Provence, part III: Avignon

Avignon on kaikkeist kuuluisin Palais des Papes, Paavien palatsista, osa siitä siintää tuolla taka-alalla. 1300-luvulla paavi, ensimmäisenä Clement V vuonna 1309, siirtyi asumaan Avignoniin ja paavi paavilta palatsia rakennettiin yhä mahtavammaksi. Nyttemmin se on sitten UNESCOn maailmaperintökohde. Eikä suotta.

Ja kyllä - siellä taustalla oleva patsas on kärsällään seisova norsu. Miksikö? En tiedä.

Tämä voisi olla seuraava opinahjo! Kaupunki pienine kujineen, keskustaa ympäröivine muureineen kaikineen on kovin kivan oloinen.

Tämä on SE kuuluisa silta Pont Saint-Bénezet eli Pont d'Avignon, josta on SE kuuluisa laulu, Sur le Pont d'Avignon, sävelletty alkuaan joskus 1500-luvulla. Sittemmin sitä on kuulemma muuteltu jonkin verran.

"Sur le pont d'Avignon

L'on y danse, l'on y danse

Sur le pont d'Avignon

L'on y danse tous en rond

Les beaux messieurs font comm' ça

Et puis encore comm' ça

etc..."

Provence, part II: Arles

Yleensä sen suuremmista suunnittelemattomuuksista seuraa se, ettei koskaan varsinaisesti ole pelipaikoilla kun jotain jossain tapahtuu. Mutta tokikin, jotta sääntö olisi sääntö, siihen löytyy poikkeus. Yllätyksekseni satuin paikalle kun legendaariset pääsiäisriehakkuudet olivat käynnissä Arlesin kaupungissa.

Tähän mennessä ehdottomasti paras parkkipaikkani - sievästi siinä jalkakäytävällä+pyörätiellä+suojatiellä, huomatkaa myös autot korokkeella eli siis liikenteenjakajan päällä. Jalkakäytävät olivat aivan piukkaan parkkeerattuja ja takanani tokikin pyörätie oli myös autojen valloittama. Tästä tietysti seuraa se, että porukkaa paikalla lienee ihan turhankin paljon. Hengitän siis syvään.

Suunnittelemattomuudesta seuraa myös se, että eihän mulla ollut tuon taivaallista tietoa mitä kyseisillä festareilla tapahtuu. Joten aidat tien varsilla ja varoituskyltit alkoivat vähän valaista mitä tapahtuu...

Arlesissa on semmoinen kiviareena ja näin pääsiäisriehan kunniaksi siellä järjestetään espanjalaistyyppisiä Corridoja... Eli niitä härkätaisteluita, missä härkä tapetaan! Ei jesta! Sen piti sitten olla hieno uutinen, että ne on ihan siis näitä paikallisia ylpeyksiä ne härät, tuolta Camarguesta tulevat. Juupa.

Näihin tietoihin koitin suhtautua. Otin neuvoa-antavan ja rauhoittavan. Pastis siis.

Jokaista härkätaistelua edeltää härkäjuoksu. Nuiden rauta-aitojen suojaamalla tiellä meni ensin kuuluisia Camarguen valkeita hevosia sinne sun tänne. Kuvat on sen mukaisia, että me pysyttiin Toukon kanssa aidan härättömällä puolella. Toisin kuin niin kovin monet muut.

Siellä se härkä on hevosten välissä, sitten porukka juoksee siinä perässä ja ottaa sitä härkää kiinni. Enpäs tiedä onko ne sitten nuo juoksutetut (=väsytetyt) härät mitkä sinne härkätaisteluun viedään tuosta seuraavaksi. Huh.

Mutta siis hieno kylä - sitä voisi käydä katsomassa silloin kun siellä ei ole noin tuhottomasti porukkaa. Vanha keskusta oli tosi tosi sympaattinen.

Ja onpas se kuuluisa muustakin. Kuin niistä härkien tappamisista.  Van Gogh maalaili Arlesissa, teos Cafe terrace at night (1888) on kuvan kahvilasta maalattu. Ja 'Starry night over the Rhone' teoksen hän myös viimeisteli Arlesissa. Ja Provencen  maisemien innoittamana paljon myös muuta.

Ilta hämärtyy, aika löytää jotain ruokaa täältä liian monen ihmisen kansoittamasta härkäpaikasta. 

Luontoa luonnollisesti

Tällaiseen hienoon puiseen työkaluun törmäsin Vauclusessa! Enpä ole ennen nähnyt, joten piti ihan todistusaineisto napata valokuvalle. Jos vaikka jonain päivänä tekis tommosen!

Tämän tynkäjutun oheen kerron mitä mulle sattui eilen. Nimittäin ostin viikatteen! Joo, puutarha on semmoinen viidakkotyyppinen taas kerran. Kaksi viikkoa sitten se oli kiva keto. Ja nyt sitten taas melkein läpipääsemätön. Bah. Ruohonleikkuri lähti pois, joten jotain on tehtävä. Tuo kasvutahti on sitä rataa, että jos vähän matkustaa ja vähän päättää olla kipeenä, niin heti on viidakko takapihalla. Ehkä siksi täällä nuo käyttävät paljon puutarhureita. Mutta se on sitten ihan tylsää, jos on sen puutarhurin mielen mukainen puutarha. Melkein jo hankin lampaita tai vuohia tuonne takapihalle. Kun sitä lääniä on. Mutta en sitten kuitenkaan. Touko varmaan olis tykännyt. Kaikenmoiset ruohonleikkurit ja siimahärpättimet on täällä kovassa käytössä - se on semmoinen kesään kuuluva ääni, joka kaikaa koko aika jostain päin. Semmoisella vehkeellä minäkin viime kesän tuon puutarhan parissa taistelin. Mutta kekkasin, että saahan tuon poikki muutoinkin. Eli viikatekaupoille. Varustauduin asiaankuuluvalla sanavarastolla. Ensimmäisessä kaupassa ei ollut, palvelu oli kovin asiallista. Jopa neuvottiin seuraavaan kauppaan. Sieltä löysin terän kyllä, mutta vartta ei näkynyt missään. Päätin kysyä ennenkuin päätän tehdä semmoisen itse. Vielä meni kaikki ihan normisti. Myyjätär tuli näyttämään varsin sijainnin (ihan eripaikassa kuin terät!). Pyysin vielä, että jospa laitetaan osat yhteen eka kerran kaupassa, niin menee sit oikeen. Sitä varten piti odotella miesmyyjää ja siinä odotellessa kaikki mahdolliset paikalliset hämmästelivät minulle ja toisilleen että voi herra mun jeera eihän tuollaista peliä voi ihminen käyttää. Siis sitä viikatetta. Kyllä se olisi sinullekin tyttö hyvä paljon parempi sellainen siima sellainen. Tuollahan sinä katkaiset niin jalkasi että kätesi. Voi hyvän tähden sitä töllistelyn määrää... Miesmyyjä tuli näyttämään miten mekanismi toimii (ei se ihan helppo sitten ollut hänellekään). Ja siinä ohessa vähän kyseli että osaatkos tällaista käyttää. Ja mistäs sitä ollaan kotoisin ja sen sellaista. Että ihmeellistä se on nykymaailmassa viikatteen osto. Naapurini myös naureskeli mulle kun esittelin peliä, mutta hän meinaa kyllä tehdä osansa ruohonleikkuupuuhasta. Ja piti kovasti tästä viikateideastani. Hyvä naapuri se on!

Että sori kaikki paikalliset suomalaiset. Jos siis menette Monvallen agrimarkettiin ja kerrotte olevanne suomalaisia, niin teitä varmaan kattellaan tosi oudosti. Töissä en uskaltanut kertoa viikatesuunnitelmastani. Ne pitää mua tosi omituisena jo muutenkin. 

Provence, part I: Fontaine-de-Vaucluse

Pääsiäisen tienoossa kekattiin lähteä kattelemaan rajan taa, tuonne Ranskan puolelle Provenceen. Ei lainkaan hullumpi ajatus, ajamista siinä oli melkoisesti, mutta punainen paholainenhan nyt kuljettaa minne vain. Laventelipellot ikävä kyllä eivät vielä olleet kukassa, mutta kyllä siellä kovin on silmälle kaunista. Ei ihme, että alue on arvossaan. Ensimmäisen kuvakoosteen tarjoilen Vauclusen lähteen välittömästä ympäristöstä. Vauclusen lähde on siellä Vauclusen kylässä, Avignonista jonkun verran itään. Kylä on pikkuinen ja saanut nimensä sijaintinsa mukaan - Vallis Clausa, suljettu laakso. Laakso nimittäin loppuu kunnioitusta herättävään kivimuuriin (kuva tuonnempana). 

Tässäpä se tulee se lähteestä puskeva vesi kylän keskustaan.

Matkalla kohti veden alkuperää.

Molemmin puolin maisemat ovat kovasti komeat. Luoliakin siellä näytti olevan - en käynyt varmistamassa. Eikä Toukokaan. Se tyytyi pomppimaan kiveltä kivelle ja herättämään jälleen ansaittua huomiota.

Paperitehdas joen varrella on muinoin ollut - nyt sitten museona. Ja monenlaista paperitaidetta myivät ohessa. 'Pakollinen' turistikauppakeskittymä oli suurelta osin sijoitettu joen partaalle, mutta semmoiseen tunneliin. Ihan yllätyin, mitä kaikkea sieltä saattoikaan shoppailla ilman että kaupat häiritsivät jokivarren maisemaa.

Ja siellä sitä on, lähdevettä. Tuo vesiallas on talven jälkeen piripinnassa - siis yltää kovin vaan paljon korkeammalle kuin nyt. Silloin virtaama on jopa 110 m3 sekunnissa! Ja sitten kesällä tuossa kohdassa ei näe enää yhtään vettä! Keskivirtaama ilmeisesti vuodessa on 22 m3/sek, reippan virtaus koko Ranskassa, väittävät.

Ja tässä tämä kiviseinä minkä juurella lähde onpi. Kuvan alareunassa saattaa olla jotain porukkaakin mittakaavan helpottamiseksi. 

Kovan virtaaman aikaan vesi ryöppyää tuota kautta. Mutta nyt on jo vähäisempää. Nyt sitten vesi vaan ilmestyi jostain hieman alempana. Mystistä! 

Hieno paikka. Vissiin myös pastiksen luvattu 'maa'. Melkeen jo ostin pastis-kannun, mutta en sit kuitenkaan. Tylsä. Sori O!

Tosi tosi hieno paikka. Wau.

Quartett

Se on La Scalasta hei taas hei. Kävin kurkkaamassa jälleen KultturaalisenKomitean kanssa upouuden tuotteen, Quartett. Heiner Müller on kirjoittanut tarinan alkuunsa teatterikappaleeksi ja sittemmin ilmeisimmin italialainen Luca Francesconi on kirjoittanut sen oopperaksi. Englanniksi. Nyt teos on sitten ensiesittelyssä La Scalassa ja olimme ihan ensi-illassa! Tästäkin isommaksi tapaus käy. Nimittäin tämä on ensimmäinen kerta kun La Scalassa on naispuolinen kapellimestari. Ja kuinkas muutenkaan, tahtipuikkoa heiluttelee Susanna Mälkki! Hinpura.

Teos on kaikin muodoin hyvinkin moderni. Kaksi esiintyjää ovat 'laatikossa', joka kelluu näyttämöalueen keskellä. Vaikuttava. Paljon käytetään myös teknologiaa, kuvia laatikon edessä ja takana, musiikki tulee milloin orkesterimontusta, milloin kaiuttimista ympäri salia. Ja musiikki on paikoin melkoista kilkutusta. Todella haastavaa soittajille. 

Tarinassa varakreivi de Valmont ja markiisitar de Merteuil (mielenkiintoinen ratkaisu on ranskalaiset henkilöhahmot kaikessa tässä kansallisuuksien ja kielien sekamelskassa) ovat alkuun olleet rakastavaisia. Nyttemmin suhde on jonkunsortin viha-rakkaus-solvaus tyyppinen. He tapaavat ja solvailevat toisiaan. Varakreivi näyttää rakastuneen ja markiisitar kyselee että kukas kukas? Käy ilmi, että kohde on Rouvva de Tourvel - markiisitar ei ilahdu ja kehuskelee, että hänenpä rakastajansa on nuori ja komea. Sillä ikäkysymys taitaa olla molemmille vähän arka. Markiisitar sitten usuttaa varakreiviä viettelemään nuorta viatonta Volangesia. Ja varakreivi suostuu. 

Alkaa roolileikki, missä markiisitar esittää varakreiviä ja varakreivi puolestaan ensi alkuun Rouvva de Tourvelia. 'Varakreivi' yrittää vietellä 'Rouvvaa' ja on pahoillaan reittaasta menneisyydestään.  'Rouvva' ei ota uskoakseen ja leikki yltyy melkoiseksi painostukseksi saavuttaen kliimaksinsa, mikä kuvataan seksuaalisena voittona.

Roolit vaihtuvat ja nyt Valmont vietelee markiisittaren esittämää Volangesia. Kohtaukset vaihtuvat yhä painostavammiksi, henkisesti ja seksuaalisesti.

Lopulta Valmont päättää tappaa itsensä koska... Noh, nyt hän esittää Rouvvaa ja on häpeissään alistuttuaan varakreiville. Markiisitar tarjoilee Valmontille myrkytettyä viiniä, seuraa kuinka varakreivi kuolee tuhoten sitten laatikkokotinsa ja 'repii sydämensä rinnastaan' eli kuolema koittaa myös hänelle.

Hieno esitys. Kovin erilainen, en ole moderneja esityksiä niin montaa seurannut. Mutta tämä kyllä oli vaikuttava. Molemmat laulajat tekivät ison ja hienon työn lavalla ja samoin teki orkesteri Susanna Mälkin johdolla. Esitys oli 1h 20 min, joten intensiteetti tuli säilyttää katkeamattomaan alusta loppuun asti. Vähän haastavaa oli seurata tällaisen juonen käänteitä, mutta summa summarum pidin. Ai niin, ja paikat oli tosi hyvät! Kolmannen kerroksen parvekerivi, oikialla parveke nro 15. Voi juku, kuten kuvasta näkyy, suorat on näkymät. Kuninkaallinen boksi oli ihan melkein naapurissa ja siellä näytti olevan paljon kansaa - en tuntenut ketään.

Elävänä Iittaliassa - Hiustenleikkuu

Aloitanpa ihan uuden kirjoitusalaosaston, taas kertaalleen. Aiheena elämän pienet arkiset asiat, joita ilman ei tule toimeen. Ja jotka joskus tuntuvat eroavan koto- ynnä asuinmaani välillä. Aloitan kevyesti aiheella Karvari eli kuinka hiukseni täällä lyhenevät.

Hiukset kasvavat, sille ei voi mitään. Jotkut käyvät lyhentämässä niitä vain kotimaassa käydessään. Jotkut vielä harvemmin. Aika nopeasti minullekin tuli ajankohtaiseksi etsiä ratkaisu kasvavaan ongelmaan. Sittemmin olen koonnut kokemukseni yhteensä kolmesta hiustenlyhentämispaikasta, joista tietysti viimeisin on eniten mieleeni. Onneksi myös kätevästi lähellä. 

Yhteistä näille kolmelle paikalle on se, että siellä on semmoinen sisäänheittäjä. Yleensä näemmä nuori tyttö, joka ottaa kohteliaasti takin ja kassin, antaa kaavun päälle ja sitten mennään pesupaikalle. Edelleen tämä nuori (joissain paikoissa selkeästi harjoittelija) tyttö huolehtii siis pesusta ja ohjaa sitten istumaan sinne leikkuupaikalle. Ai niin, pesun jälkeen pyyhe tietysti asetellaan äärimmäisellä tarkkuudella erittäin taidokkaaksi taideteokseksi pään päälle. Ja kun on istutettu sinne tuoliin, niin pyyhe otetaan pois. Johan se olikin päässä kokonaiset 20 sekuntia! Sama tyyppi kampaa hiukset, laittaa niihin ne leikkuunedistämisaineet ja asettelee kammat, sakset ja veitset tanaan siirreltävälle pöydälle viereeni. Ja poistuu. Luultavimmin kaikki tämä suoritetaan lähes täydellisen hiljaisuuden vallitessa vain siksi, että olen pelottava ulkomaalainen. 

Sitten paikalle saapuu maestro. Valmiiseen pöytään. Tämä viimeisin valintani on huvittava ja taitava mies nimeltään Claudio. Hän tempoilee myrtsi ilme naamallaan hiuksia sinne tänne ja sitten kysäisee ohimennen, että mitä tehdään. Pääsemme yksimielisyyteen ja sitten semmoinen tavanomainen leikkuu alkaa. Sitä ei kestä kauan. Ilmeisesti hän kävi kerran pään läpi saksilla ja kammalla, minkä jälkeen hän vain vetelee karvatupsuja sormiensa väliin sieltä täältä ja klipsklips. Ekalla kertaa olin kauhusta jäykkänä, mutta nyttemmin se on tosi hauskaa! Jos kaikki on reerassa, kuivauksessa sitten kaikki karvat kuivataan pystyyn. WHAT??? Sitten kaveri laittaa kumihanskat käteen, lättää niihin jotain värimössöä ja rupiaa sivelemään hiuksenlatvoja... Loppusilauksen hän tekee kuin taiteilija napsien muutamat karvat vähän tarkemmin väriin. Avot, colpi di luce on tehty. Eikun elmukelmua päähän noin kymmenen metriä ja kuumakypärä päähän. 

Kyllä se on aina yhtä suuri yllätys minulle, että pystyn menemään jopa suoraan töihin tuolta paikasta. Tavallaan semmoinen arjen seikkailu - sen verran aina jännittää, että mitäköhän tästä nyt taas muka tulee.  Onneksi on lyhyet hiukset... Ne kasvavat ajallaan sitten taas takaisinkin niiden vähän vähemmän onnistuneiden käyntien jälkeen!