Löysin tosi hienoja koiranleluja. Ostin yhden ’frisbeen’ ja kaksi solmunarua ja yhden superhienon, Toukon mielestä varmasti erikivan, narun päässä olevan pallon (=narupallo). Naru oli vahvaa, siinä oli lenkki ja pätkä paksumpaa kohtaa. Ja sitten se pallo. Monta paikkaa mistä purra ja mistä pitää kiinni. Varma hitti! Joku voi tässä vaiheessa tietysti jo ihmetellä, miksi ostin varmaa hittiä vain yhden ja jotain muita leluja. Niin, en tiedä vastausta.
Kaupasta tullessani annoin toisen solmunarun Toukolle jo autossa, vastaanotto oli semmonen ’tänks, ihan jees’. Sitten lähdettiin lenkille ja otin narupallon mukaan. Voi sitä onnea ja autuutta! Superhitti! Revittiin, kiskottiin, pompittiin, heiteltiin. Ja kivaa oli. Kunnes heitin sen korkean aidan yli johonkin pihaan, meille haukkuvan paikallisen koiran reviirille... Aikani asiaa pohdittuani päädyin siihen, että saamme sen takaisin vain jos haukkuvan koiran omistaja keksii sen pihastaan ja laittaa aitaan roikkumaan. Erittäin epätodennäköistä. Enkä sitten myöskään päätynyt lelun tähden testaamaan italian taitojani. Sovittiin, että haen uuden vastaavan (ja ostan samantien viisi) kun seuraavan kerran ajan ko. kaupan ohi. ('Frisbee' meni rikki seuraavan päivän lenkillä.)
Melkein viikko vierähti, mutta sitten lähdin autoilemaan vähän edes sinne suunnalle, missä lelukauppa on. Testasin samalla uuden pätkän moottoritietä, tuo tuosta Vergiatesta eteenpäin. Kaupassa oli sama teline vielä pystyssä, mutta vaikka kuinka kaivoin, löysin vain tasan yhden mahtavan narupallon. Höh. Mutta kyllähän yksi riittää, pidän siitä parempaa huolta kuin edellisestä.
Sitten taas lenkille Toukon ja narupallon kanssa. Mentiin tuonne Maggioren rantaan ja heittelin narupalloa rantatielle. Sitten Touko rupesi näyttämään siltä, että pitäisi päästä uimaan. Ensin väitin sille, että on liian kylmä. Kun se edelleen väen väkisin näytti haluavan uimaan, heitin narupallon järveen. Alkuun ihan siihen lähelle ja Touko innoissaan perään! Ja vähän kauemmas ja Touko perään. Sumuakin oli vähän ja pimeä ilta. Heitin pallon vielä vähän kauemmas järvelle ja Touko perään. Ja sitten kun poika tuli rannalle, niin eipä ollut suussa palloa. Vaan ilme näytti siltä, että ’mihin sä sen laitoit – en mä löytänyt!’... Vaikka kuinka tähysin pimeään ja sumuun en nähnyt palloa. En myöskään päättänyt lähteä kahlaamaan lelun perässä jääkylmään veteen.
Tuon illan jälkeen ollaan monta kertaa käyty katsomassa, että olisko aallot tuoneet lelun rantaan. Eivät ole. Narupallo ei vaikuta meidän lelulta.
Kaupasta tullessani annoin toisen solmunarun Toukolle jo autossa, vastaanotto oli semmonen ’tänks, ihan jees’. Sitten lähdettiin lenkille ja otin narupallon mukaan. Voi sitä onnea ja autuutta! Superhitti! Revittiin, kiskottiin, pompittiin, heiteltiin. Ja kivaa oli. Kunnes heitin sen korkean aidan yli johonkin pihaan, meille haukkuvan paikallisen koiran reviirille... Aikani asiaa pohdittuani päädyin siihen, että saamme sen takaisin vain jos haukkuvan koiran omistaja keksii sen pihastaan ja laittaa aitaan roikkumaan. Erittäin epätodennäköistä. Enkä sitten myöskään päätynyt lelun tähden testaamaan italian taitojani. Sovittiin, että haen uuden vastaavan (ja ostan samantien viisi) kun seuraavan kerran ajan ko. kaupan ohi. ('Frisbee' meni rikki seuraavan päivän lenkillä.)
Melkein viikko vierähti, mutta sitten lähdin autoilemaan vähän edes sinne suunnalle, missä lelukauppa on. Testasin samalla uuden pätkän moottoritietä, tuo tuosta Vergiatesta eteenpäin. Kaupassa oli sama teline vielä pystyssä, mutta vaikka kuinka kaivoin, löysin vain tasan yhden mahtavan narupallon. Höh. Mutta kyllähän yksi riittää, pidän siitä parempaa huolta kuin edellisestä.
Sitten taas lenkille Toukon ja narupallon kanssa. Mentiin tuonne Maggioren rantaan ja heittelin narupalloa rantatielle. Sitten Touko rupesi näyttämään siltä, että pitäisi päästä uimaan. Ensin väitin sille, että on liian kylmä. Kun se edelleen väen väkisin näytti haluavan uimaan, heitin narupallon järveen. Alkuun ihan siihen lähelle ja Touko innoissaan perään! Ja vähän kauemmas ja Touko perään. Sumuakin oli vähän ja pimeä ilta. Heitin pallon vielä vähän kauemmas järvelle ja Touko perään. Ja sitten kun poika tuli rannalle, niin eipä ollut suussa palloa. Vaan ilme näytti siltä, että ’mihin sä sen laitoit – en mä löytänyt!’... Vaikka kuinka tähysin pimeään ja sumuun en nähnyt palloa. En myöskään päättänyt lähteä kahlaamaan lelun perässä jääkylmään veteen.
Tuon illan jälkeen ollaan monta kertaa käyty katsomassa, että olisko aallot tuoneet lelun rantaan. Eivät ole. Narupallo ei vaikuta meidän lelulta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti