Carabinieri

Poliisien ja sotilaiden lisäksi täällä on carabinierejä. Heistä liikkuu puheissa paljon tarinoita, mutta yleisviesti on se, että heidän kanssaan ei kannata leikkiä yhtään. Ja heidän tehtäviinsä kuuluu runsaasti liikenteen valvontaa. Koulutus heillä lienee joku yhdistetty sotilaspoliisisetti.

Tuossa yhtenä päivänä ajelin töistä kotiin ja napsista! Tien laidassa carabinieri viittoi minua pysähtymään. Ajoinkohan TAAS ajatuksissani ylinopeutta Angerassa? Vai mitä olen tehnyt? Ja pärjäänkö italiallani!?!?

Pysäytin heidän autonsa taakse ja rullasin ikkunan auki. Carabinieri kysyi auton papereita ja ajokorttia (tähän vielä pystyn, huh). Tottahan rekkarit jo kertoo, että olen ulkomailta, joten ei kai tässä hätää. Ajokorttia hän pyöritteli kotvan aikaa ja sitten kysyi, että Turustako olen kotoisin. Myönsin syntyneeni siellä, minkä jälkeen hän kertoi tietävänsä Turun palloseuran. (!!!) Olin sen verran äimänä, että en sitten huomannut kysyä, että suomalaista jääkiekkoa vaiko ihanko peräti jalkapalloa hän seuraa. Jännitykseni vähän laski ja hän pyöritteli auton suomenkielisiä papereita käsissään ja kyseli, että omistanko autoni ja että kauanko olen ollut maassa ja että missäs asun. Kerroin kaiken kiltisti ja hän lähti tärkeän näköisenä tekemään jotain autolleen. Olin melko varma, että hän tsekkaa kaikki Italian liikenteessä jo menettämäni pisteet ja kertoo minulle, että kohta lähtee kortti. Mutta ei – kotvan päästä hän toi paperit minulle takaisin ja toivotti iloisesti hyvää matkaa. Jaahas, okei. Se on sitten ciao!

Kyselin sitten myöhemmin paikallisilta, että mikäs funktio tällä nyt sitten olikaan ja vastaus oli, että ne kiusaavat ihmisiä kuluttaakseen aikaa ja näyttääkseen tärkeiltä. Ei siis kuitenkaan ihan hirveen pelottavia. Ja aika paljon näämmä täällä liikkuu heistä vitsejä. Uusimpaan Bondiin carabinierit ovat myös päässeet, putoavat tosin kyydistä melko nopeasti.

Koirat

Välillä tekee ihan kauhean pahaa. Näiden paikallisten koirien vuoksi. Niitä on aika paljon, mutta pääasiassa ne ovat aidatulla pihalla. En tiedä pääsevätkö ne joskus sisään, suurin osa vaikuttaa olevan ainakin välillä sisällä. Sen nimittäin tietää tosi helposti koirapihan ohi kävellessä. Jos pihasta ei tule hillitöntä haukkumista, koira ei ole pihassa. Paitsi yksi kääpiöpinseri vahtaa pihassa ja sisällä. En oikein tiedä, miten se bongaa meidät niin nopeasti, mutta talon sisältä alkaa kuulumaan hillitön räkötös jo ennenkuin olemme talon kohdalla. Ilmiömäinen. En myöskään tiedä, pääsevätkö koirat lenkille ja jos, niin kuinka usein. Ihan kovin montaa koiraa en ole kävelyllä nähnyt. Useimmiten vastaan on tullut englantilainen pariskunta nöffinsä kanssa.
Yhdellä pihalla on rottweiler ja spanieli. Spanieli näyttää olevan usein kopissaan ja se on se, joka ensimmäisenä bongaa ohikulkijan. Rottweiler tulee välittömästi spanielin ilmoitushaukun alettua ja sitten ne pomppivat päällekkäin pihassaan haukkuen hillittömästi. Monessa muussakin pihassa on useampia koiria. Ja monille näyttää tulevan kinaa keskenään kun alkavat puolustaa pihaansa ohikulkijaa vastaan. Siinä karva pöllyää yhdellä jos toisellakin. Spanielin ja rottweilerin pihan lisäksi tässä suhteessa huolettaa piha, missä kerran näin kääpiöpinserin kahden bernin kanssa.
Tuo labradorinnoutajan näköinen lähinaapurimme tekee hillittömän ja hiljaisen hyökkäyksen pihansa aivan toiselta laidalta ajoittaen tulonsa siihen otolliseen kulmaan juuri sopivasti. Kulman saavutettuaan, alkaa hillitön haukkuminen ja hampaiden vilauttelu. Ja yleensä ajoitus osuu kätevästi juuri siihen hetkeen kun me olemme kyseisessä kulmassa. Multaa pöllyää pihasta kadulle kun koiru syöksyy pihan kulmaan. Onneksi hän tekee aina saman tempun, joten sitä harvoin enää pelästyy.
Oikeastaan ulkona kuuluu koko ajan koiran haukkumista jostain. Ambulanssi kun menee ohi, niin sitten päälle napsahtaa vallan ulvontakuoro. Ja joku koiru haukkui kilpaa kiekuvan kukon kanssa.
Eilen keksin, että näen kuin näenkin naapurin pensasaidan ympäröivään pihaan. Monesti olin jo koittanut kurkkia aidan läpi huonolla menestyksellä, mutta sitten huomasin, että olin joko kasvanut pituutta tai aita olikin leikattu lyhyemmäksi toisesta päästään. Tiesin, että naapuri on laittanut pihaansa jonkun erillisen aitauksen koiralleen ja pihasta kuuluu usein taukoamaton haukkuminen. Kurkin sinne siis eilen ja jollain tavalla bokserin ja suomenajokoiran risteytykseltä näyttävä koiru haukkui taukoamatta tassut aitauksensa laitaa vasten katsellen herkeämättä kotinsa ikkunoihin. Välittämättä palaakaan siitä, että käveltiin Toukon kanssa pihan ohi.
Sitten on niitäkin pihoja, minkä ohi kävellessä sitä oikein pelästyy kun huomaa kuonon pilkistävän yhtäkkiä aidan raosta ja mitään ääntä ei kuulu. Pelästys vaihtuu kyllä pian iloksi tuon harvinaisen koiran puolesta, jolla on mitä ilmeisimmin elämässään muutakin sisältöä kuin haukkua itsensä tärviölle.
Muutenkin nämä ovat hoitaneet täällä tuon koirien sosiaalistamisen jotenkin tosi hienosti. Jos joskus harvoin näemme jonkun koiran kävelyllä ja menemme moikkaamaan, niin ikävän usein Touko saa haukut sekunnin murto-osan haistelun jälkeen. Äreitä, arvonsa 'tuntevia' uroksia on siis melko runsaasti liikenteessä.

Narupallo

Löysin tosi hienoja koiranleluja. Ostin yhden ’frisbeen’ ja kaksi solmunarua ja yhden superhienon, Toukon mielestä varmasti erikivan, narun päässä olevan pallon (=narupallo). Naru oli vahvaa, siinä oli lenkki ja pätkä paksumpaa kohtaa. Ja sitten se pallo. Monta paikkaa mistä purra ja mistä pitää kiinni. Varma hitti! Joku voi tässä vaiheessa tietysti jo ihmetellä, miksi ostin varmaa hittiä vain yhden ja jotain muita leluja. Niin, en tiedä vastausta.
Kaupasta tullessani annoin toisen solmunarun Toukolle jo autossa, vastaanotto oli semmonen ’tänks, ihan jees’. Sitten lähdettiin lenkille ja otin narupallon mukaan. Voi sitä onnea ja autuutta! Superhitti! Revittiin, kiskottiin, pompittiin, heiteltiin. Ja kivaa oli. Kunnes heitin sen korkean aidan yli johonkin pihaan, meille haukkuvan paikallisen koiran reviirille... Aikani asiaa pohdittuani päädyin siihen, että saamme sen takaisin vain jos haukkuvan koiran omistaja keksii sen pihastaan ja laittaa aitaan roikkumaan. Erittäin epätodennäköistä. Enkä sitten myöskään päätynyt lelun tähden testaamaan italian taitojani. Sovittiin, että haen uuden vastaavan (ja ostan samantien viisi) kun seuraavan kerran ajan ko. kaupan ohi. ('Frisbee' meni rikki seuraavan päivän lenkillä.)
Melkein viikko vierähti, mutta sitten lähdin autoilemaan vähän edes sinne suunnalle, missä lelukauppa on. Testasin samalla uuden pätkän moottoritietä, tuo tuosta Vergiatesta eteenpäin. Kaupassa oli sama teline vielä pystyssä, mutta vaikka kuinka kaivoin, löysin vain tasan yhden mahtavan narupallon. Höh. Mutta kyllähän yksi riittää, pidän siitä parempaa huolta kuin edellisestä.
Sitten taas lenkille Toukon ja narupallon kanssa. Mentiin tuonne Maggioren rantaan ja heittelin narupalloa rantatielle. Sitten Touko rupesi näyttämään siltä, että pitäisi päästä uimaan. Ensin väitin sille, että on liian kylmä. Kun se edelleen väen väkisin näytti haluavan uimaan, heitin narupallon järveen. Alkuun ihan siihen lähelle ja Touko innoissaan perään! Ja vähän kauemmas ja Touko perään. Sumuakin oli vähän ja pimeä ilta. Heitin pallon vielä vähän kauemmas järvelle ja Touko perään. Ja sitten kun poika tuli rannalle, niin eipä ollut suussa palloa. Vaan ilme näytti siltä, että ’mihin sä sen laitoit – en mä löytänyt!’... Vaikka kuinka tähysin pimeään ja sumuun en nähnyt palloa. En myöskään päättänyt lähteä kahlaamaan lelun perässä jääkylmään veteen.
Tuon illan jälkeen ollaan monta kertaa käyty katsomassa, että olisko aallot tuoneet lelun rantaan. Eivät ole. Narupallo ei vaikuta meidän lelulta.

En haluaisi olla (haitari)bussinkuljettaja

Siis täällä. Joulukuun alussa olin käymässä semmosilla markkinoilla (vai messut? en tiä.) Milanossa. Auton parkkeerasin metroasemalle, mistä sitten oli bussikuljetus suurelle messualueelle. Menomatka sujui hyvin jännittäessä, että tulikohan hypättyä oikeaan bussiin. Melko kauan matka kestikin eli paljosti jännäämistä! Markkinat oli ihan järkyttävän iso tapahtuma. Ensin kiertelin aikani isossa messuhallissa, minkä tajusin lopulta olevan vain osa Italian messualuetta. Toinen suuri osa-alue oli täynnä Euroopan muita maita, mm. Ranska viininmaistelukäytävävineen. Jotain vitsailua kuulin muuten työporukalta sisilialaisesta viinikäytännöstä: ranskalaisia viinejä kuulemma parannetaan sekoittamalla niihin jotain paikallista erinomaisuusviiniä. Eli ei kai parane kehuskella ranskalaista viiniä italialaiselle! Ei täältä tosin saakaan kauheasti tietenkään ranskalaisia viinejä, kaupan hyllyt kun pursuavat paikallisia pulloja. Mielestäni kätevä tapa opetella Italian maantietoa – mitä etelämpää viini on, sitä parempaa. Siitä sitten vaan monimutkaiset paikannimet pohjois-eteläsuunnassa järjestykseen. Ihan kaikki eivät vielä ole kohdillaan...

Noniin, ja taas messuille. Muulle maailmalle varattu alue, hillittömän iso, oli kuin suuri basaari – kielten sekamelska oli mahtava ja myös myyntiartikkelit olivat kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kävelin ympäriinsä niin kauan kuin jalkani suinkin suostuivat. Mikä mahtava paikka tuollainen onkaan joulun alla ostaa joululahjoja! Ja sitähän siellä tehtiinkin. Kansaa oli kuin kooveen maalilla konsanaan ja usealla oli semmonen perässävedettävä matkalaukku mukana, mille en muutakaan käyttöä keksinyt kuin juurikin sen, että sen voi ostaa täyteen jouluruokia. Tai lahjoja. Tai vaatteita. Tai mattoja. Mitä nyt sitten kukakin haluaa.

Jalat väsyneinä hyppäsin paluumatkabussiin ja määränpään jännittämisen sijaan keskityin linja-auton liikeratoihin. HUH. Kuten olen jo aiemmin kertonut, tämä on liikenneympyröiden luvattu maa. On pientä ja isoa. Ja vielä pienempää ja isompaa. Siellä se haitaribussi sitten päästeli pitkin ympyröitä italialaisen huolettomasti. Mutkat hiukan oikosiksi, milloin vauhti lähes nolliin, että suunnilleen pysyy perässä että mahtuuko. Bussi teki myös huomattavan pitkän lenkin, minkä varrella ajettiin tavallaan niinku suljettuja reittejä – joku kaveri aina siirteli tiesulkuja edeltämme. Lenkin päätteeksi palattiin samaan ympyrään mistä muutamia kilometrejä aiemmin lähdettiin. Ilmeisesti aiottu käännös olisi vain ollut liian piukka suorittaa ja lenkki oli välttämätön. Kaikkee sitä joutuukin täällä funtsimaan.

Työmatka on toinen oivallinen paikka seurata linja-auton suoritumista. Armotonta lumisadetta seuraavana päivänä menin siis bussilla töihin. Siinä pysäkillä – tai siis siinä kadunvarressa, tottumaton silmäni ei ensimmäisiin viikkoihin tunnistanut kohtaa pysäkiksi vaikka lähes päivittäin kuljettiin Toukon kanssa siitä ohi. Niin siis siinä pysäkillä oli hyvin aikaa seurata ohiajavia autoja. Jollain oli lumiketjut ja osa ajoi kahtakymppiä. Osa oli tehnyt vain pienen reiän tuulilasia peittävään lumeen... Tiellä oli paljon loskaa, mutta suolaa käytetään täällä reippaalla kädellä, joten sohjon jäätymistä ei tarvitse paljon pelätä. Yli puolen tunnin odottelun jälkeen bussi viimein tuli, onneksi siellä oli lämmitys päällä. Tämä kylmähkö yhdistettynä suureen kosteuteen ei ole kovinkaan lämmin yhdistelmä.

Bussin reitti kulkee normaalisti neljän kylän kautta työpaikalle. Sohjokeskiviikkona yksi jätettiin suosiolla väliin. Ilmeisesti siksi, että bussilla ei ollut mahdollisuuksia kivuta sen keskustaan loskassa. Ajomatkan varrelle osuu paikoin tosi kapeita paikkoja ja jyrkkiä teitä. Ja tiukkoja mutkia. Osa teistä tuntuu niin kapeilta, että mua on hirvittänyt tunkea sinne tuolla omalla ooppelilla. Mutta näämmä niistä pääsee bussillakin! Kapeaa pikkutietä noustaan ja lasketaan usein reilulla vauhdilla ja erityisesti mutkan lähestyessä kuski vilkuttaa valoja, jotta vastaantulijat osaavat väistää. Yllätyksekseni jossain mutkassa kuski hiljentää vauhdin melko hiljaiseksi ja kait oikein katsoo, että mahtuuko tänäänkin. Jos tällaisissa kohdissa tulee pikkuauto vastaan, ne joutuvat nöyrästi peruuttamaan pois tieltämme. Äänimerkkiä, ja reippaasti, saavat ne tollot, jotka ovat parkkeeranneet autonsa töllösti bussin tielle sekä ne, jotka eivät nöyrästi anna tietä vaan luulevat heidän autollaan olevan suurempi ego kuin meidän bussillamme. Niin, ja kaiken aikaa kuski juttelee mukavia matkustajien kanssa. Tietysti.

Ohoh

Mä oon vähän niinku luullut jo laittaneeni nää kuvat tänne näkyville, mutta enpäs ollutkaan. Eli jotain lisänäkymää siitä miltä täällä näyttää. Aina ei siis oo lunta, mut voi silti olla ihan kivan näköstä. On se uusi vuosi vaan hieno homma, kun sitten on aina vuorossa uudet kujeet!

Kirkko täällä Lisanzassa

Sitten se meidän linna.

Piikkipalloja - on se ihanaa, että Toukolla on lyhyempi karva nykyään! En tahtoisi sen olevan täynnä näitä...

Mahtava paikka tämä - KAKEJA, meidän kylällä, kypsymässä! Nami!

Talokuvat on aina niin vetäviä. Tää on tää tönö, missä me asutaan.

Jos osaa oikeen kattoo, niin meidän tönö näkyy myös tuolla. Siis Lisanzan kylä (no ei ihan kokonaan) ja takana Lago Maggiore.

Tiput Lago Maggiorella

Ja sit Monte Rosa tuolla vastarannalla

Heposia löytyy tuolta Cocquosta

Hätäsesti sain Toukon vuorten kans samaan kuvaan

Tuo aamulenkkimaisema sumussa - edellisen tekstin joukossa sama maisema lumessa

Ja tämä näky löytyy sieltä mystisestä Isprasta, missä käyn töissä

Kävin Suomessa

On tosi ällöttävää mennä jonnekin lämpimään, esim. Rioon, keskellä pimeää talvea. Semmoisissa paikoissa saattaa saada aurinkoihottumaa tai ainakin silmiä häikäisee. Lisäksi pitäisi keskellä talvea osata hankkia semmoisia vaatteita mitkä sopisivat kyseiseen ilmastonalaan - kosteaan ja kuumaan kuin mikä. Saattaa käydä jopa niin, että vaatteet eivät toimi. Ihan hyvin voi käydä niin! Tällaisten asioiden pelossa päätin, että menemme Toukon kanssa viettämään joulua Suomeen. Suomi kun on tuttu ja turvallinen. Siellä olikin tarjolla saapuessamme (TADAA) vuoden lyhin päivä! Jipii! Tampereen seudulla joulun aikoihin olikin sen verran lunta, että pääsi sanomaan. Onneksemme Suomen talvi ei sentään ihan nurjinta puoltaan näyttänyt - vettä ei satanut yhtään! Eivätkä kadut olleet jäässä ollenkaan missään. Kuulin, että Jyväskylässä oli tällaistakin kurjuutta tarjolla. Pikkupakkaset soivat meille sen ilon, että näimme vilauksen jäästä kun menimme oikein läheltä merenrantaa katsomaan.

Jännintä matkassamme oli ehdottomasti Toukon ensimmäiset lentomatkat! Huh. Kyllä mua osasikin jännittää, mutta nyt voin sanoa, että loppu hyvin kaikki hyvin. Omat kommervenkkinsä matkaan toivat paikallinen eläinkauppa, mistä hankin Tokelle lentolaatikkoa, paikallinen eläinlääkäri, mistä hain tarvittavat matojenkarkotuslääkinnät sekä lentoyhtiö, jolle koirien kuljetus ei ihan taida olla arkirutiinia. Nyt yhteensä kolmen lähtöselvityksen, kolmen "mistä-kalastan-koirani-lennon-jälkeen"-seikkailun, yhden välilaskun ja monen laatikon raahaamisesta koituvan kirosanan rikastuttamana voimme ehkä tehdä reissun toistekin. Toke vaikutti melko relalta - mistä osittain täytynee kiittää lääketeollisuutta. Näin hauskan tapahtuman Köpiksen kentällä, kun turvamies meinasi moikata Toukoa häkin portin läpi. Melkoisen nopeasti veti turvamies naamansa pois Toukon lähettyviltä - niin reipasta häkin puolustamista pojasta irtosi! Eipähän kukaan erehdy pönemään Toukoa matkan varrelta!

Nyt olen siis palannut tänne saappaanvarteen. Ja eilen se alkoi. Pelkällä varoittelulla. Työpaikalla. Onneksi siitä puhuttiin lounastunnilla. Osasin sitten kotimatkalla käydä vielä ruokakaupassa. Illalla ei näkynyt vielä mitään. Mutta aamulla kun herättiin, niin johan sitä olikin! Koko maailma on ihan valkoinen! Kyllä se vaan niin on, että talvinen maisema kaunistuu kummasti myös täällä etelässä, kun sen kuorruttaa lumella. Multa on taidettu jo pitkään pyydellä kuvia, että "Miltä siellä sun kotinurkilla näyttää???". Tylsä laittaa kuvia, missä näkyy ankeeta harmaata "talvea". Mutta nyt pistän läjän tänne tämmösiä tänään otettuja. Paikalliset todennäkösesti pitävät mua omituisena, kun aivan innoissani puskin tonne ulos kameran kanssa. Naapuri jotain tuli sanomaankin vähän omituisen kuuloisena, että tämä taitaa olla sulle normaalia. Hän on eteläitaliasta eikä kyllä näytä nauttivan lumesta palaakaan... Ilahtui se kuitenkin tuosta meidän lumiukosta. Jotain iloa siis lumesta hänellekin! Otti oikein kuvan. Just ennenkuin palattiin kotiin, vastaan tuli iloinen porukka paikallisia. Yhdellä oli liukuri, toisella vanhanmallinen kelkka, yksi pulkkakin näytti löytyneen jostain ja parilla pojalla oli laskettelumonot suksineen, yksi kantoi lumilautaa. Että kyllä täälläkin osataan nauttia pikatalvesta. Todennäköisesti tämä on vain lyhyt ilo. Kaikki mulle hokevat, että on niin poikkeuksellinen tämä talvi. Toivottavasti näin on. Sillä todellakin mulla on kesärenkaat autossa. Talvisemmat on nastoilla varusteltu ja ne on nätisti Suomessa. Mutta eipä niillä täällä saisi ajaakaan. Kitkat ovat sallitut, mutta kait kovin harvalla on sellaiset autossaan. Sitä vastoin lumiketjut pitäisi kaikilta löytyä. Joten minäkin olen varustanut ooppelini semmoisilla. En kuitenkaan ajatellut ihan nyt just ottaa tuota autoa tuolta tallista. Onnekseni ennen joulua tutkin työpaikalle vievän linja-auton liikeradat. Ensimmäisellä kerralla ei kuski meinannut uskoa silmiään, kun törrötin tien poskessa kättäni huitoen. Ilmeisesti meidän kylältä ei juuri kuljeta tuolla bussilla. Toisena päivänä kuski sitten jo odotti mua, kun viime tipassa juoksin bussiin autoja väistellen... Joten hyvä on palvelu. Palvelu taitaa olla huippua mm. siksi, että bussi ei ole mikään julkinen nysse vaan meitin työpaikan tarjoama. Yksi kyyti aamulla töihin päin ja yksi iltapäivällä kotio. Loistavaa! Tosin se kiertää kaikki kylät mennen tullen, joten matkaan menee melko reilusti aikaa...

Tämä on myös erittäin mukavaa, että tällainen täällä erittäin harvinainen talvipäivä tarjoillaan vapaapäivänä! Erittäin ajattelevaista! Ja huomenna sitten bussilla töihin. Nyt mä keskityn suomalaiseen tapaan juomaan kaakaota kylmänä talvipäivänä. Kaakao tosin on saksalaista luomuchilikaakaota ja juoma on voimistettu italialaisella ramazottilla - näin tämä eurooppalaisuus vaivihkaa hiipii elämääni. Touko makaa reporankana matolla. Se varmaan näkee unta kuinka se juoksi lujaa lumessa, jalat ainakin vatkaavat. Sillä onkin harmillisesti etutassuissa turhan pitkä karva, kun kertyi ihan hirmu isot paakut tuota nuoskalunta... Ja sit oli kävely tosi hassun näköstä!

Via Sara - sama näky ilman lunta osassa SIESTA
Lumiukko on meidän omassa pihassa.

Lisanzan keskusaukio...



Via della Torre

Lago Maggiore
Meidän piha. Meillä on semmonen kauko-ohjattava portti autoille. Ja nyt kun sataa lunta se on melkeen koko ajan auki, kun sitä aukipitävään sensoriin osuu aina joku lumihiutale!!Joka kylällä on oma kirkko - niin meilläkin!

Ja Touko poseeraa meidän kylän linnan edustalla.