Monte Bianco

Voihan juku mikä reissu! Oltiin porukalla Courmayerissä, tuolla Italian puolella, mutta ihan Ranskan tuntumassa. Se on siinä Monte Biancon juurella. Suuri osa Monte Biancoa sijaitsee Italian puolella, mutta korkein huippu (4810m) on Ranskan puolella. Ja sehän on siis se läntisen Euroopan korkein huippu. Sinne me sitten mentiin sinne ylös ja otettiin sukset mukaan. Ja opas otettiin mukaan kanssa.. Se se vasta heppu olikin, paikallinen Supermies, joka olis pelastanut meidät kyllä pahimmastakin rotkosta - hyvä säkä! Etenkin kun O oli nähnyt yöllä painajaisia jostain alle parikymppisestä opas-kokelaasta, joka meille tietty säkällä oli unessa valkkaantunut...

Kolmella hissillä ylös ja saavutimme Punta Hellbronnerin 3462 metrissä.

 

Siinä se Jättiläisen hammas oli ihan melkein käsin kosketeltavissa ja lähes ihan meidän korkeudella.

 

Kyllä siinä vähän semmonen maailman katolla olo tuli.

Vaikka siis tietty EI oltu IHAN huipulla. Se korkein kohta on tuo valkoisin tuolla noiden muutaman aurinkolasisen pään yläpuolella. Vielä ollaan Italiassa, mutta kohta jo Ranskassa.

 

Kuvat eivät ihan paljasta koko totuutta, koitin valkata tänne tämmöisiä joissa näkyisi vähän perspektiiviä. Noi kärpäsenkakan näköset tahrat tuolla lumella ovat ihmisiä siellä jossain kaukana meitä alempana.

Tuolta tiemme käy alaspäin - eikun sukset jalkaan ja sivakoimaan!

Keli oli aivan mahtava! Jos oikein tahtoo valittamista kaivaa, niin uutta lunta olisi voinut tulla edeltävänä päivänä, mutta ei se kyllä haitannut menoa yhtään. Ihan riittävästi sitä oli, että sai kaaduttua silleen pehmeesti... Keräilinkin tuolta sitten  useita maatuntumakokemuksia - uskomattomiin solmuihin sitä pääseekin, olin melkein unohtanut...

 

Ja voi juku kun välillä jänskätti paljon! Välillä "latu" meni vähän niinku sinnepäin ja vieressä olikin melkoinen pudotus. Ei ne jotenkin ihan täysin mieltä rauhoittaneet ne päälle puetut valjaat. Niin joo, piipparikin oli takin alla, lähtiessä toiminta tokikin tarkistettiin, että meidät varmasti oltaisiin lumivyöryn alta löydetty.

 

Tuollakin menee jotain porukkaa tuolla ennen tuota koko ajan murenevaa kiviseinämää. Melkosta kivenpyörimistä kuului kaiken aikaa.

Ja sitten loppui jäätikkö, loppui hiihto, loppui hauska. Olimme todistettavasti päässeet kunnialla laskettelemaan alas Monte Biancolta. Ja nousimme portaita ylös ylös..

..ja tällaisia murheellisia ilmoituksia nähtiin todella monen portaan päässä. Emme siis päässeet laskemaan Chamonixiin saakka, sillä ei vaan ollut lunta sinne asti. Ennen on joskus onnistunut.

Keksittiin porukalla vaivata meidän opasta yhdellä jos toisellakin kysymyksellä - voidaanko käydä herättämässä murmeli? millainen onkaan villisian jätös? sekä miksi Monte Bianco ei ole valkoisempi kun kerta sen nimi on Valkoinen Vuori. Viimeiseen vastaus olikin se, että Ranskan puolelle se näyttää valkoiselta! Tuossa paluubussikyydin ikkunasta napsaistu todistusaineisto aiheesta. Murmelista emme saaneet kuvaa. Emmekä villisian tuotoksista.

Saint Patrick's Day

Enpäs ollut ennemmin koskaan eksynyt viettämään Pyhän Patrikin juhlaa eli sitä vihreää irlantilaista juhlaa 17. maaliskuuta. Houkutuin lähtemään mukaan, sillä kaveripariskunta mainosti tietävänsä lähitienoolla irkkubaarin, mistä saa Guinnesin lisäksi siideriä (Erittäin Harvinainen Herkku täällä päin) ja missä pitäisi olla jopa tarjolla irkkumusaa.

Virittäydyimme oikeaoppisesti tunnelmaan pukeutumalla vihreään - muuten kuulemma kutitetaan??- ja luulimme päätyvämme baariin erittäin loistoajassa.Varaamamme pöytä oli kuitenkin kymmenen minuuttia aiemmin annettu joillekin toisille jostain syystä, mikä ei ihan käynyt ilmi, joten jäimme notkumaan bändiä odotellen. Siideri oli hyvää. Bändin tullessa ilo ei räjähtänyt varsinaisesti kattoon - irlantilainen laulaja ei ihan vielä täytä määritelmää Hyvä IrkkuBändi, jostain kumman syystä he eivät myöskään soittaneet sellaista perusIrkkurallatusmusaa - tai muutakaan, mihin olisi voinut tarttua kiinni. Ja jostain muusta syystä laulaja oli hommannut siskonsa paikalle danssaamaan, mutta ei minulle eikä paikallisille tainnut ihan valjeta esityksen laadukkuus. 

Kaiken tämän tohinan ohella baarissa jaeltiin vissiinkin Guinnesin kustannuksella hassun hauskoja vihreä-oranssi-valkoisia oheistuotteita, kuten puutarhatonttupäähineitä, peruukkeja sekä kaulahöyheniä. Joo, ja sehän oli melkoinen semmoinen kaljatorni, minkä saattoi tilata pöytään. Siihen mahtui ehkä noin seitsemän parin desin tuoppia eli reilu pari isoa kaljaa. Niitä sai tarjoilija sitten kanniskella edestakaisin - täysi, tyhjä, täysi, tyhjä. 

Ja koska kaiken tuli olla vihreää, tarjolla oli vihreä juoma! Voi juku! Sepä se vasta oli jännän makuinen. Onneksi ei tarvinnut ottaa omaa vaan sain maistiaiset kaverin mukista, olis saattanut jäädä juomatta. Kaljaan oli nimittäin sekoitettu viheriää minttuvodkaa. Kyllä jäi sanattomaksi sen jälkeen.

  

Ihan hurjaa paloa tämän juhlapyhän aina-vain-uudelleen-viettämiseen ei syttynyt. Mutta kokemuksena jälleen mielenkiintoinen! Irkkumusaa kuunneltiin sitten autossa kotimatkalla, se oli hyvää se!

Lunta katsomassa

Lähettiin yhden sunnuntain ratoksi tuohon lähikukkulalle kurkkaamaan, että löytyykö lunta riittävästi lumikenkäilyyn. Oli kertakaikkisen upea ilma ja luntakin löytyi. Lähikukkulamme on Mottarone, korkeutta löytyy joku 1400 meetriä ja laskettelijoitakin oli. Joten tilanteet ovat erinomaiset kohta alkavalle hiihtolomalle. Niin joo, ja lumikengätkin toimi, ekaa kertaa kokeilin vaikka ovat olleet jo hallussa pari vuotta... Hieman kalliksi tulee tällain. Nyt annoin ne sit kollegalle käyttöön viikoksi ennenkuin itse taas pääsen lumille.

Lunta piti kyllä vähän etsiä, alkaa olla laikukasta. Ei se mikään ihme ole, kun täällä jo sitruunaperhoset lentelevät, mangoliat alkavat ihan juuri kukkia ja ensimmäiset valkovuokot bongattiin lenkillä T:n kanssa eilen.

Mitä!? Sanoiko joku "Karkki"?? Tulossa ollaan! Hyvin siis poika vielä suomea hokaa, ainakin jos on jotain kivaa kuunneltavaa.

Lago d'Orta se siellä pilkistelee. Lago Maggiore on tonne toiseen suuntaan.

Karvaisen taka-alalla siintää Monte Rosa.

Ihan oli varsin laitettu lumikenkäpolku. Testattiin, hukattiin ja taas löydettiin itsemme.

Yksinäinen koivunkappale. Hehs, saavuimme vuoren harjalle 'Pohjoismaisen puistikkoalueen' eli perussuomalaisen metsän halki. Siitä ilosta maksoimme 6.5€ - onneksi meno-paluu... Jonkun toisen reitin voisi valita ens kerralla!

Kuolema Venetsiassa

Sinne taas, polkuni vei - tällä kertaa melkoisen ex tempore! Ystäväninaapurini R sai työkaveriltaan, La Scalan kausikorttilaiselta, sen kausikortit, kaks. Ja pyysi mua mukaan. Kun työkaveri ei jostain syystä päässyt. Ja ilman edestä tahtoi jollekin antaa lippunsa, jotta eivät jää käytttämäti. Jopas. Mielellänihän minä tuollaiset käytän pois, ei siinä tarvi puoltakaan kertaa miettiä. Pitkästä aikaa siis oopperaan omalla kuljetuksella. Autolla Lambugnanon metroaseman parkkiin (pienen etsinnän jälkeen, luonnollisesti...) ja metrolla Duomolle. Oopperaa odotellessa -kuoharit luonnollisesti siellä kulmabaarissa ja sitten jännityksellä etsimään, että missä ne työkaverin vakipaikat onkaan. Permanto! Jipi! Eka kertaa! Ei väänny niska nurin eikä mene selkä silleen samalla tapaa jumiin kun parvekkeelta kurkkiessa. Ainoa, ja tokikin suurehko, haitta olikin se, että orkesteria ei näkynyt kyllä yhtään. Kapellimestarista (Edward Gardner) näkyi päälaki kun se saapui monttuun. Huomattiin seurata sen saapumista, koska parvekeporukka alkoi taputtamaan.

Aiheena oli tällä kertaa Thomas Mannin novelliin perustuva ja englantilaisen Benjamin Brittenin oopperaksi sovittama 'Kuolema Venetsiassa' vuodelta 1973. Lavastuksesta vastasi Deborah Warner. 

Tosiaankin sitten englanniksi esitetty ooppera kertoo Herra Aschenbachista, kuuluisasta kirjailijasta, jolla on menossa taiteellinen kriisi. Hän myös tuntuu kuulevan ääniä... Ne ilmestyvät hänelle mm. hautuumaan lähellä ja saavat hänet vakuuttuneeksi, että nyt on muuten hyvä lähteä Venetsiaan. Siis sieltä Muenchenistä, missä ensin alkuun ollaan. Kohtaukset seuraavat toisiaan ilman sen suurempia taukoja - hyvä niin, sillä niitä on kahdessa näytöksessä yhteensä 18. Eli Venetsiaan tulee siis lähtö ja laivalla mennään, luonnollisesti (?). Kuten oopperat useinkin, näemmä, pienestä tarinasta tehdään suuri numero. Tässä tapauksessa siis lähdetään Venetsiaan, ollaan laivalla, saavutaan Venetsiaan ja kaikki on suurta laulamista täynnänsä.

Venetsiassa sitten onkin koko maailma - kielien sekamelskaa ja kansaa ku pipoo. Tämä Herra Aschenbach näyttää olevan hyvinkin tunnettu ja saa olla omituinenkin. Kuten taiteilijoilla on tapana. Rannalla Herra Aschenbach näkee nuoren puolalaisen kauniin pojan,  Tadzion, joka on perheensä kanssa lomailemassa Venetsiassa. Tadzio myös leikkii muiden poikien kanssa rantaleikkejä. Mutta huom - hän ei laula yhtikäs mittään. Ei nyt eikä myöhemminkään! Eli oopperan tähtenä ei aina tarvi osata laulaa.

Nojoo, Herra Aschenbachia rupeaa ärsyttämään scirocco-tuuli ja katumyyjät ja hän meinaa mennä kotio. Juoni hotellinomistaja kuitenkin erehtyy laittamaan hänen kapsekkinsa matkalle kohti öö, ehkä Comoa, joten Herra Aschenbach ei voikaan lähteä. Venetsialaiset kondolieerit on kuvattuina lavalla hienosti.

Kun lähtö ei onnistunutkaan, Herra Aschenbach seurailee Tadzion kisailuja poikien kanssa, unessa yhdistäen kisailut antiikkisiin, Apolloa ylistäviin riitteihin ja lopulta Herra Aschenbach huutaa ilmoille rakkautensa tuohon poikaan.

Toinen näytös alkakoon ja parturissa Herra Aschenbach kuulee huhuja Venetsiaa uhkaavasta epidemiasta. Saksalainen sanomalehti kertoo samaa - koleraepidemia on puhjennut kaupungin epäterveellisessä ilmastossa. Herra Aschenbach seurailee Tadziota ja hänen perhettään peläten heidän lähtevän kaupungista, miettien, että voisi varoittaa heitä ja päättäen, että ei - ehkä hän ja Tadzio tulisivat olemaan ne kaksi eloon jäänyttä epidemian mentyä! Englantilainen virkailija, joka hoitelee ulkolaisia matkoihinsa Venetsiasta paljastaa aasialaisen koleraepidemian laajuuden kehoittaen myös Herra Aschenbachia lähtemään kaupungista. Niinpä ei Herra Aschenbach lähdekään vaan seurailee vain Tadzion puuhia kuitenkaan lähestymättä poikaa kertaakaan. Ja kun poika lähestyy häntä, hän väistää. Kolera saavuttaa myös Herra Aschenbachin ja seuratessaan rannalla Tadzion pelaamista ystävänsä Jaschiun kanssa, hän kuolee. Tadzio jatkaa matkaansa.

Paljon oli porukkaa. Lavalla ja katsomossa.

Pitkä pätkä - oikein miellyttävä sellainen. Ensimmäisestä osasta tykkäsin toista enemmän, jos nyt oikein pitää järjestykseen laittaa.

Lämmitys - Episode V: The cold strikes back

Hehs, kuka muka luuli, että tämä tarina oli loppuunkäsitelty??!?!! Noh, jos luuli, niin hämyyn meni!

Elikkästen. Kauanhan se on se lämppäri pitänyt mekkalaa. Ei oikein tahtonut niinkun päästä liikkeelle. Kun tuli lämpimän veden tarve, se koitti ja koitti, tosi reippaasti, mutta eipä vaan meinannut kaasuun liekki syttyä vettä lämmittämään. Ja tämä sitten tuotti jos jonkinmoisia krohinoita ja narinoita. Joihin meinas mennä hermooooooo (tässä kohtaa voi äänen nostaa ihan rauhassa falsettiin asti). Totaalisesti. Onneksi opin sulkemaan illalla sänkyni ja lämppärin välisen oven herättyäni sen yskimiseen todella monena aamuna, se kun alkoi herätellä itseään kuudelta. KöhköhköhjaKÖHKÖH!

Tätä tokikin kuuntelin turhankin pitkään, jotenkin ei intoa riittänyt korjaajan kutsumiseen. Siis kaikkeen siihen liittyvän kanssa vääntämiseen...Niin joo, ja tietysti äänimaailman lisäksi lämppäri tarjoili aina vain lisääntyvässä määrin niin raikkaita herätyksiä kuin myös muita suihkukäyntejä sillä lämpimän veden tulo ei ollut mitenkään taattua. Ei liioin sen tuoton jatkuvuus mikäli sitä joskus saikin hanasta tulemaan. 

Lopullinen tuho tuolle urhealle taistelijalle koitti sitten keskiviikkoiltana. Se vain lopetti kaiken. Hanskat tiskiin. Sähkövialta tuo vaikutti ja siihen ei kyllä mikään kotoinen temppu auttanut. Joten hiphei ja taas olimme naapurin kanssa ilman lämmitystä sekä lämmintä vettä!

Päätimme selvittää asian pikapikaa - emme huoli paikallista 'tulemme vaikka vilkaisemaan viikon päästä' meininkiä lainkaan. Ja kuinka ollakaan. Torstaina lounasaikaan paikalle saapui korjaajapoika, joka löysi täysin kärähtäneen piirilevyn lämppärin uumenista, vaihtoi sen ja hopla - taas oli lämmitys seurassamme! Helppoa se on kun sen osaa. Korjaajapoika oli joku uusi hemmo, hommatkin sujuivat ihan uudella asenteella , tehokkuudella ja taidolla, waude. Huumormiehiäkin hän oli, pystyi juksaamaan naapurini melkein sydänkohtauksen partaalle, hehheee!

Illalla sen 'tulemme vaikka vilkaisemaan viikon päästä'-tyypin piti tulla poikkeemaan kanssa, kattomaan vähän tilannetta, mutta ei sitä ole vieläkään kuulunut. Tulee sit ehkä ens viikolla... Mutta ei se mitään: Meillä on toimiva lämppäri, kaiken lisäksi semmoinen, joka ei pidä meteliä! Uskomatonta!

Pala Suomea?

Suomessa kaupat usein tempaisevat ja ottavat 'erikoistuotteita' myyntiin tietyiksi ajoiksi. Tuotetaan suomalaisille tuulahdus vaikkapa Etelä-Euroopan viehättävästä makumaailmasta tahi myydään japanilaisia leviä sun muita hullutuksia. Noniin, eipä siis ole ihme, että ne tekevät täällä samalla tavalla. Olenkin siis joskus ihan tuosta lähikaupasta löytänyt lempijuomaani Guaranaa (JOO, unohdin V sanoo, sori!) ja ties mitä saksalaisia erikoistuotteita saa useinkin 'erikoishyllyistä'. Miksipä sitten ei olisi Suomi-erikoisteemaa! Lähialueen Lidl onkin nyt tuonut palan Suomea Italiaan (raportoi minulle T, kiitos siitä!) - tuotteina hapankorppuja, ruisnäkkäriä ja sokerikanelikorppuja. Kuten kuvasta näkyy! Jotenkin silti heräsi kysymys, että minkäköhänlaisia ne muuten on ne Suomessa kaupattavat tuotteet, kuinka alkuperäisiä ne mahtavat olla...? Kun nuo hapankorput ainakin paketin perusteella muistuttavat sitä mun mielestä ainoaa oikeaa (joku semmonen punanen paketti, vai oliko se musta) melko etäisesti. Joten ei ihme, että Suomessa myytävä oliiviöljy on erilaista kuin mitä täältä löytyy... Kysymykseni siis kuuluu onko tämä pala Suomea vai ei? En ole vielä päättänyt kantaani.