suositumpi! Huh. Kuulin useiden tuntien jonotuksista ja viikonloppujen aivan täysin mahdottomuudesta. Varustauduimme sitten niinkin loistavalla tuotteella kuin ennakkolipuilla! Perjantaina ostimme maanantaille, tietylle kellonlyömälle sisäänpääsyn. Ja eikun maanantaina toiveikkaasti Milanoon, hopsis. 
Vielä ennen Palazzoa terästäydyimme macchiatoilla. Taisi baarimikko hokata, että taidetta oltiin tultu kattomaan. Maalta kaupunkiin, niin jopas otetaan kahveistakin valokuvia. Turistit.
Tämä oli vain pieni pätkä todellisuutta. Eli osa siitä jonosta, minkä ohi menimme ennakkolipuillamme. Huisaa! Mutta tämä tietysti kielii jotakin siitä kuinka paljon kansaa näyttelyssä oli. Paljon. Ja vielä vähän enemmänkin. Joten vaikka pääsimme livahtamaan kovin vaivatta sisälle, niin ahdistamaan alkoi heti ensimmäisessä huoneessa kun kansaa oli ku KooVeen maalilla... Koululuokkia oli monia. Täytyy kyllä myöntää, että heidän audio-mitkä-lienee-kuulokkeensa olivat aikas kätevät - opas supatti pienellä äänellä mikrofoniinsa yksityiskohdat teoksista ja sen sitten kuulivat kaikki, jotka olivat lunastaneet kuulottimet. Eikä muut häiriintyneet (siitä) yhtään. Lapsista ja nuorista tosin lähtee ääntä ja kun heitä on aimo liuta, niin näyttelynautinto oli osittain hyvin vaikea saavuttaa.
Huulisoffalla (Dalilips) pääsi istumaan...
... Ja sehän oli siis se aito soffa tehtynä Mae Westin huulien mukaan. Kokonaisuus onpi The Face of Mae West.
 
Dalista kertovien dokumenttien lisäksi siellä esitettiin Dalin ja Disneyn yhteisprojektia, lyhytanimaatiota Destinoa. Aivan tosi hieno! Se siis ideoitiin 40-luvulla, mutta kaikennäköisten sotimisten ym. johdosta se julkaistiin vasta vuonna 2003. Minä näin sen tuolla nyt ekan kerran. Hieno!
Kaikkinensa, kansanpaljoudesta huolimatta, hieno näyttely.

Piilevässä pilvessä piilevät pilvet

Ei se mennyt tämä kerta ihan nappiin. Mun piti mennä vakoiluretkelle La Thuileen. Aamulla oli tositosi nuhrunen keli, ei huvittanut yhtään herätä, mahaankin koski vietävästi. Silti selvitin tieni bussiin, söin croissantin (sekÄÄN ei ollut hyvä idea yhtään - mahaan koski entistä enempi) ja koitin olla unessa ja kiukutella vaan itekseni. Pieni ideanpoikanen oli juurrutettu mieleeni, että ehkä emme menekään La Thuileen, mutta kukaan ei varsin sanonut mitään, joten sinisilmäinen suomalaismieleni oli menossa koko aika La Thuileen. Paitsi että tienviitat kertoivat meidän menevän ihan eri suuntaan - Cerviniaan! Lopulta se myös sanottiin ääneen, että ei ny mentykään La Thuileen ku siellä on huono keli. Noh, oli meidän parkkipaikallakin, Valtournenchessa. Joten iloni ei nyt sit ollut ihan täysin ylimmillään. Annoin päivälle kuitenkin mahdollisuuden - ainahan VOI voittaa.
 Ja niinhän siinä sitten kävi. Voi jesta! Taas mentiin hissillä ylös, oikein sain sosiaalisen mieleni esille ja hengailin siis 7-10 hengen porukassa. Ja siellä se sitten taivas alkoi revetä. Siis sinne hyvempään suuntaan. Aurinko tuli esille pikkuhiljaa ja pilvet roikkuivat alapuolellamme! Aivan tositosi hienoo! Ni pitää laittaa tänne muutamia kuvia.
Noh, tästä piti ottaa kuva, tommonen hissi kun on äärimmäinen harvinaisuus täälläpäin. Ja se oli piiiiiitkä ku mikä. Huh ku tuli kylmä!
Noi alapuolellamme roikkuvat pilvet oli upeen näkösiä!
Ja tässon toi ni kaverikuva ton Matterhornin kaa (Cervino in italiano), se on tuolla takana ku se on mua pitempi (4478m).
 


Matterhornin ehkä salainen haave onkin olla tulivuori!
 
Siellä viileteltiin vaikkapa Plateau Rosan 3480 metristä sinne Cervinian 2050 metriin, viuhvauh! Mutta pilvien yllä oli vähän kivempaa. Kun mentiin pilveen, niin lunta tuli, paljonkin. Ja sumuakin oli. Huisaa!
Mitä luultavimmin vakoiluretkeni La Thuileen toteutuu parin viikon päästä, pidän sormet ja varpaatkin ristissä siihen asti. Näkemiin.

perjantai 28. tammikuuta 2011

Lumilla

Tämän viikon (siis viime lauantain) aiheena oli Champoluc -niminen kylänen. Siis sieltä lähtevät mutkamäkirinteet. Sieltä oli mahkut sen seittemäntoista hissin, rinteen ja mutkan kautta päästä niille samoille lumille, missä oltiin edellisen kerran. Ihan sinne saakka en viittiny, ku just olin siellä ollut, vaan temppuilin enempi Champolucin puolella, Sant'Annaan laskeskelin niin kauan kans ku aurinkoa sillä puolen piisas.
 
Kylmempi oli ku viimeksi, ei se kevät ihan vielä tullutkaan! Ei nyt todellakaan mihinkään Suomen tämän talvisiin lukemiin laskeuduttu, mutta nollan alle nyt kuitenkin. Ja tuuli saatiin kans mukaan. Mutta lähinnähän se keli on pukeutumiskysymys - olin lähtenyt reissuun väärän pipon kanssa, uskomatonta mutta totta. Ensi kerralla se kunnon norjalainen telemark-pipa päähän, niin johan pysyy korvat lämpiminä. Mutta huvittavaa oli kuunnella kuinka monella tapaa paikallinen kiroaakaan että "Che ¤&#@ freddo!"

Väliajalla kansa nauttii paninoa. Ylin on todellakin laardia eli rasvaa ja sen seurana hunajaa. En maistanut... Kaikki paikalliset menevät nauttimaan paninonsa tms. juurikin täsmällisesti siinä 12:30. Silloin kannattaa pysyä laskuissa, sillä missään ei ole ketään! Ja sitten kun rinteet jälleen alkavat täyttyä, kannattaa lähteä paninolle, ei ole jonoja enää!
 Joskus vitsit on näinkin vähissä, että tämäkin naurattaa. Ilmeisesti "Sitten" kun rupiaa tauon paikka lähenemään, vuorossa on ravinteli "Sitten". "Sitten" voi ottaa yhden jos toisenkin bombardinon lämmikkeeksi.
Tuommosen näin kaaaaaaukaa yhden oikeenkin, mutta kuva vain jähmetetystä. Hieno paikka tuo Champoluc, vähän semmonen sokkeloisempi (=jännempi) kuin se edellinen kohde!
Voi juku, sit tuli mieleen poroerottelu... Hissijonot eivät ole mitään jonoja vaan tuhannen laumoja, missä törkein pääsee pisimmälle. Eli nopeiten sille liukuhihnalle, joka vie kohti huippua. Melkein, jos oliskin ahtaan paikan ällötys, vois ruveta ahdistamaan. Mitäs sitten, jos rupeiski?? Ja se olis se ainut hissi ku vie kohti sitä parkkipaikkaa, missä bussi jo odottaa... Huh.

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Tapped the Movie

Joskus on laiska olo. Eikä jaksa ruveta rähjäämään. Mutta sittenhän se jää se rähjääminen liian usein. Joten nyt koitan olla epälaiska. Ja aloitan blokini uumeniin jälleen uuden alaosaston, ympäristöleffablokin.


Katselin juuri dokumenttileffan "Tapped", joka kertoo pullovedestä. Ja lähinnä sen turhuudesta. Leffa oli tehty USAssa, joten tokikin katsantokanta oli suuresti USAlainen, mutta melko hyvin nuo luvut varmasti voi ekstrapoloida eli venäyttää tänne meidän kotoEurooppaan. Tai sitten vaan ajatellaan globaalisti näitä asioita. Sillä vesi on globaali kysymys. Pallostamme on 75% vettä, josta 1% on juomakelpoista. Nerokas se heppu, joka keksi tehdä siitä bisneksen... Elokuva kertoo muun muassa kuinka Nestle kaiken muun ohella ottaa vettä Mainesta, perusjuomavettä. Sit ne laittaa sen PET-muoviseen pulloon ja myyvät mainelaisille. Kävi myös yllättäen ilmi, että kuuluisa FDA (lue: ihan vaan älyttömän tärkee kansalaisten kaikelta suojelija, sen logon voi löytää yhdestä jos toisestakin elintarvikkeisiin liittyvästä) ei tutki lainka mitään tuossa välillä, koska tuotto ja myynti tapahtuvat samassa osavaltiossa. Sit ei kuulemma tarvi. Kuten FDAn mielestä ei tarvi myöskään ollenkaan seurata mitä tapahtuu riippumattomien tutkijaryhmien tutkimuksissa. Riittää kun tsekkaa teollisuuden omat raportit, että turvallisia ovat tuotteet. Kuten kävi nyttemmin jo kuuluisuudeksi muodostuneen bisphenol-A:n kanssa, kavereiden kesken ihan BPA vaan... Sehän on hurjan yleisesti käytetty, mutta pitkään vaiettu muovin koveteaine, jolla on nyttemmin todettu olevan yhteyksiä liikapainoon, diabetekseen, lasten yliaktiivisuuteen, syöpiin... Sitä on käytetty paljon semmoisissa kovemmissa muovipulloissa, lasten tuttipulloissa...

Joo, ja sit se seikka, että mistä se muovi tulee. Raakaöljy jalostustuotehan se. Kuten vaikkapa bentseeni (=karsinogeeni). Bentseeniä tutkitusti muodostuu muovipullossa olevaan virvoitusjuomaan sen ollessa esim. kuumassa autossa ja sisälämpötilan noustessa yli 60° :een. Raakaöljyn jalostamoiden naapurissa asuvat ihmiset - jonkun pitää ikävä kyllä asua siinäkin - kärsivät ihan vaan huimasti keskivertoa enemmän omituisista sairauksista ja syöpäkuolleisuus on erittäin koholla.

Ja mitä sitten tapahtuukaan... Mihin muovipullo joutuu kun se tyhjenee vedestä?? Roskiin! Kuinka usein se oikeasti kierrätetään ja kuinka paljon on vain kaunista puhetta? Ja jos ja kun ne ei mene roskiin, niin sitten luontoon... Monilla hiekkarannoilla jo nykyään on muovia nanopartikkelikoossa enemmän kuin hiekkaa. Ja niihin pikkiriikkisiin hiukkasiin liittyvä tutkimus on vielä lapsen kengissä. Mutta nyt jo tiedetään, että partikkelit on niin pikkusia, että pääsevät sisälle meidän soluihin. Voidaan vaan kuvitella mitä kaikkea jännää ne siellä aiheuttaa...

Suuri osa muovijätteestä on kerääntynyt Tyynelle valtamerelle valtaisaksi pyörteeksi. Sieltä kun ottaa vesinäytteen, niin se sisältää muovipartikkeleita enempi kuin planktonia. Sitten kalat syö sitä. Jep.

Vielä voisi vähän aikaa miettiä että miksi. Miksi pullovesi menee kaupaksi? Myyvä osapuoli on tehnyt oivan markkinakikan - sanovat että pullovesi on turvallista ja puhdasta. Ja samalla luovat kuvan, että hanavesi EI ole kumpaakaan näistä. Ei sitä varsinaisesti sanota ääneen, koska se ei ole totta, mutta semmoinen kuva siitä tulee ihmisten mieliin... Ja sitten vielä laitetaan kaiken maailman mallit ja kuuluisuudet poseeraamaan vesipullon kanssa julistamaan mielikuvaa, että vesipullon kanssa olet älycool. Ollut näemmä toimiva resepti. "Sinä TARVITSET vesipulloa, sillä muuta turvallista vedensaannin mahdollisuutta sinulla ei enää ole!"
Jotenkin tulee mieleen joku lausahdus Michael Mooren "Bowling for Columbine" leffasta, että amerikkalaiset on saatu uskomaan, että Amerikka on niin turvaton paikka elää, että ihmiset tarvitsevat aseen... Ja siinä rajan toisella puolen Kanadassa ei o sit lainka niin turvatonta. On se vaan uskomatonta.

Melkein aluksi meinasin olla tykkäämättä leffasta kun aattelin, että onpa tylsää jos se koko dokumentti käsittelee vain niitä mainelaisia. Mutta sittenpä aiheetta käsiteltiinkin kiitettävän monelta kantilta. Kyllä tämä kannattaisi kaikkien nähdä tämä leffa.


p.s. Niin on täällä italialaisen saappaan varressa omituista oman pullon käyttö ynnä pullon uudelleen täyttö, että alvariinsa menetän uudelleentäyttöpulloni, mikäli unohdan sen työpöydälle tyhjänä. Kiltti siivoojatäti laittaa sen mitä ystävällisimmin puolestani roskikseen... Onneksi eivät ole sitä sigg-pulloa vieneet metallinkeräykseen sentään!


tiistai 18. tammikuuta 2011

Lomalla Italiassa: Siena

Kävimme tokikin Toskanan kierroksellamme kurkkaamassa myös Sienan. Ja sieltähän löytyikin tähänastinen suosikkikaupunkini! Aivan tosi hieno! Kivinen kaupunki kukkulan päällä, kuten niin moni. Mutta jotenkin tämä oli ihanampi kuin ne aiemmat. Ei siis todellakaan mikään ihme että tämä on päässyt Unescon maailmaperintölistoille. Mahtava.
Mutkaisia katuja ja kujia reunustettuna idyllisillä Italia-tyyppisillä taloilla.

Pihoille kun kurkkii, niin sieltä pilkistää milloin mitäkin! Mutta ihan perusmeininkiähän se nyt on että pihassa on jos jonkunmoiset daavidit tönöttämässä.

Tämän kadun kurkkasimme, luonnollisesti.

Lähestyessämme SITÄ Piazza del Campoa, ihan kuin talot olisivat vähän niin sun näin...

Siellä Piazzalla oli melko hiljasta, nämä turistit kun olivat kovin aikaisessa. Hyvä niin, koska vielä ei satanut... Ja aurinkokin pilkahteli. Mutta marraskuun alun hivenen hyisessä kelissä oli hyvä pysyä liikkeessä. Ne on ne kuuluisat heppajutut, jos jotakuta rupes mietityttämään, niin heinä-, elokuussa. Silloin tässä lienee enemmän kansaa.
 

Ilon lähde (Fonte Gaia) on siinä aukion laidalla. Toukolle se taisi olla enempi tuo pienempi (Aaaah, vettä! Saaks jo mennä??), mutta tosiasiassa se kait on toi takana oleva isompi.
Nyt rupee ehkä vähän mallia ottamaan päähän nuo nähtävyydet, heti tietty Sienan katedraalilla.

Siena jakaantuu seitsemääntoista kaupunginosaan (Contrada), jotka luonnollisesti kisailevat keskenään kaikessa, erityisesti niissä heppakisoissa. Ne on nimetty eläinten tai symbolien mukaan kuten Kotka tai Lohikäärme tai sitten Kilpikonna, Etana tai Pikkupöllö. Kuvassa oleva lippu kuuluu Metsä-kaupunginosalle.
Hienon näkönen paikka. Pitää mennä uudestaan! Ehkä vaikka sinne Palioon, kuka tietää!

San Domenicon kirkko, mutta noi sypressitkin on kyllä hienot.

On se kumpuilevaa se Toskanalainen maisema. QED.

Hahhaa - matkaseurani oli jotenki tosi innoissaan noista maisemista. "Milloin täältä pääsee pois, oi milloin, milloin...."

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

hippa!

Täällä taas! Vuosi vaihtui, mutta tämä bloki se vaan pysyy yhtä epätasaisen aktiivisena.On se vaan upeeta, että jotkut asiat tässä maailmassa säilyvät ennallaan. Tulee semmonen jatkuvuuden tunne! Siitä tuli vähän pöljä tunne, että lauantaina (noh, siis eilettäin) menin laskettelemaan. Tai siis ei laskettelusta niinkään tullut pöljä olo, pohkeet vaan tuli kipeeks. Mutta pöljä olo tuli kun luulin meneväni ihan uuden uutukaiseen paikkaan, tokikin likelle aiempia tuttavuuksia, mutta sitten hissillä ylöspäin Alpin rinnettä noustessani tajusin, että minähän olen ollut täällä aiemminkin!
Taisipa olla sama pipa päässä tälläkin kertaa - sen verran hölmön näkönen, että laitankin todistusainestoksi vain varjokuvan!
Älyttömän hieno päivä! Aurinkoa, aurinkoa! Paistoi kuin maaliskuussa ikään ja etenkin iltapäivällä jo kuumuus rupes vaivaamaan, vaikka eritoten olin lähtenyt vähillä vaatteilla liikenteeseen. Huhhuh! Aivan mahtavaa!
Menin liittymään nyt alkaneen kauden kunniaksi työpaikan hiihtokerhoon, jospas vaikka tulis vähän enemmän tutustuttua tuohon noinkin likellä olevan hiihtomaisemaan. Ja se onkin älyttömän kätevä. Kun saa itsensä vain aamulla sängystä hilattua ylös ja tuohon 10 minuutin ajomatkan päähän, niin sitten voikin nukkua pari tuntia bussissa, lasketella päivän ja sit taas nuokkua/nukkua bussissa paluumatkan.
 Ja niin joo, eilisen paikan nimi on Gressoney - tosi kiva paikka kun aurinko paisto rinteille mukavasti koko päivän.Sieltä pääsi Alagnaankin laskemaan. Kävin kerran, alhaalla asti. Eka rinne olikin kiva musta, mutta toka oli ihan tyhmä punane, muistin keskellä siellä ollessani, että tuskailinkin samaa rinnettä myös vuosi sitten. Ja hissejä joutui odottelemaan paikoin hyyyyyvinkin pitkään. Eli palasin Gressoneyn puolelle aurinkoon, jipi!
Tänään sitten lumimaisemat vaihtuivatkin näihin kotikulmien lumettomiin - lenkkareilla voi tuolla metsässä Token kanssa käveleksiä. Ja se yksi pelto jopa vihersi! Jukra! Touko oli myös niin hurjan taitava, että löysi jonkun ihanan missä pyöreksiä ja niinpä kaveri haisikin mehevälle kun tultiin kotio... Kylpyyn siis. Maukkaan (ja piiiitkän) raclette lounaan tarjonneet ystävät väittivät, että sain hajun pois. Kiva kuulla, vähän olis ehkä ollut tylyä viedä koira kyläilemään, jos se olis haissut niinkin pahalle, hihiiii!