Keikalla

Tulipas oltua hyvän mielen konsertissa. Puolalainen kaveri, Marcin Wyrostek tuli hanurinsa ja 'Coloriage' - bändinsä kanssa tonne Varesen teatteriin keikalle. Oli hyvä! Pala kuultavaksi - se ei ole tältä illalta, mutta sama feelis on.

Täällä paikanpäällä suurimman mainoslausetilan vei huomio, että Marcin itte voitti Puolan Talentti tv-kisan viime vuonna. Huomioitavaa lienee myös se, että hän on kolmikymppinen, erinomainen haitarinsoittaja ja toimii opettajana parissakin musiikkioppilaitoksessa.  

Marcin Wyrostek, haitari - ilmeisesti lyhyt tukka on eduksi haitaria soitettaessa. Siis se ainoa toinen tuntemani taituri on Kimmo Pohjonen ja silläkin on lyhyt tukka! Tämän aineiston perusteella voinemme sanoa, että nämä soittajat soittavat haitaria taitavasti lyhyillä hiuksilla.
Mateusz Adamczyk, viulu - reipasta menoa viulun kanssa! Ja kaveri on nuori ku faan, ehkä kakskyt, saattaa olla jopa kakskytyks.
Piotr Zaufal, basso - kuten jokaisesta kunnon basistista, hänestä ei ole juuri mitään sanottavaa. Kerran oikein innostui. Soolo tuli.
Krzysztof Nowakowski, rummut - Melkonen tapaus! Kaveri soitti melkein koko keikan käsillä rummuttaen jos jonkinmoista kongaa, symbaalia, sheikkeriä yms. Sitten Marcin rupesi usuttamaan kaveria sooloon. Lämpeneminen otti aikansa, mutta kun heppu käynnistyi, niin se oli aikamoista menoa. Ja loppuhuipennus tuli huutosoolon kanssa. En voinut sille mitään, että mieleen juolahti eräs toinen kuuluisa rumpali.

Tämmönenkin sillä on ohjelmistossa. Muut pojat meni siksi aikaa huilimaan.

Joo, sain nimmarinkin, hahhaa! Levyn kanteen. Ja ehkä pääsin sunnuntai-illalle Puolan televisioon. Tiedä häntä.

Hyvin ne vetää. Suosittelen.

Sauna!

Uskomatonta mutta totta! Olin lauantaina ihkaoikeessa saunassa! Ei ollut mikään uimahallin hikihuone tahi 'Sauna Finlandese' jäljitelmä. Vaan Ihka-Aito Sauna! Tuttavaporukka omistaa kimpassa nimittäinkin tuommoisen telttasaunan - aivan älyttömän mahtava! Se nousee pystyyn käden käänteessä, lauteineen, kiukaineen kaikkineen. Uusi kiuas sinne on kuulemma hankittu aivan lähiaikoina ja kunnon hikilöylyt siitä irtosikin. Ja vilvoittelu tapahtui luonnollisesti puutarhaletkun alla, läheinen järvi kun saattaa syövyttää ruumiinjäsenet irti alta aikayksikön. Onneksi oli sen verran pimiää, ettei tarvinnut naapureita funtsia. Kauheesti ainakaan.
Muuten ovat jotenkin omituisesti suhtautuneet paikalliset saunomisuutisiini. Kyselevät, etteikö lämmöt päivällä oikein piisaa vai... Niin, tavallaan, mutta nihkee kokoajanhiki on vähän eri asia kuin kunnon löylyt!

Ainoa miinus tässä onkin nyt vain se, että ei tullut laalettua Sonjaa EIKÄ OneBottleePoppia... Siis äkkiä uudestaan saunomaan! Ensin täytyy vain löytää jostain polttopuita. Taisin luvata 'ostaa' itselleni saunomisoikeuksia tuomalla polttopuita... Tähän mennessä on ollut vaimeaa ideoiden suhteen. 

Yllätyin! Iloisesti!

Pahaa aavistamatta menin kevätkonserttiin. Paikallisten lejjonien perinteinen kevätkonsertti Santa Caterina del Sassossa (olen kirjoittanutkin siitä joskus jotain, hmm, pitäisiköhän jotain muutakin raportoida??) ja vasta NYT tajusin mennä paikalle ensimmäistä kertaa. Nimittäin paikallaoloni alensi yleisön keski-ikää erittäin merkittävästi!

Kaunis kiva konsertti jousiorkesterin ja solistien kanssa. Ensimmäinen solisti oli huilu ja musiikki oli Vivaldia. Sittemmin vaihdoimme säveltäjiä, kokoonpanoja ynnä tunnelmia. Paikalliset urut olivat jotenkin lähellä lejjonien mieliä ja kuulimmekin muutaman urkusoolon. Pieni luostarikirkko yllättäen omaa pienet urut, joten jousikko oli enemmän mieleeni - kuin siis ne urut. Kamariorkesteri Elioksen hienosti vetämän "Eine kleine Nachtmusik"in jälkeen lauteille tuli oboisti. Ohjelman mukaan kaveri vetäisi Marcellon konserton, joka olikin yllättävän tuttu. Nimi ei vain kertonut mitään. Mutta encore tuli aivan puun takaa. Oboisti, joka veti tosi hyvin Marcellonsa, kekkasi, että nyt vedetään encore. Ja mikäpä muukaan kuin Gabrielin oboe!!! Aivan mahtava piisi, hieno veto ja mahtava tunnelma. Mieli kiisi jonkunkin vuoden taa, kun M. Rexona meni A. Peltosensa kanssa naikkuihin Treen tuomiokirkossa ja Kaabrielin oboe kaikui saksofonilla ja uruilla. Aivan mahtavaa! Eikä tullut tippaa linssiin. Oli vain upeeta! Heippa vaan Peltoset - millon nähään taas!!? Mielessä kovasti.

p.s. Erittäin hyvä se oli konsertti jo ennen encorea! Oikein mukava ilta - kiitos seurasta K ja I!

Kuolema Venetsiassa

Sinne taas, polkuni vei - tällä kertaa melkoisen ex tempore! Ystäväninaapurini R sai työkaveriltaan, La Scalan kausikorttilaiselta, sen kausikortit, kaks. Ja pyysi mua mukaan. Kun työkaveri ei jostain syystä päässyt. Ja ilman edestä tahtoi jollekin antaa lippunsa, jotta eivät jää käytttämäti. Jopas. Mielellänihän minä tuollaiset käytän pois, ei siinä tarvi puoltakaan kertaa miettiä. Pitkästä aikaa siis oopperaan omalla kuljetuksella. Autolla Lambugnanon metroaseman parkkiin (pienen etsinnän jälkeen, luonnollisesti...) ja metrolla Duomolle. Oopperaa odotellessa -kuoharit luonnollisesti siellä kulmabaarissa ja sitten jännityksellä etsimään, että missä ne työkaverin vakipaikat onkaan. Permanto! Jipi! Eka kertaa! Ei väänny niska nurin eikä mene selkä silleen samalla tapaa jumiin kun parvekkeelta kurkkiessa. Ainoa, ja tokikin suurehko, haitta olikin se, että orkesteria ei näkynyt kyllä yhtään. Kapellimestarista (Edward Gardner) näkyi päälaki kun se saapui monttuun. Huomattiin seurata sen saapumista, koska parvekeporukka alkoi taputtamaan.

Aiheena oli tällä kertaa Thomas Mannin novelliin perustuva ja englantilaisen Benjamin Brittenin oopperaksi sovittama 'Kuolema Venetsiassa' vuodelta 1973. Lavastuksesta vastasi Deborah Warner. 

Tosiaankin sitten englanniksi esitetty ooppera kertoo Herra Aschenbachista, kuuluisasta kirjailijasta, jolla on menossa taiteellinen kriisi. Hän myös tuntuu kuulevan ääniä... Ne ilmestyvät hänelle mm. hautuumaan lähellä ja saavat hänet vakuuttuneeksi, että nyt on muuten hyvä lähteä Venetsiaan. Siis sieltä Muenchenistä, missä ensin alkuun ollaan. Kohtaukset seuraavat toisiaan ilman sen suurempia taukoja - hyvä niin, sillä niitä on kahdessa näytöksessä yhteensä 18. Eli Venetsiaan tulee siis lähtö ja laivalla mennään, luonnollisesti (?). Kuten oopperat useinkin, näemmä, pienestä tarinasta tehdään suuri numero. Tässä tapauksessa siis lähdetään Venetsiaan, ollaan laivalla, saavutaan Venetsiaan ja kaikki on suurta laulamista täynnänsä.

Venetsiassa sitten onkin koko maailma - kielien sekamelskaa ja kansaa ku pipoo. Tämä Herra Aschenbach näyttää olevan hyvinkin tunnettu ja saa olla omituinenkin. Kuten taiteilijoilla on tapana. Rannalla Herra Aschenbach näkee nuoren puolalaisen kauniin pojan,  Tadzion, joka on perheensä kanssa lomailemassa Venetsiassa. Tadzio myös leikkii muiden poikien kanssa rantaleikkejä. Mutta huom - hän ei laula yhtikäs mittään. Ei nyt eikä myöhemminkään! Eli oopperan tähtenä ei aina tarvi osata laulaa.

Nojoo, Herra Aschenbachia rupeaa ärsyttämään scirocco-tuuli ja katumyyjät ja hän meinaa mennä kotio. Juoni hotellinomistaja kuitenkin erehtyy laittamaan hänen kapsekkinsa matkalle kohti öö, ehkä Comoa, joten Herra Aschenbach ei voikaan lähteä. Venetsialaiset kondolieerit on kuvattuina lavalla hienosti.

Kun lähtö ei onnistunutkaan, Herra Aschenbach seurailee Tadzion kisailuja poikien kanssa, unessa yhdistäen kisailut antiikkisiin, Apolloa ylistäviin riitteihin ja lopulta Herra Aschenbach huutaa ilmoille rakkautensa tuohon poikaan.

Toinen näytös alkakoon ja parturissa Herra Aschenbach kuulee huhuja Venetsiaa uhkaavasta epidemiasta. Saksalainen sanomalehti kertoo samaa - koleraepidemia on puhjennut kaupungin epäterveellisessä ilmastossa. Herra Aschenbach seurailee Tadziota ja hänen perhettään peläten heidän lähtevän kaupungista, miettien, että voisi varoittaa heitä ja päättäen, että ei - ehkä hän ja Tadzio tulisivat olemaan ne kaksi eloon jäänyttä epidemian mentyä! Englantilainen virkailija, joka hoitelee ulkolaisia matkoihinsa Venetsiasta paljastaa aasialaisen koleraepidemian laajuuden kehoittaen myös Herra Aschenbachia lähtemään kaupungista. Niinpä ei Herra Aschenbach lähdekään vaan seurailee vain Tadzion puuhia kuitenkaan lähestymättä poikaa kertaakaan. Ja kun poika lähestyy häntä, hän väistää. Kolera saavuttaa myös Herra Aschenbachin ja seuratessaan rannalla Tadzion pelaamista ystävänsä Jaschiun kanssa, hän kuolee. Tadzio jatkaa matkaansa.

Paljon oli porukkaa. Lavalla ja katsomossa.

Pitkä pätkä - oikein miellyttävä sellainen. Ensimmäisestä osasta tykkäsin toista enemmän, jos nyt oikein pitää järjestykseen laittaa.

Carmen.

Kulttuurikerhomme tämänkertaiseksi kohteeksi osui ranskalaisen Georges Bizet'n ylöskirjaama teos 'Carmen'. Taustoista opin sen verran, että ihan heti ensi-illassaan keväällä 1875 ooppera ei ollut suosittu lainkaan - ensimmäisen esitysrundin lopussa lippuja annettiin ilman eestä yleisön toivossa. Georges kuoli kesemmällä vain 36-vuotiaana. Ikävä kyllä ennen syksyä, sillä silloin Carmen lähti esitykseen Wieniin ja ponkaisi sieltä salamana maailman maineeseen.

Suunnaksi Milanon La Scala ja sieltä meille valikoitui tällä kertaa paikat neloskerroksen parvekkeelta nro 15. Ja voihan vietävä - hyvät oli näkyvyydet!

Melkein kaikki kuvat on taas La Scalan sivuilta, koska siellä kielletään ottamasta kuvia. Otin kuitenkin alussa ja lopussa ihan vähän vain. 

photo by ritu

photo by ritu

Tarina alkaa sotapoikien odotellessa tupakkatehtaan tyttöjä lähteviksi töistä Sevillalaisella torilla. Tyttöjen joukossa on mustalaistyttö Carmen (Elena Maximova), tietysti kaikkein kaunein ja ihanin. Sotilaat tyrkyttelevät tytöille tupakka (!) ja Carmen laulaa luikauttaa Habaneran. Sotilaiden johtaja Don José (Bryan Hymel) ei vaikuta olevat järin vaikuttunut, joten Carmen lähettää hänelle kukkia ja palaa töhin.

Don Josén tyttöystävä Micaëla (Alexia Voulgaridou) tuo viestiä Josén äidiltä - äiti toivoo pojan palaavan kotinurkille ja menevän naimisiin, Micaëla olisi oiva tyttö hänelle vaimoksi.

Juurikin  Micaëlan lähdettyä kaamee huuto kuuluu tehtaasta ja tytöt tulevat näyttämölle tapellen, toisiaan hiuksista repien.Syy jää pikkuisen epävelväksi, mutta Carmen ehkä aloitti ja ehkä myös satutti jotakuta tyttöä, joten Carmen pitää laittaa vankilaan. Sillä välin kun Zuniga (Gabor Bretz), Josén kollega, kirjoittaa pidätysmääräystä, José vahtii köytettyä Carmenia. Noh, Carmen viettelee Josén päästämään hänet vapaaksi ehdottamalla salaista tapaamista ihan kahden kesken yhdessä kivassa trattoriassa. José päästääkin Carmenin köysistä, mutta Carmen karkaa kaikkien silmien edessä tönäten Josén kumoon, joten José joutuu vankilaan.

photo by La Scala

photo by La Scala

photo by La Scala

Toisessa näytöksessä ollaankin sitten siellä Trattoriassa. Siellä on kaikki muutkin mustalaiset, jotka taitavatkin olla taitavia salakuljettajia, Erittäin kuuluisa toreador, Escamillo (Alexander Vinogradov), johon kaikki tytöt ovat ihan rakastuneita, tulee poikkeamaan ja laulaa komeasti Toreadorin. Escamillo pyytelee kovasti Carmenin huomiota, mutta koska Carmen on ihan rakastunut Don Josén, ei hän lämpene. Ai niin, Escamillon mukana kulki viisi jotain muumipeikkoa. Valkoisia tyyppejä, hieman omituisen mallisia ja ne heiluttelivat mekkojaan sinne tänne. 

Escamillon mentyä yön ryöstösuunnitelmaa hiotaan kunnes José onkin jo päässyt vankilasta ja tulee paikalle. Carmen ja José viettävät jonkin aikaa kahdelleen, niin pitkästi, että Josén kasarmille paluuaika olikin jo mennyt umpeen. Zuniga, joka kanssa on ihastunut Carmeniin - kukapa ei - tulee oikeastaan vikittelemään Carmenia, mutta löytääkin myöhässä olevan Josén ja siitähän riemu syntyy. José mustasukkaisuuksissaan rupiaa tappelemaan Zunigan kanssa ja heidät pitää erottaa koko mustalaisjoukon voimin. Ja näin ei ole Josélla paluuta kasarmille.

photo by La Scala

photo by La Scala

Kolmannesta näytöksestä en löytänytkään kuvia. Harmi, sillä näytös alkoi puukujalla, joka sittemmin muuttui ihmismassaksi, hmm... Tässä näytöksessä ollaan yöllisessä mustalaisleirissä. José on siis seurannut joukkoa, sillä kasarmille ei ole enää menemistä. Harmi vaan, että Carmen on jo kyllästynyt Josén ja pelaa vaan korttia tyttöjen kanssa. Kortit ennustavat kuolemaa hänelle ja Josélle. Kun mustalaiset lähtevät 'keikalle', Micaëla löytää tiensä paikalle. Hänen oppaansa on hyvinkin omituinen, mustiin puettu hahmi, jonka adjutanttipojat seikkailevat ristin ja valkoisten kankaiden kanssa. Ennenkuin Micaëlaehtii Josén luoksen, Escamillo tulee paikalle Carmenia etsimään. José mustasukkaisuuksissaan lähtee härkätaistelijan kanssa puukkohippasille, jossa ei meinaa käydä lainkaan hyvin, Josélle. Onneksi Carmen ja muut tytöt tulevat lopettamaan tappelun. Escamillo kutsuu heidät kaikki seuraavan päivän härkätaisteluun kannustamaan häntä ja poistuu paikalta. Micaëlatoimittaa vihdoin viestin, että Josén äiti on kuolemaisillaan, Josén töytyy nyt kyllä tulla ja lopettaa höpsötys. José lähtee, ei tosin ilman, että uhittelee Carmenille tulevansa takaisin.

Viimeinen näytös on jälleen Sevillassa, torilla lähellä härkätaisteluareenaa. Escamillo tulee suuressa paraatissa valkoisten seuralaistensa kanssa, koko kansa on seuraamassa paraatia, hurraten ja juhlien. Carmenin kaverit bongaavat yleisöstä myös Josén... Ja varoittavat Carmenia. Kun kaikki muu kansa menee areenalle, Carmen ja José jäävät kahdelleen. José kertoo rakkautensa määrästä, Carmen kertoo, että on nyt rakastunut Escamilloon, ei enää Josén, sorry. José ei anna periksi ja lopulta Carmen heittää Josélta saamansa sormuksen vasten Josén kasvoja. José raivostuu tästä ja viiltää veitsellä Carmenin kuoliaaksi. Josén loppulaulu kertoo hänen tuskastaan kun hän nyt menetti Carmenin.

photo by La Scala

photo by La Scala

photo by La Scala

photo by ritu

Kolmen ja puolen tunnin esitys oli vaikuttava ja hyvä. Mutta ei erinomainen. Toteutus oli modernihko, paikoin likialastomien ihmisten ryömiessä/tanssiessa lattialla. Mustalaisnaidet oli puettu pääasiassa luonnonvalkoiseen ja mustanpuhuvat risti-ihmiset, jotka liikkuivat mm. Micaëlan kanssa, toivat melkoisesti synkkyyttä esitykseen. Jäin kaipaamaan räiskyvää espanjalaista tunnelmaa, punaisenä hehkuvia hameita ja tummaa ja tulista Carmenia, joka tanssiessa kastanjetit soivat ja koko maailma on yhtä tanssia.

Mutta musiikki oli hyvää - ja La Scala on aina niin komia!

 

 

 

photo by ritu

Sagra dell'uva

Eli viinirypäleiden juhla Mendrisiossa, Sveitsissä. Se oli hyvä tekosyy lähteä sählykavereiden matkaan kun he lähtivät Sveitsin liigaa pelaavan joukkueen ison kentän treeneihin. Tunsin iän alkavan hieman painaa, mutta myös löysin sen salaisuuden, että tekniikalla voi korvata paljon fyysistä edestakaisin juoksemista. Mihin ei pysty... Loppu hyvin, kaikki hyvin - selviydyin kunnialla, saatan mennä toistekin. Ja pääsin palkitsemaan itseäni viinirypälyjuhlaan. Yksi niistä monista syistä, miksi kylät ja kaupungit muutuvat huliseviksi tapahtumien keskipisteiksi. Niitä muitahan ovat mm. ne kurpitsa- ja perunajuhlat. Eli myyntikojuja, ruokakojuja, kaljakojuja. Myyntikojut notkuvat kauden tuotteista valmistettuja herkkuja - kuten kaiken maailman hilloja, liköörejä, hunajia. MMMmmmmmmm! Ja nyt oli brezeleitäkin, ja kastanjoita, naminami!

 Terveiset ulapalalalalalta kaikille torvensoittajille! Erinäisiä kokoonpanoja oli useita, kuten ylläoleva apinanraivolla tuuttaava teinijengi ja allaoleva makkaroiden keskellä tunnelmoiva, makkaranmyyjät mukaansa temmannut pumppu. Kyllä sitä aina herkistyy kun torvisoittoa kuulee...hmm... joo.

 

Ja hihhii - TÄMÄ on MIKÄ?? Viiden pisteen kysymys. Kuvassa siis oranssi joku, mikä se on??

Paletti.

Nyt tuli hankkiuduttua balettiin. La Scalassa kun on semmoista tarjolla ja bussikyytikin järjestyy, niin kyllä sitä tarvitse käydä tarkistamssa, että mitä se sellainen on. Ei sitä tiedä jos vaikka ihastun ikihyviksi, niinkuin oopperaan! Ja armoitettuna oopperakirjoittajana (huom, EI kriitikkona, vielä...) minun tulee tietysti nämäkin liikkeeni raportoida.

Trittico novecento, 1900-luvun inspiroima kolmoisshow kunnioitti kolmea erinomaista venäläistä säveltäjää - Tšaikovskia, Prokofjeviä ja Šostakovitšia. Koko esitys koostui siis kolmesta palasta, balettia laidasta laitaan niin sanotusti. Alussa pompittiin tyllijumppapuvuissa ja lopussa en tajunnut enää mistään mitään.

Esitys alkoi George Balanchinen merkittävällä teoksella Ballet Imperial, joka on kunnianosoitus Venäjän vanhan pääkaupungin loistolle, näytös rakkaudesta Petipaan ja Tšaikovskiin. Esityksessä nähdään Balanchinen akateemisen taustan mukainen virheetön tyyli.

Sitten mentiin etiäppäin ja vuorossa oli edelleen koreografi Georgen Il Figliol Prodigo (The Prodigal Son, 'tuhluripoika'), sensuelli ja eksoottinen, erittäin vaikuttava balettikappale, musiikki siiskin Prokofjeviltä.

Uutta tuotantoa oli Immemoria koreografi Francesco Ventriglialta. Se pohjautuu Šostakovitšin 7. sinfoniaan ”Leningrad”, joka on sävelletty natsien hyökätessä kaupunkiin ja josta sittemmin on tullut vapauden ja oikeudenmukaisuuden symboli.

Niin, ei tästä ole juuri muuta sanottavaa. Kuvat ovat La Scalan sivuilta. Samoin kuin faktat. En löytänyt sitä balettikipinää, ehkä ei tarvikaan. Joten tähän asiaan emme palaa.

Aida, toinen tarkistus

Tämähän muodostui vallan jokavuotiseksi tapahtumaksi tämä Veronan Aida. Nyt läksin Comitato Culturalen matkaan. Ensin varasin 3 lippua. Ja niita maksaessani otin kuusi lisää. Täti vähän hymyili vinosti. Kun sitten maksoin niitä kuutta, pyysin viela kahta lisää. Siihen täti jo kommentoi, että meinaatko täyttää omalla ryhmälläsi koko bussin ja sori, meillä ei ole nyt paria lippua lisempää, joudut jonotuslistalle. Näiden jälkeen nimeni onkin tunnistettu kovin hyvin kyseisessä Comitatossa, hehs. Loppuviimein sain kuin sainkin vielä ne pari lippua ja koko porukkamme pääsi matkaan. Valtasimme bussin koko takaosan, luonnollisesti. Menomatkalla käänsin jouhevasti koko Aidan tarinan kuvakirjasta suomalaiselle tyttökaksikolle. Mukavasti tytöt kuuntelivat koko stoorin - äitinsa kylla sanoi, että "vieraskoreita"...

Ilmojen haltijatar ei ollut tänä vuonna täysin suosiollinen ja Veronassa satoi. Odotellessamme spektaakkelin alkua, menimme nauttimaan sateiselle terassille pikku spritzit, eväskorimme kanssa. Kuinka ollakaan, sade taukosi ja suunnistimme areenalle. Ja lava näytti kovin erilaiselta kuin viime vuonna! Ja istumapaikkamme olivat nyt kivipenkeillä takakaarteessa. Pepun pehmikkeet olivat tarpeen... Mutta näkymät olivat hyvät. Hivenen pieniltä porukka lavalla näytti, mutta ääni kuului hyvin.

Ikävä kyllä sateen tihutus alkoi taas. Ja katsomo täyttyi sateenvarjoista, lava tyhjeni ihmisistä. Paitsi kaikken tärkein siellä oli - pienellä kuivausmasiinalla edestakaisin kurvaileva tärkeän oloinen kaveri! Tihutus kun ehtyi, hommaa jatkettiin. Ja taas lopetettiin. Edestakaisin veivauksen jälkeen loppujen lopuksi näimme kaksi näytöstä. Se paras pätkä (Tattataa, tatatatata jne) ehti tulemaan! Jotenkin niin se meni se sääntö, että jos esitys peruutetaan ennenkuin näytöksen suunnitellusta alkamisajankohdasta on kulunut puolitoista tuntia, niin sitten lipuista saa rahat takasin. Niin suunnilleen siihen asti esiintyjät paikalla sinnittelivät...

Tosi tosi kiva reissu - iso kiitos koko meidän porukalle, oli hauskaa! Aida on hyvä - ens vuonna sit taasen! Ja tosi hienon näköinen oli kyllä katsomo kun se oli täynnä sateenvarjoa!

WICKED!!!!

Lontoo, tuo armoitettu musikaalien kaupunki! Jo melkoisen vakiintuneena oopperakommentaattorina laajennan lahjakkaasti ja sumeilematta perspektiiviäni Lontoossa näkemäämme musikaaliin Wicked. Se kertoo Elphaban tarinan, Elphaban, josta sittemmin on tuleva Lännen ilkeä noita. Jokaisella meillä on lapsuus, niin myös Elphaballa. Tämä täysin vihreänä syntynyt tyttö ystävystyy melkoisen nihkeästi Galindan kanssa. Sen Galindan, jota myöhemmin Glindaksi kutsutaan. Ja myös Pohjoisen hyväksi noidaksi. Heidän ystävyytensä ei etene ihan helposti, heillä kun on melkoisen erilaiset maailmankuvat ja arvot. Galinda lähinnä arvostaa ulkonäköään ja asioiden hyssyttelyä, Elphaba puolestaan oikeudenmukaisuutta. Sokerina kakussa on tietysti se, että tytöt päättävät ihastua samaan poikaan. Ensin vähän turhan ulkokultaiseen, mutta myöhemmin melkoiseksi ritariksi osoittautuvaan nuorukaiseen, Fiyeroon. Ozin Smaragdikaupungissa päälliköt ovat ikävän korruptuneita ja kun Elphaba meinaa paljastaa tämän, niin siinä ei hyvä heilu. Onnekseen Elphaba keksii lentämisen salaisuuden ja saa vielä pöllittyä oivan kirjan täynnä loitsuja. Monien koukeroiden jälkeen lavalla nähdään Peltikaveri, joka ei ole lainkaan Elphaban kaveri ja myöskin nähdään Linnunpelätin, joka on enempi Elphaban kaveri. Glinda ei ole varsinainen järjen jättiläs, mutta kun Ozin korruptoitunut ylipäällikkö ottaa ja karkaa, niin Glinda päätyy jonkunmoiseksi valtaapitäväksi Ozissa. Ja soppa on valmis ja Elphabaa ruvetaan kutsumaan ilkeäksi. Syystä että ei suostunut pysymään hiljaa epäoikeudenmukaisuuksien edessä.

Tarina liippaa monessa kohdin vanhaa Ihmemaa Oz tarinaa. Ja kertomus on kertakaikkiaan erittäin mukaansa tempaava. Eikä vähiten loistavan musiikin ansioista. Lontoossa Elphaban roolin meille esitti Rachel Tucker ja Glindaa lauloi Louise Dearman. Niin oli hyvää musiikki että menin ostamaan ko. nauhoitteenkin. Suosittelen erityisesti kipaletta Defying gravity.

Hih, sitä mainostettiin ynpäriinsä. Toi bussi oli muutenkin söpö - niita vanhempia versioita, joita on vähän niukasti liikenteessä.

Pianopianopiano

Jipiii! Tää olis onnellinen pianon omistaja! Nojoo, taidanpa olla ollut jo monen monta vuotta, mutta kun se piano on nököttänyt siellä Pohjolassa, niin ei ole vaan täällä puolen Alppia tuntunut siltä.

Hyvin piilossa pitämäni pianokuume oli ihan kivasti hallinnassa reilun puolitoista vuotta vain satunnaisesti pahemmaksi ärtyen. Jopas sitten sattui että kaverini myi meidän työpaikan superjoka-asiansähköpostilistan kautta kitaraansa. Vastasin tikkana "Minä tahon!" edes vilkaisematta millainen kitara se oliskaan. Ja niin kannoin jo seuraavana aamuna perusklassisen kitaran autooni - se on uskomatonta kuinka paljon täällä ihmisten välillä liikkuu tarpeetonta tavaraa, supersiististä kitarasta kantopussissa maksoin vain parikymppiä. Kuten myös niistä lähes uusista laskettelusuksista... Upeaa on toki se, että edes jotkut tajuavat tarjota itselleen tarpeettomia hyödykkeitä eteenpäin, mutta kuinka paljon sitä tavaraa on, se välillä hämmästyttää. Mutta onhan se varmaan hyvä että eurooppalaisten veronmaksajien raha kiertää käytössä...

Ja siitä kitarasta se roihahti ilmiliekkiin se pianokuume! Voi pahusta! Ensi alkuun tosin kompastuin jos jonkinlaiseen probleemiin - digipiano, sähköpiano, keikkapiano, kosketinsoitin, syntikka... MITÄ!!!??? En tiennytkään että pianoista on tullut tiedettä. Tai siis elektroniikkaa. Jota ei ihan tuosta vain todellakaan tajua. Tietysti jos ostaa vanhan mallisen pianon eli sen parhaan mallin: akustisen. Sitten tajuaa. Mutta kun. Joskus tulee eteen se hetki jolloin piano täytynee siirtää. Silloin ei houkuttele omata useamman sadan kilon lohkaretta tällä puolen Eurooppaa. Varsinkin kun semmoisen halutessaan olisi voinut kuljettaa tänne Suomesta. Jotain muuta on siis löydettävä. Lusikka kauniiseen käteen ja opiskelemaan. Monta polyfoniaa tulisi olla? Entä kosketinta? Se on helppo - piano on piano, joten 88! Phew. Ja kosketus, mistäs tämän sitten tietää??? Entä soundi? Useita ja taas useita sivuja selattuani aloin ymmärtämään jotain. Lähinnä kovasti sen, että makuasioita on kovin monia! Luin ja luin arvosteluja, vinkkejä ja ehdotuksia. On Yamahaa (italiaksi lausuttuna Yamaka), Casioo ("kasikyt luvun koskettimet" leima otsassaan edelleen), Kawaita, Rolandii, Korgii ja mitä vielä... Helpointa olisi mennä pianokauppaan! Mutta niitähän ei täällä maalla ole ihan joka mutkassa, joten jatkoin lukemista. Matkan varrella löysin etsimäni jo muutamaan kertaan ja jollain konstilla ne ammuttiin alas oksalta tuhannen kappaleiksi. Lopulta silmäni osuivat pieneen, näppärään ja laadukkaaseen. Kaikki samassa paketissa. Paketista jää ulos vain suuri koko ja paino. Mikä tietysti vaikuttaa lopulliseen äänen laatuun - tämän haitan siis otan tietoisesti. Etenkin kun sain Saksan Musakaupasta vastauksen, että pianon saa paloihin ja saa kuljetettua henkilöautolla.

Kova työ tuotti tulosta myös toisaalla - löysin Musakaupan vain tunnin ajomatkan päästä. Lähempää löytyy toki musakauppoja, mutta tämä Kauppa omaa suuren pianovalikoiman testattavaksi. Kauppalista kassissani sinne ajelin ja kosketus ja ääni olivat kohdillaan! Toisin kuin kokeilemassani Kawain kalliimmassa pianossa. Tai siinä Yamahassa, joka oli ihan kiva, mutta soundi ei ollut niinkään hyvä. Ikäväkseni heillä ei ollut minun pianoani varastossa, mutta sen pitäisi tulla minulle kotiinkuljetettuna ja koottuna viikon sisällä. Vielä olen juuri ja juuri malttanut odottaa...

Yksityiskohdista kiinnostuneille nimi tarkasti ottaen onpi Roland F110 SB

Ai joo, hivenen huvittava yksityiskohta on se, että valmistaja antaa pianon hankkijalle lahjaksi pianotuolin. Joten ei kande ostaa pianotuolia erikseen kun ostaa pianon. Mutta lahjatuolin saadakseen on kirjattava hankkimansa pianon sarjanumerotiedot valmistajan sivuille. Ja tämähän onnistuu vasta kun piano on kotona. Ilman tuolia. Kun piano rekisteröity valmistajan sivuille, menee ehkä vaan pari viikkoa niin jo saattavat lähettää lahjatuolin tulemaan.

Ja sitten vielä: Tämän uuden pianon hankinnan vuoksi on aiempi pianoni (pieni, kiva akustinen) tarjolla hyvään kotiin. Pianon tämän hetkinen sijanti on Pirkkala, sieltä sen saisi käydä noutamassa - kaikki tarjoukset otetaan huomioon!