Sopeutuminen Pohjolaan, osa I

Minulla on koiruus, jolle kodin näemmä tekee matto olohuoneen lattialla! VIHDOINKIN voi olla ilo ylimmillään, kun vihdoin sain taas meille olohuoneen siihen kuntoon, että lattialla on matto minkä alle näemmä voi vaikka mönkiä ja on myös sohva, millä minä voin köllötellä. Niin nytpä sitten on oiva aika - tässä vinkulelun säestyksellä - raportoida tähänastisia saavutuksiamme. 

Olemme olleet nyt kotoSuomessa 4 päivää. Ja hyvin menee. Tämänkertainen raportti on pääasiassa tämäniltaiselta lenkiltä.

Tilanne koiralenkillä Suomi (FI) vs. Italia (IT):

Koiranulkoiluttajia: FI - ehkä joku kakskyt, IT - ehkä korkeintaan 1

Haukkuvia koiria, lähinnä pihoilla: FI - 0, IT - ehkä joku sata (siltä se ainakin tuntuu...)

Sauvakävelijöitä: FI - 7, IT - 0

Mopoautoja: FI - 7, IT - 0. Näistä huomautettakoon, että olen treenannut, tiedän jo, että niitä kutsutaan myös mautoiksi. Alan oppiin!

Mopoja: FI - 0, IT - keskimäärin kolmisen

Katuvaloja: FI - koko ajan, IT - säkällä siellä täällä

Lunta: FI - paljon, ja lisää tulee, IT - ei (-> pimeetä...)

Muita ulkoilijoita: FI - monta, IT - joitakin

Tervehtiviä/hymyileviä vastaantulijoita: FI - 10%, IT - 100%. Tätä mun pitää treenata. Tuntui tosi pöllöltä hymyillä yksikseen ja joskus erehtyä jopa sanomaan 'Moi'. Jokunen vastaantulija kyllä vastasikin, hymyn kera oikeen! Joten treenaan itseäni ja muita kans.

Maisemat: FI- ... On se Pispala hieno tuolla Pyhäjärven toisella puolen. Ja Näsinneulakin näkyy!, IT - Alpit. Hienot on.

Ai niin, kävelyteitä, jalkakäytäviä: FI - tietysti, valaistuja, IT - mitä ne on??

Näin se etenee se suomettuminen. 

Santa Anna, 1342m

Olipa jo korkea aika. Keräilen langanpäitä kasaan ja teen rästihommia. Ja yksi niistä oli Santa Annan huiputus! Reilu kaksi vuotta menikin edellisestä yrityksestä.

Pitkän viikonlopun sunnuntain ratoksi siis ajoimme T:n kanssa ylös Lago Maggiorea, aina Sveitsin puolelle asti. Oli aikaa tosiaankin vierähtänyt kun viimeksi kävin Lavenon pohjoispuolella. Ja maisemia katsellessa ihmettelin, että miksi! Oi miksi olenkaan ajellut muualla, kun täällä on niin nättiä. Ajelimme Gerraan asti ja sieltä juna-aseman vierestä lähti polkumme nousemaan kohti Santa Annaa. Matkalla T päätti, että me voitais asua tuossa talossa, olisi autolta kotiin hissi ja kaikkee. Ei huomannut poika, että auto oli väärän värinen. Hissejä olikin sittemmin yhdessä jos toisessakin talossa, jotka tuollain lievässä rinteessä sijaitsivat.

Viinin poikanen. Melkoinen väriskaala poikueessa.

Syksyisiä pilkahduksia alkoi olla jo, mutta nousua oli kyllä sen verran ettei auringonpaisteessa varsin kyllä syksyltä tuntunut.

Ja siellä! Santa Anna. 1342m. Rifugio, pieni kappeli, vettä koiralle... 

Rifugio taisi olla 5 euroo henkilö per yö. 

Kyllä tuolla kelpaisi yö viettää, keittiö ja kaikki!

Ja paikallista karjaa, yksi niitä ihastui T:oon. Ihastus ei ollut molemmin puolista...

Mutta tyttö tuli sitten myös hörppäämään samasta lähteestä.

Mutta hehs, ei tämä kyllä mikään huiputus ollut... Korkeella oltiin, nousua Gerrasta tulee joku 1200 m, mutta siinä oli semmoista kuitenkin jossain laaksossa olemisen tunnelmaa. En kuitenkaan lähtenyt seikkailemaan pitemmälle. Ehkä joskus sitten Monte Rosan huipulle.

Val Verzasca näköpiirissä, siellä on se Bond-pato.

Ja siellä vissiin sitten Ascona. Joskus tarttisi mennä sinne kuuntelemaan jatsia!

Gerra, siinä assan nurkalla.

Hieno reissu, on siellä vain mukava kävellä siellä rinteillä. Matkan varrelle osui muutama kiva pikku kylä ja paljon hienoja maisemia. 

Alpe Devero

Tänään onkin ollut hyvä päivä. Touko on saanut taas lyhyen tukan ja minä laajensin pyöräilymaastoani Sesto Calendeen. Se toimii! Siis pyöräily myös siihen suuntaan.

Ilokseni tänne saapui jälleen vieraita. Tai mitään vieraita. Kun ihan tuttuhan tuo E on! Mutta siis iloinen asia oli se. Ja tehtiinkin vaikka mitä E:n reilun viikon vierailun aikana! Syytän, sillä minussa tuskin on mitään vikaa, paikallista, vuodenaikaan nähden hyvinkin viileää ja huonoa säätä siitä, että olikin ihan tosi tyhmää, kun E sitten lähti takaisin kotiinsa. Pah, sanon minä! Mutta A:lle tiedoksi, kyllä se sitten kovan hakemisen jälkeen löytyi, sieltä huulirasvapurkin vierestä - miten voikin hukkua tuollain...

Mutta nyt sitten muistellaan mitä kaikkea kivaa tehtiin. Ooppera tokikin saa ihan oman tilansa tuonnempana. Muuten sitten niin oltiin vähän piitsillä. Ja aika paljon shoppailemassa. Mikä on meille kovin omituista, mutta tuskin sitten tulee uudestaan tapahtumaan seuraavaan vuosikymmeneen, joten nautimme tästä harvinaisesta tilanteesta. Check-lista täyttyi hurjaa vauhtia - aperitiivoa, spritziä, tullitarkastusta, passittomuutta, jäätelöä, uintia, sitä oopperaa, shoppimista, kahvia, brioche, pizza, markkinat ja ennenkaikkea Alppi!

Jälleen kuuntelin ystävääni G:tä ja suuntasimme paikkaan nimeltä Alpe Devero. Löytyy googlemapsien avulla, jos tykkää kurkata tarkempaa sijaintia. Auton jätimme tien varteen melko sinne alas ja eikun tarpomaan. Jo kylään päästyämme olimme yksimielisiä siitä, että nyt tarvitaan muonaa. Lounasaika oli oikeastaan jo loppunut, mutta löysimme kuitenkin ystävällisen ravintolan, missä saimmekin loistavan (ja ISON) lounaan. Huvittaa oli, että samaan paikkaan tulikin sitten meidän lisäksemme tietystikin 4 muutakin suomalaista. Mitenkäs muutenkaan... Vatsat täynnä lähdimme katselemaan maisemia ja olikin tosi hieno paikka. Kuvat on tuolla tekstin alla. Kiersimme Devero-järven. Waude. Kuvat puhunevat puolestaan.

Lopulta kun maltoimme päästä autolle takaisin, oli jo melko myöhä. Ynnä pimeä. Olimme sopineet, että JOS sattumalta vielä löydämme (kun paikallinen varsinainen illallisaikakin oikeastaan oli jo ohi) jostain jonkun auki olevan ravintolan ja/tai yösijan, niin käytämme erittäin mielellämme heidän palvelujaan hyväksemme. Lucky girls - löysimme auki olevan pitserian, jossa sattumalta tiskiin nojaili bed&breakfastin isäntä, joka mielellään odotti, että saimme muonat suihimme ja menimme yhdessä tuumin sitten erittäin siistiin La Beula-merkkiseen majoitukseemme. SUOSITTELEMME lämpimästi. Rauhallinen, siisti, suihkussa oli poikkeuksellisesti jopa asennettuna vedenpaine ja aamupalallakin saimme mahat täyteen. Kreit. 

Noniin, nyt pitää lähteä grillailemaan - jatkan taas, moi.

Yksi pieni vuorikoira.

Lago di Devero

Värit oli ihan oikeesti näin makeet!

Uusia harrasteita

Niin, olen ruvennut karateemaan. Karatettamaan. Karateaan. Hm. Käymään karate-tunneilla siis! Jälleen kerran tämäkin idea liittyy enemmän tai vähemmän löysästi tähän työpaikkani. Ne koittavat ihmiset täällä pitää hieman eristäytynyttä maaseutuelämää virkeämpänä tarjoamalla harrastusporukoita jos jonkinmoiselle aktiviteetille. Ja olenhan reippaasti liittynyt yhteen jos kahteenkin! Mukavat hiihtoreissut vuoden alussa olivat hiihtoklubin aikaansaannoksia (hihhei, mitalinkin sain), sählyn naisten pääsarjaa pääsee pelaamaan vain sählyklubin jäsenenä, uimahalliin pääsee uimaan kohtuuhinnalla uimaklubin jäsenenä ja karatea saa harrastaa vain lääkärintodistuksen näytettyään JA budokaiklupin jäsenenä. Onhan nuita muitakin, videokirjastot ja sen sellaiset.

Pimeän peitossa on syy, mikä sai minut ensimmäisen kerran sinne karatesaliin, mutta sepäs olikin sen verran mukavaa, että olen ollut melkoisen innokas. Meitä oli isompikin joukkio valkoisen vyön aloittelijoita, mikäs siinä yhdessä treenaillessa. 

Ja eilen oli eka vyökoe - mustaa vyötä kohti siis tiukasti suunta! Ei jännittänyt niin paljoa kuin italian kokeeseen mennessä, mutta nyt on jopa molemmista päästy kunnialla läpi! Toisessa on nyt plakkarissa cintura gialla, 7° kyu ja toisessa B2. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Jalkapalloakin menin pelaamaan... Järkkäsin meidän sählytytöt ja muutaman vahvistuksen yhteen turnaukseen - yllättäen turnaus on siis tän työpaikan väen vuosittain järjestämä. Eihän me varsin mitään pallon peluuta silleen osata/osattu, mutta hurjan hauskaa se oli! Varjopuolena on vain se, että ne varsinaiset jalkapalloilijat sitten kyselivät meitä heidän treeneihinsä. Ajattelematta asiaa sen kauemmas, tokaisin, että joo, tietty, hetikun teistä tulee porukkaa sählytreeneihin!! Ja tulihan niistä... Himppu, pitänee siis jalkapallon saloja käydä opettelemassa. Lupaus on lupaus.

Kiai.

Tämä on sitä jalkapalloa, ei karatea. Kuvassa meidän supertiimimme ja valkku. Siellä karatessa on valkoinen kimono. Eikä kasvomaalauksia.

Retkelle taas!

Yhtäkkiä yllättäen taas oli pitkä viikonloppuvapaa töistä. Ja eihän tuollaista nyt voi hukkaan heittää kotikulmilla pyörien. Paljon on vielä nähtävää näillä nurkilla! Pakkasin Maestro T:n ja itseni matkaan ja suunnistimme henkilökohtaisen FrecciaRossani kanssa itään. Matkan varrella koitimme pysähtyä kurkkimaan Venetsiaa, mutta sehän nyt on täysin turha idea oman auton kanssa. Tunnin pyörin ja matelin ja lähdin pois. Menenpä joskus sitten TrenItalian avulla sinne. Ei mene hermot.

Illan suussa löysimme itsemme Kobarid-nimisestä paikasta Sloveniasta! Leirintäalueeksi valikoitui Koren, syystä mistä kerron myöhemmin lisää. 

Iltakävelyllä käytiin Tolmin-paikassa, missä olikin hieno luontopolku. Alue on eteläisintä kärkeä Triglavin kansallispuistoa. Makeita rotkoja, Paholaisen silta, 'Karhun pää' - kyllä kannatti! 

Täytyy myöntää, että matkakumppanini, Maestro T, on erinomaisen kärsivällinen valokuvausintoni suhteen. Nykyään kaveri menee ihan ittekseen poseeraamaan! Vähänkö huvittava!! 

Aamusta sitten lähdettiin 'Kobarid' kävelylle leirintäalueen tyypin suosituksesta. Erinomaisen hieno sekin!

Matkalla oli Italian puolustuslinjan jäänteitä ensimmäisen maailmansodan ajalta,  erinomaisen ovelasti rinteessä, mistä näki joelle piiiiitkälle.

Kozjak vesiputous on ihan ykkössuosikkini nykyään. Eihän tuo kuva niin kerro, mutta se oli todella vaikuttava siellä omassa luolassaan.

Polku oli melkoinen reippailu - rinnettä ylös hophop! Kyltti lohdutti, enää 20 min hikistä nousua ja jopa ollaan laella!

Nuista en saanu pikkukameralla superotosta, mutta hämmästelivät meitä hyvän tovin ennenkuin lähtivät takaisin hommiinsa.

Kobarid-polun päässä oli yhtäkkiä tällainen. Kahdeksankulmainen hautakammio, joka on Benito Mussolinin käyttöön vihkimä vuonna 1938 Ensimmäisessä Maailmansodassa kaatuneiden italialaisten sotilaiden muistolle.  Heitä on tuntemattomia ja tunnettuja tuonne haudattuna yli 7000. Keskellä nököttävä kirkko on tosin jo vuodelta 1696. 

Krn, 2245m korkea, Triglavin kansallispuiston alueella, kuuluu Juliaanisiin Alppeihin. Ei kiivetty.

Jatkoa seuraa...

Kaukaa taas palaan joelle kerran...

Voisi tietysti sanoa, että ihan tylsää tehdä SAMOJA juttuja mitä on tehny jo aikasemmin. Mutta jos juttu on kiva, niin miksipäs ei. Onhan sitä tullut oopperassakin käytyä useampaan otteeseen, miksi ei sitten menisi uudestaan samaa jokea alas kumiveneellä! Eli viime lauantaina oli vuorossa rafting Valsesiassa - Monrosa rafting paikassa, Piemontessa, Sesia-joella.

Tuon naapurin kanssa mentiin ja siellä meitä olikin iso porukka, hassu oppaamme meni vähän sekasin pasmoissaan, kun erehtyi kysymään, että mistä tullaan (suomi, saksa, englanti, kreikka, espanja, belgia jne... tyydyimme sittemmin sanomaan "tulemme euroopasta").

Laskimme jokea alas noin 10 km, matkalla oli MONTA koskea, jipii! Hehhee, muutaman menimme selkäkin edellä. Ja lopussa kipusimme vähän vastavirtaan ja "surffasimme" keskellä koskea, sellaisessa pyörteessä, mikä piti meidät paikoillaan. Se hassu oppaamme laittoi ihan siellä loppujoesta meidät myös ympäri, yhdeltä tytöltä vähän loppui huumori, hihhii... Musta oli hienoa todeta että todellakin - se on helppoa jäädä kumiveneen alle, mutta mukavasti siellä riittää elin- ja hengitystilaa. 

Usko pois - siellä olen, istumassa etupenkillä, näin edestä katsoen oikealla. 

Naamapesun kanssa.

Todella ikävä juttu oli se, että juuri se ainoa kaveri, jolla oli yhden toisen kaverin kamera hallussa, jostain syystä pompsahti pois veneestä, jollain keinolla sai SEN pikalukon, mikä varmisti kameran mukanapysymisen, auki pompsahduksensa aikana ja sinne meni kamera ja ryhmäkuvat... Voi juku.

Muuten olikin sitten aivan älyttömän hieno reissu! Jipi! Suurimmassa osassa kuvista mulla onkin suu auki ihastuksesta - onneksi kuvia oli niin paljon, että joissain kuvissa myös pidin suun pienemmällä... Kuvat ovat siis firman ottamia, niillon tommonen kuvapalvelu - aikas mukava idea! Kovan hinnan he tietysti niistä ottavat, luonnollisesti.

Monte Bianco

Voihan juku mikä reissu! Oltiin porukalla Courmayerissä, tuolla Italian puolella, mutta ihan Ranskan tuntumassa. Se on siinä Monte Biancon juurella. Suuri osa Monte Biancoa sijaitsee Italian puolella, mutta korkein huippu (4810m) on Ranskan puolella. Ja sehän on siis se läntisen Euroopan korkein huippu. Sinne me sitten mentiin sinne ylös ja otettiin sukset mukaan. Ja opas otettiin mukaan kanssa.. Se se vasta heppu olikin, paikallinen Supermies, joka olis pelastanut meidät kyllä pahimmastakin rotkosta - hyvä säkä! Etenkin kun O oli nähnyt yöllä painajaisia jostain alle parikymppisestä opas-kokelaasta, joka meille tietty säkällä oli unessa valkkaantunut...

Kolmella hissillä ylös ja saavutimme Punta Hellbronnerin 3462 metrissä.

 

Siinä se Jättiläisen hammas oli ihan melkein käsin kosketeltavissa ja lähes ihan meidän korkeudella.

 

Kyllä siinä vähän semmonen maailman katolla olo tuli.

Vaikka siis tietty EI oltu IHAN huipulla. Se korkein kohta on tuo valkoisin tuolla noiden muutaman aurinkolasisen pään yläpuolella. Vielä ollaan Italiassa, mutta kohta jo Ranskassa.

 

Kuvat eivät ihan paljasta koko totuutta, koitin valkata tänne tämmöisiä joissa näkyisi vähän perspektiiviä. Noi kärpäsenkakan näköset tahrat tuolla lumella ovat ihmisiä siellä jossain kaukana meitä alempana.

Tuolta tiemme käy alaspäin - eikun sukset jalkaan ja sivakoimaan!

Keli oli aivan mahtava! Jos oikein tahtoo valittamista kaivaa, niin uutta lunta olisi voinut tulla edeltävänä päivänä, mutta ei se kyllä haitannut menoa yhtään. Ihan riittävästi sitä oli, että sai kaaduttua silleen pehmeesti... Keräilinkin tuolta sitten  useita maatuntumakokemuksia - uskomattomiin solmuihin sitä pääseekin, olin melkein unohtanut...

 

Ja voi juku kun välillä jänskätti paljon! Välillä "latu" meni vähän niinku sinnepäin ja vieressä olikin melkoinen pudotus. Ei ne jotenkin ihan täysin mieltä rauhoittaneet ne päälle puetut valjaat. Niin joo, piipparikin oli takin alla, lähtiessä toiminta tokikin tarkistettiin, että meidät varmasti oltaisiin lumivyöryn alta löydetty.

 

Tuollakin menee jotain porukkaa tuolla ennen tuota koko ajan murenevaa kiviseinämää. Melkosta kivenpyörimistä kuului kaiken aikaa.

Ja sitten loppui jäätikkö, loppui hiihto, loppui hauska. Olimme todistettavasti päässeet kunnialla laskettelemaan alas Monte Biancolta. Ja nousimme portaita ylös ylös..

..ja tällaisia murheellisia ilmoituksia nähtiin todella monen portaan päässä. Emme siis päässeet laskemaan Chamonixiin saakka, sillä ei vaan ollut lunta sinne asti. Ennen on joskus onnistunut.

Keksittiin porukalla vaivata meidän opasta yhdellä jos toisellakin kysymyksellä - voidaanko käydä herättämässä murmeli? millainen onkaan villisian jätös? sekä miksi Monte Bianco ei ole valkoisempi kun kerta sen nimi on Valkoinen Vuori. Viimeiseen vastaus olikin se, että Ranskan puolelle se näyttää valkoiselta! Tuossa paluubussikyydin ikkunasta napsaistu todistusaineisto aiheesta. Murmelista emme saaneet kuvaa. Emmekä villisian tuotoksista.