Lainaan hanen artikkelinsa Blue Wingsin sivuilta. Olkaa hyva. Kiitti serkku!
tiistai 22. joulukuuta 2009
sunnuntai 29. marraskuuta 2009
Maisema
Aina joskus Alppeja ylittäessä sattuu hyvä säkä. Autolla tai lentäen. Joskus huono säkä. Autolla onneksi en ole huonoon säkään eli tositosi huonoon keliin tai megaruuhkiin törmännyt. Mutta lentokoneesta olen nähnyt välillä pelkkiä pilviä. Ja taas toisinaan saan nauttia esimerkiksi tällaisista maisemista. Aivan tosi upeeta!
keskiviikko 18. marraskuuta 2009
Prahassa II
Työmatkan kunniaksi pääsin tutustumaan Brenovin luostariin. Kirkossa, mikä oli barokkikonsertin paikka, oli tuhannen kylmä! Joten ohjelmaa aikaistettiin ja ilmeisesti myös lyhennettiin. Sillä konsertti kesti kolme piisiä. Melko lyhyitä. Urut olivat kyllä pramean näköiset ja kuuloiset!
Illalliselle saapuessamme meidät vastaanotti barokkimuusikkokaksikko portaikossa.
Ja illallisen lomassa saimme nauttia barokkitanssijoiden esityksestä vaaleanpunaisissa asuissaan! Barokkibändistä jäi ottamatta kuva, mutta heidän soittimensa pitää tarkistaa jostain - niin omituisia oli osa. Muun muassa klarinettimainen huilu. Koitan tarkentaa raporttiani lähitulevassa.
Jäänmurtoiltapalalla saimme myös nauttia musiikista. Tosin taisin olla miltei ainoa joka bändiä kuunteli, harmi... Ne soitti mm. "Some of these days" - illan paras (ja ainoa) bändi, ehdottomasti!
Prahassa
Marraskuun alussa kävin työmatkalla Prahassa! Se oli hienoa se! Ennen varsinaisen työn alkamista ehdin kiertelemään katselemassa kaupunkia. Ja viidentoista vuoden tauon jälkeen oli jo korkea aika tarkistaa mm. Kaarlen sillan paikallaan olo. Löytyi (alla). Yhdestä kivimuurista löysin tahattoaman taideteoksen (yllä) etsiessäni ruokapaikkaa, jonka piti olla ihan siinä portaiden keskivaiheilla. Ongelma oli vain se, että portaita oli monta. En siis löytänyt.
Pitkän kävelyni jälkeen, ennenkuin kiukku yllätti, löysin loistavan kuppilan, missä pääsin vihdoin syömään. Ja maistamaan tsekkiläistä olutta ruokani, Spiz obra Kyklopa eli Skewer of giant Kyklop, kyydittäjänä.
Löysin paikallisen "Mozartin" - tai ainakin patsaan mikä on pystytetty Mozartin Don Giovannin kantaesityksen kunniaksi.
Touko kokeilee
NYT on Toukolla BH-koe suoritettuna! Ja melkoinen viikonloppu kertakaikkiaan, wau!
Olen saattanut mainita, että menimme Toukon kanssa treeniryhmään, mitä vetää semmonen saksalainen "Wille". Koska ilman valkkua kokeeseen pääsy on mahdotonta. Ja täällä iloisessa Italiassa koiratreenaus ei varsinaisesti ole pop, joten jos/kun jotain tahtoo suorittaa, niin Saksa on melko kätevä vaihtoehto. Integroiduimme siis tuohon Willen ryhmään - muut koirat ovat lähinnä rottweilereita, joita koulutetaan huutamalla kurkku suorana ja käyttämällä quinzalio ai puntia eli kaulapantaa, jota nykäsemällä koira YMMÄRTÄÄ... Eli kurkkuun sattuu ja paljon. Koitimme siis Toukon kanssa tuoda ryhmään esimerkkiä, että pehmeämmillä keinoilla koirat myös oppivat. Välillä meitä tuijotettiin huuli pyöreänä kun tehtiin ittestämme pellejä!
Sitten vihdoin kokeeseen lähdön aika koitti. N:n kanssa pakattiin autoon T ja L ja yllätyspakettina D. Viimeisen ansiosta pääsimme ajelemaan Itävallan kautta kohti Saksaa ja Reutlingenia. Kevyen yhdentoista tunnin ajelun jälkeen saavuimme yöpaikkaamme, jonnekin päin Saksan eteläosia. Lyhyiden yöunien jälkeen ja intoa tietysti puhkuen suuntasimme aamulla Rottweilen kylään - kuinka ollakaan! - paikallisen rottweiler-klubin treenikentälle. Siellä olivat jo hakukokeet käynnissä ja autoja ohittaessamme peräkärryt hytkyivät sisällä haukkuvien koirien karjuessa meille.
Kostean mutaisilla pelloilla ryhdyimme sitten odottelemaan vuoroamme. Itse kenttä oli kyllä pramea - ei käy kieltäminen! Ensin vuorossa olin minä. Saksassa BH-kokeeseen kuuluu kirjallinen koe, eräänlainen ajokortti koiranpidolle. Kukin koiranohjaaja tekee sen vain kerran uransa aikana. Koetta varten opettelin paljon saksaa, 150 saksankielistä kysymystä koiranpidosta... Onneksi suuri osa oli monivalintakysymyksiä, mutta huhhuh. Saksastakin saa melkoisen kapulakielen kun oikein yritetään - jopa N:llä oli paikoin hermoissa pitelemistä kun hän treenasi mua. Noista 150 kysymyksestä 30 tuli kokeeseen - juurikaan yhtään ei oikeestaan saa mennä väärin...
Pääsin läpi! Sain puolikkaan virheen, joka kuulemma ei varsin suuri virhe ollutkaan. Jee! Eikun eteenpäin kokeessa. Itse kokeeseen olimme valmistautuneet N:n kanssa, niin että teemme sen aina "yhdessä" - niin oli itte Wille myös hyväksi päättänyt. Mutta eihän se sitten kokeessa niin mennyt. Lyhyesti täytyy myöntää, että koetta edeltäneissä treeneissä homma meni putkeen reippaasti paremmin. Sen enempää tätä muistelematta sanottakoon, että läpi meni.
Kaupunkiosuus kokeesta tehtiin pellon laidalla "väkijoukon" häiritessä koiraa jos jonkinmoisilla ärsykkeillä. Siinä oli niin Toukolla kuin mullakin naamassa pitelemistä. Siitäkin selvisimme kunnialla. Siis kokeesta. Nauroimme naurut pihalle tuomarin häipyessä näkyvistä.
Kiva oli seurata mm. schützhund-kokeiden suoritusta. Mm. yhden koiran haukku ärsytti tuomaria melkoisesti, mutta onneksi tuomari pääsi yli ärsytyksestään. Minkä se koira haukulleen mahtaa.
Kiva oli seurata mm. schützhund-kokeiden suoritusta. Mm. yhden koiran haukku ärsytti tuomaria melkoisesti, mutta onneksi tuomari pääsi yli ärsytyksestään. Minkä se koira haukulleen mahtaa.
Pientä iloa aiheutti kanssakilpailijoideni seuraaminen. Jossain vaiheessa ymmärsin, että kyllä, Saksassa ollaan. Viiksiä oli joka lähtöön. Olen pahoillani, että kuvat eivät tällä kertaa kerro tuhatta sanaa tai jopa enempää. Mutta sanokaa minun sanoneen - hienoja viiksiä oli!
Kotiin viemisiksi saimme pokaalin! Tosi iso, varmaan 50 senttii korkea, kultainen. Sen kruunaa huippua koristava rottweilerin kuva - en ole vielä keksinyt palkintokaapille hyvää sijoituspaikkaa.
Päivän kruunasi lukkiutunut auto. Missä tokikin koiruudet sisällä. Koiralaatikossa... Sadekin loppui kätevästi ja aurinko alkoi paistaa. Voi hyvän tähden. Hajonnutta ikkunaa huoltoasemalla paikattuamme saimme ajaa peräti parisataa metriä ennenkuin koirilla oli jälleen hyvin ilmastoidut oltavat. Ei käy elämä tylsäksi! Nauru pidentää elämää!
Päivän kruunasi lukkiutunut auto. Missä tokikin koiruudet sisällä. Koiralaatikossa... Sadekin loppui kätevästi ja aurinko alkoi paistaa. Voi hyvän tähden. Hajonnutta ikkunaa huoltoasemalla paikattuamme saimme ajaa peräti parisataa metriä ennenkuin koirilla oli jälleen hyvin ilmastoidut oltavat. Ei käy elämä tylsäksi! Nauru pidentää elämää!
perjantai 13. marraskuuta 2009
Ritorno a casa
Huhhuh, mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua viimeisen kirjoitelman jälkeen. Tai oikeastaan tämä “Hei, hulinaa” alkoi jo ennenkuin ylpeilin tänne tuosta vihreässä paidassa juoksemisesta.
Kaikille niille, kenelle en aiemmin paljastanyt, tämä tulee yllätyksenä. Mutta syntyneiden tekstieni määrähän korreloi matkustamisen kanssa. Ja erityisesti Suomi-matkailun. Kävin siis Suomikiertueella pari viikkoa sitten ja näin muodostui tekstitulvaan katko...
Suomessa ollessani mm. pohdimme lampaanlihanakeilla täytettyjä hotdokkeja syödessämme, että mikä onkaan hyvä ruokavalinta ensitreffeille. Lampaanlihanakkihodarit kaikilla oheistuotteilla täyteen ahdettuna eivät olleet ykkösvalintamme. Hirmu hyviä ne olivat, mutta niiden kanssa käy helposti kuin tortillan kanssa – ahne kun saa enemmän, täytteitä myös syliinsä, rinnuksille ja ympäri naamaa. Muitakin vaihtoehtoja plokkasimme auttamatta pois: Spaghetti lentelee pitkin naamaa, punaviinistä tummuu hampaat, pinaatti jää hampaiden väliin. Pitääkö pitsa syödä reunoineen vai ilman? Monta on sudenkuoppaa. Pohdimme oikein nettipalvelun perustamista, minne voitaisiin listata kaikki vältettävät ruuat. Ja tähän soppaan lisään romanialaisen psykolookisen kollegani hypoteesin ruoan laittoon ja syömiseen liittyvien tapojen ja tyylien korreloimisesta ihmissuhteiden kanssa, niin ihmehän se on, että kukaan uskaltaa enää mitään syödä. Erittäin huolissani olin/olen ystävästäni, ruotsalainen perusmukava jamppa. Hän meni ihastumaan tuohon romanialaiseen ja olimme sitten eräänä iltana dinnerillä isolla porukalla. Samaan aikaan kun minä söin perinteisen reippaasti pasta-ateriaani, romanialainen avarsi maailmankuvaamme hypoteesillaan. Pohdimme EU-rahoituksen hakemista, koejärjestelyä ja tarvittavien koehenkilöiden määrää. Ja ruotsalainen poika ei lopulta pystynyt muutakuin siirtelemään ruokaa lautasellaan. Sen verran sekaisin kaveri meni siitä, että mikä tyyli nyt olikaan toivottu… Herramunjeera, kyllä nyt syödä pitäisi uskaltaa!!! Syömättömyys tokikin tuotti pojan toivoman tuloksen – nyt on romanialainen tyttö käytetty Ruotsissa saakka. Jatkan tosin tilanteen seuraamista – jos kaveri alkaa näyttää nälkiintyneeltä, voimme mahdollisesti johtopäätellä suhteen perustuvan huijaukselle.
Mutta tavallaan tuo ruokahypoteesi oli mielenkiintoinen ja olenkin pohdiskellut sen mahdollista sisällyttämistä MHC-komplekseihin perustuvaan deittipalvelimeen. Eli positiivisen t-paitatestin jälkeen kohteet lähetetään tarkoin suunnatulle illalliselle palautekaavakkeineen. Jotta huijausta ei pääsisi tapahtumaan. Palautekaavake tokikin analysoidaan tarkoin tilastollisin menetelmin. Ja kaikki tämä vie kohti tarkoin kohdennettua palvelua.
Tietysti pohdimme myös kuinka vähän se ruoka sitten enää vaikuttaakaan, mikäli ensi- ja toisivaikutelma on saatu jo luotua esim. talvisen avannon äärellä kuivapuvun alta paljastuvan kalsariasun avulla.
Summa summarum lieni se, että kylläpä tämä saavutettu elämänkokemus jo antaakin eväät niin paljon suurempien asioiden ajatteluun ja laajentuneeseen maailmankuvaan kuin mitä luulimme tuossa reipas 15 vuotta sitten. Silloin sitä kuulemma luultiin, että kolmekymppiset on vanhoja! Vielä mitä – eihän nelikymppisetkään ole!
Näinkin tärkeillä pohdinnoilla ilmoitan, että olen jälleen linjoilla. Kerrottavaa riittää, kuviakin on, joten koitan löytää myös ajan raportoinnille! Btw, orvokit ovat edelleen elossa - kylläpä pienet asiat tekevät iloiseksi!
Kaikille niille, kenelle en aiemmin paljastanyt, tämä tulee yllätyksenä. Mutta syntyneiden tekstieni määrähän korreloi matkustamisen kanssa. Ja erityisesti Suomi-matkailun. Kävin siis Suomikiertueella pari viikkoa sitten ja näin muodostui tekstitulvaan katko...
Suomessa ollessani mm. pohdimme lampaanlihanakeilla täytettyjä hotdokkeja syödessämme, että mikä onkaan hyvä ruokavalinta ensitreffeille. Lampaanlihanakkihodarit kaikilla oheistuotteilla täyteen ahdettuna eivät olleet ykkösvalintamme. Hirmu hyviä ne olivat, mutta niiden kanssa käy helposti kuin tortillan kanssa – ahne kun saa enemmän, täytteitä myös syliinsä, rinnuksille ja ympäri naamaa. Muitakin vaihtoehtoja plokkasimme auttamatta pois: Spaghetti lentelee pitkin naamaa, punaviinistä tummuu hampaat, pinaatti jää hampaiden väliin. Pitääkö pitsa syödä reunoineen vai ilman? Monta on sudenkuoppaa. Pohdimme oikein nettipalvelun perustamista, minne voitaisiin listata kaikki vältettävät ruuat. Ja tähän soppaan lisään romanialaisen psykolookisen kollegani hypoteesin ruoan laittoon ja syömiseen liittyvien tapojen ja tyylien korreloimisesta ihmissuhteiden kanssa, niin ihmehän se on, että kukaan uskaltaa enää mitään syödä. Erittäin huolissani olin/olen ystävästäni, ruotsalainen perusmukava jamppa. Hän meni ihastumaan tuohon romanialaiseen ja olimme sitten eräänä iltana dinnerillä isolla porukalla. Samaan aikaan kun minä söin perinteisen reippaasti pasta-ateriaani, romanialainen avarsi maailmankuvaamme hypoteesillaan. Pohdimme EU-rahoituksen hakemista, koejärjestelyä ja tarvittavien koehenkilöiden määrää. Ja ruotsalainen poika ei lopulta pystynyt muutakuin siirtelemään ruokaa lautasellaan. Sen verran sekaisin kaveri meni siitä, että mikä tyyli nyt olikaan toivottu… Herramunjeera, kyllä nyt syödä pitäisi uskaltaa!!! Syömättömyys tokikin tuotti pojan toivoman tuloksen – nyt on romanialainen tyttö käytetty Ruotsissa saakka. Jatkan tosin tilanteen seuraamista – jos kaveri alkaa näyttää nälkiintyneeltä, voimme mahdollisesti johtopäätellä suhteen perustuvan huijaukselle.
Mutta tavallaan tuo ruokahypoteesi oli mielenkiintoinen ja olenkin pohdiskellut sen mahdollista sisällyttämistä MHC-komplekseihin perustuvaan deittipalvelimeen. Eli positiivisen t-paitatestin jälkeen kohteet lähetetään tarkoin suunnatulle illalliselle palautekaavakkeineen. Jotta huijausta ei pääsisi tapahtumaan. Palautekaavake tokikin analysoidaan tarkoin tilastollisin menetelmin. Ja kaikki tämä vie kohti tarkoin kohdennettua palvelua.
Tietysti pohdimme myös kuinka vähän se ruoka sitten enää vaikuttaakaan, mikäli ensi- ja toisivaikutelma on saatu jo luotua esim. talvisen avannon äärellä kuivapuvun alta paljastuvan kalsariasun avulla.
Summa summarum lieni se, että kylläpä tämä saavutettu elämänkokemus jo antaakin eväät niin paljon suurempien asioiden ajatteluun ja laajentuneeseen maailmankuvaan kuin mitä luulimme tuossa reipas 15 vuotta sitten. Silloin sitä kuulemma luultiin, että kolmekymppiset on vanhoja! Vielä mitä – eihän nelikymppisetkään ole!
Näinkin tärkeillä pohdinnoilla ilmoitan, että olen jälleen linjoilla. Kerrottavaa riittää, kuviakin on, joten koitan löytää myös ajan raportoinnille! Btw, orvokit ovat edelleen elossa - kylläpä pienet asiat tekevät iloiseksi!
torstai 29. lokakuuta 2009
Wilkinson run
Hehheee! Näin saatiin jopa mut juoksemaan. Kerättiin työpaikan juoksutapahtumaan likkaporukka. Kun tyttöjä oli ilmottautunut niin säälittävän vähän. Kaunistamaan tilastoja. Ja sovittiin, että juostaan se mitä jaksetaan... Joten logoksi muodostui loogisesti "Slow but Cool Girls". Vihreät t-paitamme herättivät ansaittua huomiota ja 10 km jaksoi juosta porukkahengen avulla just sen verran hyvin että maaliin pääsi. Siellä kyllä saatiiin jotain omituista kommenttia hitaasta vauhdistamme. Mutta ehkä jonain päivänä joku tajuaa, että jostain syystä myös ilman kelloa voi pitää hauskaa. Jatkamme harjoituksia. Ja mikäli väistyvä saittijohtajamme toteuttaa uhkauksensa järjestää tämä myös tulevina vuosina, niin teetämme sitten aina uuden värisen paidan hitaalle, mutta ah niin coolille ja hauskalle porukallemme!perjantai 16. lokakuuta 2009
Luento
Olipas meillä töissä oikein mielenkiintoinen luento. Ruotsalainen Isabella Lövin, nykyjään oikeen meppi ja kaikkee, kävi puhumassa liikakalastuksen vaikutuksista Itämereen. Rva Lövin on journalisti, joka alkoi huolestumaan ylikalastuksesta. Koska ensin Ruotsi päätti (joskus tuolla vuoden 2002 tienoolla), että nyt muuten turskaa kalastetaan ihan liikaa. Lopetetaanpa tyystin. Ja sitten EU jyrähti, että ette te voi noin päättää. Koska se syrjii ruottalaisia kalastajia. No ei sit, sano ruottalaiset. Ja tämähän sitten herätti journalistin, että kuin tolleen voi mieltä vaihtaa ihan tosta vaan!??!
Lövin sitten paneutui aikansa asiaan ja on nyt sitten kirjoittanut kirjan "Tyst hav – Jakten på den sista matfisken". Kirja on kait ainoostaan saatavilla ruotsiksi, joten hyvä minulle, että kuulin englanninkielisen esitelmän aiheesta! Kauheesti kirja on kaikkia palkintoja saannu.
Tiivistän tähän jotain mitä kuulin:
Pahassa jamassa ovat kalakannat maailmanlaajuisesti. Afrikan vesiltä käydään eurooppalaisten verorahoilla riistokalastamssa meidän pöytiimme kalaa kun omilta vesiltä ei irtoo enää riittävästi. Turskat kalastetaan pääosin 2-3 vuotiaina ja ne rupiaa lisääntymään vasta 6 vuotiaina. Tästä päästään helposti ongelman ytimeen… Ankeriaat puolestaan, jotka tulee meillä pohjolassa sukukypsiksi vasta ihan hirmu vanhoina ja sittenkin niitten pitää mennä Sargassomerelle asti lisääntymään, niin niitä ei oo melkeen ollenkaan enää. Ja kannan vahvistuminen ottaa vähintään 80 vuotta, mikäli just nyt lopetetaan tyystin niitten tappaminen. Turskan kanssa on myös yksi ongelma se, että mm. Newfoundlandissa, missä turskaa oli 100 vuotta sitten niin paljon, ettei airot mahtuneet veteen, niin siellä on kanta romahtanut myös ja hopsis. Dominoivat lajit onkin nyt sitten ravut ja katkaravut, jotka syövät turskan munia! Koitaa siinä sitten turskakanta vahvistua aktiivisesti. Ei o helppoo. Yksi tulevaisuudenskenaario onkin se, että tulevaisuudessa olemme tyhjentäneet meret niin tyystin, että syömme lähinnä meduusoita...
Nii, ja sitten ne kalat, jotka tarttuu verkkoon, mutta on turhan pieniä, niin nehän heitetään takasin mereen. Tämän olin sisäistänytkin ja kiukkuni vaientanut luulolla, että kyllä ne selviää. Joo, kuulemma 1% niistä säilyy hengissä. Muut takasin dumpatut kuolee.
Kyllähän nämä asiat pikkuhiljaa tietysti porautuu ihmisten tietoisuuteen, mutta tällä hetkellä keinot kaupallisen kalastuksen hillitsemiseen ja sen ympäristövaikutusten havaitsemiseen ovat melko niukat, koska jostain syystä halutaan sulkea silmät. Jostain syystä sallitujen kalasaaliiden rajoja määrittää tahot, jotka eivät ole halunneet uskoa tutkijoiden ehdottamia kestävän kalastuksen rajoja. Pientä muutosta parempaa on ihan viime vuosilta havaittavissa, mutta ikävä kyllä laiton kalastus lisää ongelmia entisestään. Tätäkin onneksi valvotaan, toivottavasti aina vain paremmin ja paremmin. Yksi pelikaveri on mukana ko. valvontabisneksessä - vaikuttaa pätevältä.
Ja lisäksi luennolla oli hassuja sivuvaikutuksia täällä meidän “saitilla”… Istuttivat orvokit – viime tiistaina!! Ja maalasivat katumaalaukset uudestaan. Ehkä Rysselissä ei oo enää orvokkeja. Eikä ne täälläkään montaa yötä pärjää, se on varma. Kohta menen taas lounaan kunniaksi tarkistamaan niiden hyvinvoinnin...
Lövin sitten paneutui aikansa asiaan ja on nyt sitten kirjoittanut kirjan "Tyst hav – Jakten på den sista matfisken". Kirja on kait ainoostaan saatavilla ruotsiksi, joten hyvä minulle, että kuulin englanninkielisen esitelmän aiheesta! Kauheesti kirja on kaikkia palkintoja saannu.
Tiivistän tähän jotain mitä kuulin:
Pahassa jamassa ovat kalakannat maailmanlaajuisesti. Afrikan vesiltä käydään eurooppalaisten verorahoilla riistokalastamssa meidän pöytiimme kalaa kun omilta vesiltä ei irtoo enää riittävästi. Turskat kalastetaan pääosin 2-3 vuotiaina ja ne rupiaa lisääntymään vasta 6 vuotiaina. Tästä päästään helposti ongelman ytimeen… Ankeriaat puolestaan, jotka tulee meillä pohjolassa sukukypsiksi vasta ihan hirmu vanhoina ja sittenkin niitten pitää mennä Sargassomerelle asti lisääntymään, niin niitä ei oo melkeen ollenkaan enää. Ja kannan vahvistuminen ottaa vähintään 80 vuotta, mikäli just nyt lopetetaan tyystin niitten tappaminen. Turskan kanssa on myös yksi ongelma se, että mm. Newfoundlandissa, missä turskaa oli 100 vuotta sitten niin paljon, ettei airot mahtuneet veteen, niin siellä on kanta romahtanut myös ja hopsis. Dominoivat lajit onkin nyt sitten ravut ja katkaravut, jotka syövät turskan munia! Koitaa siinä sitten turskakanta vahvistua aktiivisesti. Ei o helppoo. Yksi tulevaisuudenskenaario onkin se, että tulevaisuudessa olemme tyhjentäneet meret niin tyystin, että syömme lähinnä meduusoita...
Nii, ja sitten ne kalat, jotka tarttuu verkkoon, mutta on turhan pieniä, niin nehän heitetään takasin mereen. Tämän olin sisäistänytkin ja kiukkuni vaientanut luulolla, että kyllä ne selviää. Joo, kuulemma 1% niistä säilyy hengissä. Muut takasin dumpatut kuolee.
Kyllähän nämä asiat pikkuhiljaa tietysti porautuu ihmisten tietoisuuteen, mutta tällä hetkellä keinot kaupallisen kalastuksen hillitsemiseen ja sen ympäristövaikutusten havaitsemiseen ovat melko niukat, koska jostain syystä halutaan sulkea silmät. Jostain syystä sallitujen kalasaaliiden rajoja määrittää tahot, jotka eivät ole halunneet uskoa tutkijoiden ehdottamia kestävän kalastuksen rajoja. Pientä muutosta parempaa on ihan viime vuosilta havaittavissa, mutta ikävä kyllä laiton kalastus lisää ongelmia entisestään. Tätäkin onneksi valvotaan, toivottavasti aina vain paremmin ja paremmin. Yksi pelikaveri on mukana ko. valvontabisneksessä - vaikuttaa pätevältä.
Ja lisäksi luennolla oli hassuja sivuvaikutuksia täällä meidän “saitilla”… Istuttivat orvokit – viime tiistaina!! Ja maalasivat katumaalaukset uudestaan. Ehkä Rysselissä ei oo enää orvokkeja. Eikä ne täälläkään montaa yötä pärjää, se on varma. Kohta menen taas lounaan kunniaksi tarkistamaan niiden hyvinvoinnin...
tiistai 13. lokakuuta 2009
Kielestä
Minähän en tunnetusti koskaan ole ollut mikään varsinainen kielinero. Täällä tosin tunnen olevani koiraneron lisäksi englantinero. Mikä hienoa onkin. Luonnollisesti. Mutta italianero en ihan vielä ainakaan ole. Opiskelut ovat kyllä hyvässä vauhdissa! Ja nyt on aika kertoa osa siitä mitä olen oppinut.
Ilahdutan kovin usein ystäviäni yritelmilläni, joista viimeisin on “lucioso”. Kuulemma sanaa ei ollut olemassa ennenkuin lausuin sen, mutta sehän on niin selkeästi semmonen niinku “valoa lähettävä” (objektista, kukten heijastin). Mistä syystä sitten opinkin uuden termin nimeltä ‘onomatopoeettinen’, jonka johdimme tarkoittamaan myös ylläolevaa tapausta. Todelliseen onomatopoetiaan kuuluisi enemmänkin ehkä “kolibri” eli kännykällä soitettu “häly”, mihin ei suinkaan kuulu vastata. Paikallinen nimitys sille on “squillo”
Sarjassamme Parhaat kielimokat - jotain muistikuvia matkan varrelta:
Kuten tiedämme “sempre” = “aina” kun taas äs ja ee –kirjaimia myös sisältävä “spesso” = “usein”. Minun kaltaiselleni kielinerolle tuossa jälkimmäisessä ei juurikaan ole eroa sanoihin “stesso” (= “sama”) tai “sesso” (=”seksi”). Kun nämä ovat kaikki kauniissa sekamelskassa päässäni, niin ei ihme, että suusta tulee välillä jos jonkinmoinen kielikukkanen.
Toinen stoori liittyy siihen, että olin juurikin takonut päähäni jonottamista koskevia sanoja (mm. “fila”, “coda”) ja sittenpä jonossa seistessämme kollegani oli hyvin hämmentynyt kun päädyin päästämään ilmoille termin “fica” (=”figa”=”v**tu”). Sen koommin en ole ko. termiä sekoittanut. Suomalainen ystäväni kertoi kuinka oli yrittänyt tilata viikunoita (“fico”) jälkiruuaksi millä lie hunajapedillä ja neroisasti muisti, että kyllä se viikuna on feminiini-sana (taas päästään muotoon “fica”). Tarjoilijaneiti ei ihan heti tajunnut, että mitä pitikään tarjoilla.
Pientä iloa olen aiheuttanut myös ääntämykselläni muun muassa puhuessani neljän aseman pitsasta (ihan vielä kieli ei joka kerralla tuota täydellisesti ääntämyseroa “dz”:n ja “z”:n välillä...).
Vielä mausteeksi pohjalle muita kielen kiemuroita:
Älä sano täällä “Katso merta”. Se on kaksi kirosanaa. Olen myös oppinut olemaan etsimättä katsellani jotain yllättävää katsottavaa kun kuulen tuon ensimmäisen jossain. Ja suomalaisille puhun tarvittaessa vain että “Kato”. On tietysti myös muita sanoja, jotka tarkoittavat suomeksikin jotain, kuten ‘suora’, ‘multa’, ‘rotta’, ‘verso’, ‘per una’ (nunna, sakko, rikki, kohti, yhdelle). Ja yksi erittäin tärkeä, mitä käytän paljon: 'nonni', joka tarkoittaa 'isovanhemmat'.
Jotkut eläinyhdistelmät on sallittuja ja jotkut eivät suinkaan. Esim. “kalakoira” on täysin sallittu ja suositeltava, mutta “porsaskoira” ei. Eikä “porsaslehmä”. Hmm. Kuka nämä päättää, että mikä on kirosana ja mikä ei.
Jatkan siis harjoituksia.
Ilahdutan kovin usein ystäviäni yritelmilläni, joista viimeisin on “lucioso”. Kuulemma sanaa ei ollut olemassa ennenkuin lausuin sen, mutta sehän on niin selkeästi semmonen niinku “valoa lähettävä” (objektista, kukten heijastin). Mistä syystä sitten opinkin uuden termin nimeltä ‘onomatopoeettinen’, jonka johdimme tarkoittamaan myös ylläolevaa tapausta. Todelliseen onomatopoetiaan kuuluisi enemmänkin ehkä “kolibri” eli kännykällä soitettu “häly”, mihin ei suinkaan kuulu vastata. Paikallinen nimitys sille on “squillo”
Sarjassamme Parhaat kielimokat - jotain muistikuvia matkan varrelta:
Kuten tiedämme “sempre” = “aina” kun taas äs ja ee –kirjaimia myös sisältävä “spesso” = “usein”. Minun kaltaiselleni kielinerolle tuossa jälkimmäisessä ei juurikaan ole eroa sanoihin “stesso” (= “sama”) tai “sesso” (=”seksi”). Kun nämä ovat kaikki kauniissa sekamelskassa päässäni, niin ei ihme, että suusta tulee välillä jos jonkinmoinen kielikukkanen.
Toinen stoori liittyy siihen, että olin juurikin takonut päähäni jonottamista koskevia sanoja (mm. “fila”, “coda”) ja sittenpä jonossa seistessämme kollegani oli hyvin hämmentynyt kun päädyin päästämään ilmoille termin “fica” (=”figa”=”v**tu”). Sen koommin en ole ko. termiä sekoittanut. Suomalainen ystäväni kertoi kuinka oli yrittänyt tilata viikunoita (“fico”) jälkiruuaksi millä lie hunajapedillä ja neroisasti muisti, että kyllä se viikuna on feminiini-sana (taas päästään muotoon “fica”). Tarjoilijaneiti ei ihan heti tajunnut, että mitä pitikään tarjoilla.
Pientä iloa olen aiheuttanut myös ääntämykselläni muun muassa puhuessani neljän aseman pitsasta (ihan vielä kieli ei joka kerralla tuota täydellisesti ääntämyseroa “dz”:n ja “z”:n välillä...).
Vielä mausteeksi pohjalle muita kielen kiemuroita:
Älä sano täällä “Katso merta”. Se on kaksi kirosanaa. Olen myös oppinut olemaan etsimättä katsellani jotain yllättävää katsottavaa kun kuulen tuon ensimmäisen jossain. Ja suomalaisille puhun tarvittaessa vain että “Kato”. On tietysti myös muita sanoja, jotka tarkoittavat suomeksikin jotain, kuten ‘suora’, ‘multa’, ‘rotta’, ‘verso’, ‘per una’ (nunna, sakko, rikki, kohti, yhdelle). Ja yksi erittäin tärkeä, mitä käytän paljon: 'nonni', joka tarkoittaa 'isovanhemmat'.
Jotkut eläinyhdistelmät on sallittuja ja jotkut eivät suinkaan. Esim. “kalakoira” on täysin sallittu ja suositeltava, mutta “porsaskoira” ei. Eikä “porsaslehmä”. Hmm. Kuka nämä päättää, että mikä on kirosana ja mikä ei.
Jatkan siis harjoituksia.
torstai 8. lokakuuta 2009
Jatkoa
Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, nyt olen syönyt kurpitsaa. Juurikin sinä samaisena päivänä jolloin olin tuolla kurpitsafestareilla. Markkinoilta ostetusta kurpitsasta valmistettu illallisemme oli niin upea, että se ansaitsee ihan oman pienen tekstin pätkänsä. Kurpitsa oli juurikin niin hieno kuin myyjätäti väitti. Tiivistä tavaraa, kauniin väristä. Ja sen me leikkasimme uunivuokaan paloiksi, vähän yrttejä, suolaa ja pippuria ja uuniin vajaaksi puoleksi tunniksi. Hyvää oli, kertakaikkiaan.
Mutta vielä huipumpaa oli se, että me tehtiin kastanjia. Kastanjoita. Marroneja. Itte!Vihdoinkin minulle on nimittäin selvinnyt mitä ne metsänpohjaa peittävät pikkusiilit tosiasiassa ovat. Himpura. Ne on kastanjia! Ei sitten aikasemmin tullut hoksattua. Jokaisessa piikkipallossa on sisällä kolme kastanjaa. Ja mitä vanhempi puu, sitä isompia kastanjat ovat (ei kuulemma niinkään riipu ravinteiden tai veden saannista tuotteen koko). Ja metsät ovat täynnänsä niitä, joten nyt riittää puuhaa joka koiralenkille. Niin paljon kuin joku vain jaksaa syödä kastanjia. Ikävä kyllä ne eivät kauaa säily, eivät raakoina eivätkä valmisteina. Hupaisaa muuten on se, että metsissä ropisee tätä nykyä melkoisesti. Kastanjat ja tammenterhot tippuilevat puista joka puolella!
Ja pikapikaa kastanjien valmistusohje (älä koita tätä kotona mikäli käytössäsi on vain kotoisia hevoskastanjia!). Ensin tsekataan huonot pois kerätystä satsista. Eli kastanjat laitetaan veteen ja kelluvat heitetään pois. Teoria taustalla on se, että jos kastanjassa piilee mato, se kaivaa sisuksiin reikiä, jolloin kastanjaan jää ilmaa ja se kelluupi.
Sitten hyviin tehdään ristikkäisviilto. Meillä oli kova kiista oppimestarini C:n kanssa, että kuinka syvään veitsi kannattaa painaa. Lopputulos oli se, että melko syvään, jotta kastanja aukeaa kypsennyksen aikana. Ja on sitten kivampi poimia suuhun kuoren sisältä. Viilletyt kastanjat laitetaan kiehumaan vartiksi, minkä jälkeen ne levitetään uunipellille. Päälle pirskotetaan valkoviiniä sekä maustetaan suolalla. Uuniin pariinsataan asteeseen vartiksi ja avot! Kastanjat ovat valmiita! Hyviä välittömästi oitis siltään, hunajan kera myös. Ja hyviä jäähtyneinä kanssakin. Niin hyviä että jäätelö säästyi seuraavaan päivään.
tiistai 29. syyskuuta 2009
Kurpitsafestarit!
Viime viikonloppuna täällä meidän kylillä oli kertakaikkiaan kahdetkin festarit! Oli perunafestarit (La Sagra della Patata) Comabbiossa ja kurpitsafestarit (La Sagra della Zucca) Osmatessa. Jälkimmäisen pitäjän läpi kulkee yksi tie ja toki oli käytännöllisintä sulkea koko katu kilometrin matkalta ja pystyttää festarit sen varteen. Autot kiertäkööt! Kurpitsafestareista kuulin vähän juttua, että ne olivat olleet huiput jo edellisvuonna, joten valitsin kohteeksi ne. Vaikka samantien suussa tuntui kotoisten, keltaisten säilykekurpitsojen maku. Etenkin jos niitä erehtyy luulemaan Assarinullakolla persikan paloiksi... Mutta kaikelle pitää antaa mahdollisuus, jopa kurpitsoille.
Koko kylä oli koristeltu kurpitsoilla, niitä myytiin jos jonkunmoisia ja tokikin oli parhaan asetelman kilpailu. Voitte vaan arvailla mikä alla olevista esimerkeistä oli mun mielestä huipuin! Markkinahumussa myytiin myös toki monenmoisia käsitöitä ja ruokateltasta olisi saanut syödäkseen kurpitsaherkkuja, jos olisi saapunut ajoissa. Jouduimme tyytymään hieman mitättömämpään valikoimaan. Mutta ostimme 'illalliskurpitsan'. (Luulen, että kurpitsaan ei voi kuolla - PYSTYN syömään sitä illalliseksi. Pystyn. Pystyn.) Ja jälleen opin uutta. Että jos kurpitsanmyyjätätille sanoo, että miten haluaa kurpitsansa valmistaa, niin hänpä valkkaa oikeaoppisen kurpitsan kyseiselle ruualle. Meille valikoitu kurpitsa oli 'täyttä tavaraa', joten erinomainen (niinhän ne väittää...) siivutettava ja uunitettava.
Lisäväriä markkinoihin toi se, että mm. Touko on hieman niin sanotusti vieraantunut väkijoukoista. Kaveri oli vähintääkin rasittava poukkoillessaan ympäri markkinoita. Joten pyhästi päätin, että väkijoukkotreenit vähintään kerran viikossa tästä lähin.
Koko kylä oli koristeltu kurpitsoilla, niitä myytiin jos jonkunmoisia ja tokikin oli parhaan asetelman kilpailu. Voitte vaan arvailla mikä alla olevista esimerkeistä oli mun mielestä huipuin! Markkinahumussa myytiin myös toki monenmoisia käsitöitä ja ruokateltasta olisi saanut syödäkseen kurpitsaherkkuja, jos olisi saapunut ajoissa. Jouduimme tyytymään hieman mitättömämpään valikoimaan. Mutta ostimme 'illalliskurpitsan'. (Luulen, että kurpitsaan ei voi kuolla - PYSTYN syömään sitä illalliseksi. Pystyn. Pystyn.) Ja jälleen opin uutta. Että jos kurpitsanmyyjätätille sanoo, että miten haluaa kurpitsansa valmistaa, niin hänpä valkkaa oikeaoppisen kurpitsan kyseiselle ruualle. Meille valikoitu kurpitsa oli 'täyttä tavaraa', joten erinomainen (niinhän ne väittää...) siivutettava ja uunitettava.
Lisäväriä markkinoihin toi se, että mm. Touko on hieman niin sanotusti vieraantunut väkijoukoista. Kaveri oli vähintääkin rasittava poukkoillessaan ympäri markkinoita. Joten pyhästi päätin, että väkijoukkotreenit vähintään kerran viikossa tästä lähin.
keskiviikko 23. syyskuuta 2009
Ilmastoasiaa
Olen päätynyt täällä vihreisiin tiimeihin ja tietoa ympäristöllisistä asioista virtaa ihailtavasti sähköposteihini. Edellismaanantaina pyöräiltiin villisti ympäriympäri työpaikkamme edessä aukeavaa liikenneympyrää. Parahiksi plokkaamaan liikennettä lounastunnin alkaessa! Päästiin tempauksella muutamaan lehteenkin - heh, tarvis varmaan ruveta ottamaan provikoita nuista kuvista... Tuo tempaus liittyi maailmanlaajuiseen ilmastoherätykseen - ja paljonhan tapahtumia olikin sitten ympäriinsä (ks. video).
Puffaan vielä linkit pariin ilmastofilmiin. Ensimmäisen voi kattella netistä ilmatteeksi. Itse en ole vielä nähnyt Yann Arthus-Bertrandin filmiä HOME, koska tietokone-televisiokaapeli on hankkimatta. Ja filmi lupaa upeita kuvia maapallosta, joten mieluummin kattelen sen isommalta näytöltä. Elokuvan lehdistötilaisuus oli katsomisen arvoinen.
Ja se toinen leffa on dokumentti tulevaisuudesta, vuodelta 2055, esittäen kysymyksen "Miksi emme pysäyttäneet ilmastonmuutosta silloin kun siihen oli viela mahkut?" Eli Age of Stupid.
Puffaan vielä linkit pariin ilmastofilmiin. Ensimmäisen voi kattella netistä ilmatteeksi. Itse en ole vielä nähnyt Yann Arthus-Bertrandin filmiä HOME, koska tietokone-televisiokaapeli on hankkimatta. Ja filmi lupaa upeita kuvia maapallosta, joten mieluummin kattelen sen isommalta näytöltä. Elokuvan lehdistötilaisuus oli katsomisen arvoinen.
Ja se toinen leffa on dokumentti tulevaisuudesta, vuodelta 2055, esittäen kysymyksen "Miksi emme pysäyttäneet ilmastonmuutosta silloin kun siihen oli viela mahkut?" Eli Age of Stupid.
maanantai 21. syyskuuta 2009
Kyltti
Paikallisen Prismani pihalla oleva invaparkkiskyltti on saanut kaverikseen alla olevan lisämääritteen. Ja ehkäpä siitä syystä ihailtavan usein olen nähnyt paikat vapaina. Erityisesti ottaen huomioon paikallisten muuten erittäin villit parkkeerauskeksinnöt. Aivan loistava idis, joten ansaitsi saada paikkansa plokissa!
"Haluukko nää mun parkkipaikkani? Ota minun vammani!"torstai 17. syyskuuta 2009
Paljon onnea!
Tasan vuosi sitten kirjoitin ensimmäisen tekstini tänne plokiin. Niin se aika rientää. Ja kun nyt lueskelen tekstejäni, niin tavallaan hyvä, että olen kirjoittanut asioita muistiin. Ei niitä muuten muistaisi. Mutta huvittavaa niitä on lukea, ei voi mitään.
Keksin jokin aika sitten superloistavan idean, että kokoan teksteistä semmoisen hurjan hauskan päiväkirjan valokuvineen muistoksi itselleni. Semmoisen kovakantisen komian painetun kirjan. Tekstit kun on täällä valmiina. Kunhan editoi homman kasaan. Taidan kuitenkin vielä toisen kerran miettiä josko tekisin sittenkin jonkun niukkasanaisen yhteenvedon runsailla kuvilla.
Tosi vaikeeta on välillä ollut kirjoittaa. Paljon tapahtuu ympärillä, mutta osaa en pysty kuvailemaan sanoin, osaa en viitsi tai halua muistella jälkikäteen, osaa en vaan muuten kirjoita. Mutta joka tapauksessa elämä etenee täällä Alppien "alla". Sosiaalinen turvaverkko on hahmottunut, lähitienoiden tuntemus on hyvällä mallilla, paikallinen kieli sujuu niin, että koiratyyppien kanssa voin melkein jo rupatella. Vieraita on käynyt kanssa kivasti piristämässä arkea ja muistuttamassa Suomesta. Työt sujuvat ja kotiasiat ovat kunnossa. Ainakin niin kauan kun talvi iskee taas luihin ja ytimiin...Tulevaisuuskin näyttää hyvältä, etenkin kun on kaksi Suomen reissua varattuna! Vielä kun syksyn oopperakausi pyörähtäisi käyntiin...
Hyvillä mielin voin siis astua ulkomaavuoteeni numero kaksi. Toivon saavani kerrotuksi osin mielenkiintoisia, osin hauskoja, osin (hyvin) kuvin varustettuja ja osin muuten vaan ältsin hyviä juttuja.
Keksin jokin aika sitten superloistavan idean, että kokoan teksteistä semmoisen hurjan hauskan päiväkirjan valokuvineen muistoksi itselleni. Semmoisen kovakantisen komian painetun kirjan. Tekstit kun on täällä valmiina. Kunhan editoi homman kasaan. Taidan kuitenkin vielä toisen kerran miettiä josko tekisin sittenkin jonkun niukkasanaisen yhteenvedon runsailla kuvilla.
Tosi vaikeeta on välillä ollut kirjoittaa. Paljon tapahtuu ympärillä, mutta osaa en pysty kuvailemaan sanoin, osaa en viitsi tai halua muistella jälkikäteen, osaa en vaan muuten kirjoita. Mutta joka tapauksessa elämä etenee täällä Alppien "alla". Sosiaalinen turvaverkko on hahmottunut, lähitienoiden tuntemus on hyvällä mallilla, paikallinen kieli sujuu niin, että koiratyyppien kanssa voin melkein jo rupatella. Vieraita on käynyt kanssa kivasti piristämässä arkea ja muistuttamassa Suomesta. Työt sujuvat ja kotiasiat ovat kunnossa. Ainakin niin kauan kun talvi iskee taas luihin ja ytimiin...Tulevaisuuskin näyttää hyvältä, etenkin kun on kaksi Suomen reissua varattuna! Vielä kun syksyn oopperakausi pyörähtäisi käyntiin...
Hyvillä mielin voin siis astua ulkomaavuoteeni numero kaksi. Toivon saavani kerrotuksi osin mielenkiintoisia, osin hauskoja, osin (hyvin) kuvin varustettuja ja osin muuten vaan ältsin hyviä juttuja.
lauantai 12. syyskuuta 2009
Poikkeuksia
En ole vielä saanut tarkempaa osoitetta siihen ala-arvoiseen pastaravintolaan, harmillista. Siitä huolimatta jatkan ruokapaikkojen arvostelua. Olenhan siihen(kin) äärimmäisen pätevä. Hyvä ruoka, parempi mieli.
Viime viikonloppuna olin ystävieni kanssa Milanossa. Ja täytyy myöntää, että ruoka- ja juomapaikkojen saralla saimme kokemuksia ääripäästä toiseen. Joten raportoitavaa riittää. Duomon ympäristö ei edelleenkään loista hyvien kokemusten loimussa. Tällä kertaa nautimme muutaman olusen siinä Duomon lähistöllä, missä oli myös KAIKKI urheilulajit esittelyssä ympärillämme. En ole niin kallista olutta ennen juonutkaan. Se oli näiden ravitsemuslaitosten ehkä ainoa ansio... Mielenkiintoisen valokuvanäyttelyn (Camera Work) jälkeen meillä oli huutava nälkä, joten kauas ei olisi päässyt. Joten otimme sitten tietoisen riskin ja tilasimme myös ruuan. Kuvat ruokalistassa olivat houkuttelevia ja hinnat reippaat, mutta vielä siedettävän rajoilla. Täällä monessakin ravintolassa on tapana, että muonat eivät tule kaikille pöydässä olijoille yhtä aikaa. Tuntuu edelleen aina yhtä omituiselta. Kun vihdoin ruoat tiputtelivat pöytään, niin näky ei silmiä hivellyt, annoskoko oli pieni ja pitsat, hmm... Noh, niin. Tämä, kuten varmasti kaikki likiDuomonäkymän omaavat turistipaikat, ruokapaikka saa arvosanan "Ruoka, parempi mieli". Kannattaa mennä vain hyvin nälkäisenä.
Miellyttävän yllätyksen koimme hyvin lähellä sitä paikkaa, minkä viimeksi haukuin. Älkää siis menkö sinne vaan kivenheiton päässä olevaan kiinalaiseen ravintolaan Mei Lin. Ravintola on rauhallinen ja palvelu oli ystävällistä. Joskin kaverit välillä unohtelivat joitain osia tilauksestamme, mutta loppuviimein saimme vatsamme oikein täyteen ja mieli oli kaikin puolin hyvä. Niin joo, tilauksia vastaanottava kaveri, ehkä omistaja itse, tunnisti puheestamme, että olemme Nokia-maasta. Tuo kaveri ei osallistunut ruoan tai liittyvien välineiden kuljetteluun lainkaan vaan hoiteli lähinnä pr-puolta. Hintatasokin oli siedettävä, joten suosittelen lämpimästi! Ja sijainti todellakin Milanon ydinkeskustassa.
Toinen suositeltava paikka on siellä kanava-alueella, minkä mainitsin jo aiemmin hyväksi paikaksi. Lombardialaiseen keittiöön erikoistunut Damm-atrà - ja ei mitään käryä nimen alkuperästä. Kovin italialainen pitseria-ravintola tuo oli. Pöytävaraushan siellä olisi pitänyt olla, mutta paikalliseen tapaan meidän seurueellemme järkättiin sija tuota pikaa. Ihailtavaa. Ei-ihan-pieni-paikka oli aivan piukassa porukkaa ja siitä huolimatta välittömästi istuuduttuamme saimme ruokalistojen seuraksi alkudrinksut. Olimme valmistautuneet tilauksen jälkeen odottamaan noin ikuisuuden täyden ravintolasalin nähtyämme. Emme olleet kuin ehtineet aloittaa odotuksemme, niin eikös ruoka jo tuotu herkullisen näköisenä eteemme! Wau. Naapuripöydässä pöydänkokoiset milanonpihvit syönyt paikallinen pariskunta tietysti jutteli meille muutaman sanan suomeksi lähteissään. Olivat olleet usein lomailemassa Suomessa. Ja laskua maksaessamme kassasetä tiedusteli haluammeko vielä paikalliset erikoisuusdrinksut, hän haluaisi tarjota tälläisen makuelämyksen. Ja sieltä ne paukahti, limoncellot käsiimme. Aivan loistopaikka.
Loppukevennykseksi sitten vielä ruotsinlaivakokeumuksemme Milanon sydämestä. Johann Sebastian Bar... Huhhuh. Huonoa livemusiikkia koskettimia, huilua ja laulua tarjoilevalta monilahjakkuudelta, jonka tahtiin kanssaihmiset tanssivat. Sisustus kopioitu laivalta. Ja ensimmäinen drinksu kympin. Otit sitten mitä tahansa. Ai niin, ja lista oli täynnä omistajan kuvia... Drinksujen tulo kesti noin puoli tuntia, mitä oli sitten pyritty hyvittämään laittamalla irlantilaiseen kahviin lähes pelkkää viskiä ja konjakkilasiin pullollinen konjakkia. Huh. Paikka tokikin säilynee muistoissamme ikuisesti, mutta se lieneekin baarin ainoa positiivinen puoli. Tänne älkää menkö. Vaikka onkin kanava-alueella. Säännön vahvistava poikkeus.
Viime viikonloppuna olin ystävieni kanssa Milanossa. Ja täytyy myöntää, että ruoka- ja juomapaikkojen saralla saimme kokemuksia ääripäästä toiseen. Joten raportoitavaa riittää. Duomon ympäristö ei edelleenkään loista hyvien kokemusten loimussa. Tällä kertaa nautimme muutaman olusen siinä Duomon lähistöllä, missä oli myös KAIKKI urheilulajit esittelyssä ympärillämme. En ole niin kallista olutta ennen juonutkaan. Se oli näiden ravitsemuslaitosten ehkä ainoa ansio... Mielenkiintoisen valokuvanäyttelyn (Camera Work) jälkeen meillä oli huutava nälkä, joten kauas ei olisi päässyt. Joten otimme sitten tietoisen riskin ja tilasimme myös ruuan. Kuvat ruokalistassa olivat houkuttelevia ja hinnat reippaat, mutta vielä siedettävän rajoilla. Täällä monessakin ravintolassa on tapana, että muonat eivät tule kaikille pöydässä olijoille yhtä aikaa. Tuntuu edelleen aina yhtä omituiselta. Kun vihdoin ruoat tiputtelivat pöytään, niin näky ei silmiä hivellyt, annoskoko oli pieni ja pitsat, hmm... Noh, niin. Tämä, kuten varmasti kaikki likiDuomonäkymän omaavat turistipaikat, ruokapaikka saa arvosanan "Ruoka, parempi mieli". Kannattaa mennä vain hyvin nälkäisenä.
Miellyttävän yllätyksen koimme hyvin lähellä sitä paikkaa, minkä viimeksi haukuin. Älkää siis menkö sinne vaan kivenheiton päässä olevaan kiinalaiseen ravintolaan Mei Lin. Ravintola on rauhallinen ja palvelu oli ystävällistä. Joskin kaverit välillä unohtelivat joitain osia tilauksestamme, mutta loppuviimein saimme vatsamme oikein täyteen ja mieli oli kaikin puolin hyvä. Niin joo, tilauksia vastaanottava kaveri, ehkä omistaja itse, tunnisti puheestamme, että olemme Nokia-maasta. Tuo kaveri ei osallistunut ruoan tai liittyvien välineiden kuljetteluun lainkaan vaan hoiteli lähinnä pr-puolta. Hintatasokin oli siedettävä, joten suosittelen lämpimästi! Ja sijainti todellakin Milanon ydinkeskustassa.
Toinen suositeltava paikka on siellä kanava-alueella, minkä mainitsin jo aiemmin hyväksi paikaksi. Lombardialaiseen keittiöön erikoistunut Damm-atrà - ja ei mitään käryä nimen alkuperästä. Kovin italialainen pitseria-ravintola tuo oli. Pöytävaraushan siellä olisi pitänyt olla, mutta paikalliseen tapaan meidän seurueellemme järkättiin sija tuota pikaa. Ihailtavaa. Ei-ihan-pieni-paikka oli aivan piukassa porukkaa ja siitä huolimatta välittömästi istuuduttuamme saimme ruokalistojen seuraksi alkudrinksut. Olimme valmistautuneet tilauksen jälkeen odottamaan noin ikuisuuden täyden ravintolasalin nähtyämme. Emme olleet kuin ehtineet aloittaa odotuksemme, niin eikös ruoka jo tuotu herkullisen näköisenä eteemme! Wau. Naapuripöydässä pöydänkokoiset milanonpihvit syönyt paikallinen pariskunta tietysti jutteli meille muutaman sanan suomeksi lähteissään. Olivat olleet usein lomailemassa Suomessa. Ja laskua maksaessamme kassasetä tiedusteli haluammeko vielä paikalliset erikoisuusdrinksut, hän haluaisi tarjota tälläisen makuelämyksen. Ja sieltä ne paukahti, limoncellot käsiimme. Aivan loistopaikka.
Loppukevennykseksi sitten vielä ruotsinlaivakokeumuksemme Milanon sydämestä. Johann Sebastian Bar... Huhhuh. Huonoa livemusiikkia koskettimia, huilua ja laulua tarjoilevalta monilahjakkuudelta, jonka tahtiin kanssaihmiset tanssivat. Sisustus kopioitu laivalta. Ja ensimmäinen drinksu kympin. Otit sitten mitä tahansa. Ai niin, ja lista oli täynnä omistajan kuvia... Drinksujen tulo kesti noin puoli tuntia, mitä oli sitten pyritty hyvittämään laittamalla irlantilaiseen kahviin lähes pelkkää viskiä ja konjakkilasiin pullollinen konjakkia. Huh. Paikka tokikin säilynee muistoissamme ikuisesti, mutta se lieneekin baarin ainoa positiivinen puoli. Tänne älkää menkö. Vaikka onkin kanava-alueella. Säännön vahvistava poikkeus.
keskiviikko 9. syyskuuta 2009
16a Traversata
Pari viikkoa sitten tyokaveri lipsautti, etta meinaa osallistua Lago Maggioren yliuintitapahtumaan. Kuulosti niin hassulta, etta minahan tahdoin tietty heti mukaan! Paikalliset rupesivat sitten huolestumaan. "Kuinka paljon olet treenannut???" "Kun yksikin harjoittelija treenasi koko viime kesan tuota varten, mutta ei sitten osallistunutkaan" Hmm... Kavin kerran S:n kanssa uimassa yhdessa jarvessa - eikohan se piisaa treeniksi. Reilu kilsa, herramunjeera... "Tarkenetko siella??? Niita on sellaisia rasvoja, joita voi levittaa iholle, etta kylma pysyy loitolla. Tai sinne voisi laittaa markapuvun, lyhyen tai pitkan, paalle." Jotenkin en kokenut tarpeelliseksi kumpaakaan. Etenkin kun silloin kun tein sen treeniuinnin, vesi oli lahinna lampiminta jarvivetta mita Suomesta loytyy... Ehka siella juurijajuuri tarkeneepi.
Postin tati muuten kysyi - kun kavimme maksamassa osallistumismaksun - etta uidenko ylitatte jarven?... Hmmm... Ehka joku menee kavellen??
Aamulla Aronaan saapuessamme (kunhan olin saanut kilpakumppanini hereille...) paikka oli piukassa keltaisia pussukoita osallistujien kasissa. Osallistujia oli reilu 800 (HUHHUH) vaikka keli oli pilvinen. Eli paikallisittain tosi viilea. Keltaisessa pussissa oli boa, eli selkapuolella heiluva numeroitu (mun no 55) kellunta- ja huomiopallo, t-paita hienolla logolla (tosin 2 nroo liian iso - joskus niinkin pain. siita saa kivan mekon...) ja uimalakki. Naiden vermeiden kanssa lastauduimme lauttaan kohti Angeraa. Enka tietenkaan tajunnut tayttaa boaa paineilmalla, kuvista nain, etta taas oli paikalliset viksumpia, bah.
Vaatteilla ja kengilla lastatut keltaiset pussit nakattiin takaisin veneeseen ja rantaviivalla hammastelin todella hurjaa markapukujen (lyhyiden ja pitkien) maaraa. Ja joukossa oli muutamia rapylaveikkoja myos. Hmm... Ehka tama ON hankalampi homma kuin ensi nakemalta luuleekaan.
Postin tati muuten kysyi - kun kavimme maksamassa osallistumismaksun - etta uidenko ylitatte jarven?... Hmmm... Ehka joku menee kavellen??
Aamulla Aronaan saapuessamme (kunhan olin saanut kilpakumppanini hereille...) paikka oli piukassa keltaisia pussukoita osallistujien kasissa. Osallistujia oli reilu 800 (HUHHUH) vaikka keli oli pilvinen. Eli paikallisittain tosi viilea. Keltaisessa pussissa oli boa, eli selkapuolella heiluva numeroitu (mun no 55) kellunta- ja huomiopallo, t-paita hienolla logolla (tosin 2 nroo liian iso - joskus niinkin pain. siita saa kivan mekon...) ja uimalakki. Naiden vermeiden kanssa lastauduimme lauttaan kohti Angeraa. Enka tietenkaan tajunnut tayttaa boaa paineilmalla, kuvista nain, etta taas oli paikalliset viksumpia, bah.
Vaatteilla ja kengilla lastatut keltaiset pussit nakattiin takaisin veneeseen ja rantaviivalla hammastelin todella hurjaa markapukujen (lyhyiden ja pitkien) maaraa. Ja joukossa oli muutamia rapylaveikkoja myos. Hmm... Ehka tama ON hankalampi homma kuin ensi nakemalta luuleekaan.
Vihdoin paastiin matkaan. Lahtolaukaus kun pamahti, ryntasivat KAIKKI kerralla veteen. Lahinna kyynarpaa- seka MINAensin-taktiikoita hyvaksi kayttaen. Paastin innokkaimmat taistelemaan toisensa mustelmille heidan kroolatessaan HETI ja TAYSIA. Rintauintitaktiikallani paasi ihan mukavasti siihen porukan puolitienoille heti kattelyssa ja muutamien krooliyritysteni jalkeen totesin, etta suomalainen kuplani ui nyt sitten vaan frogstylee. Kun joka puolelta tuli tuhatta ja sataa siksakkiin kroolaavia italialaisia. En halunnut sellaista kylkeeni. Enka saanutkaan.
Lisaa kuvia.
maanantai 31. elokuuta 2009
Makuja maailmalta
Nyt tiedän kuinka moottoritiellä peruutetaan. Se tapahtui ihan siinä lähellä Trapania. Ja rattiin tietysti tarvittiin sopivasti lunki sisilialainen! Ja tyyli on, naturalmente, 'tyynen rauhallinen'. Sillä Sisiliassa mikä tahansa on normaalia.
Eka kuva on tokikin rannalta, San Vitosta. Sinne mentiin laivalla erittäin lämpimänä päivänä ja löydettiin erittäin valkoista hiekkaa rannalta, joka oli IHAN täys ihmisiä. Kävin pulahtamassa, että pääsee sanomaan, mutta oli kyllä hurjan paljon ihmisiä... Siellä oli muuten erikseen invaranta! Pyörätuoliramppi ja aurinkovarjot&-tuolit tarjolla.
Pyykit heiluukin sitten kaverin asunnon yläpuolella Palermossa.
Pyykit heiluukin sitten kaverin asunnon yläpuolella Palermossa.
Monrealessa on uskomattoman hieno, mosaiikkia täpötäysi duomo. Ja Ericen kylä vuoren päällä on uusi lempparini. Todella nätti ja opas vielä löysi ne ei-niin-täpötäydet-kadut. Mahtava! Trapanista päästiin funivialla ylös, huippu!
Terrasinissa käytiin ihastelemassa iltaa. Ja sitä kuinka italialainen kävely tarkoittaa muutaman sadan metrin kylänraitin kävelyä päästä päähän. Tarkastellen muita kävelijöitä. Suomalainen Kävely on kuulemma italialaiselle kauhistus. Hyvä tietää...
Ferragoston aatto piti sisällään täpötäydet rannat. Ihmiset tulivat telttoineen leiriytymään rannoille ja polttivat nuotioita. Musiikki soi ja puoliltaöin kaikki menivät uimaan. Ja kaikki tiet olivat tukossa, koska minnekään ei liikuttu ilman autoa. Innokkaimmat jäivät rannalle nukkumaan, sillä se virallinen ferragostopäivä tietysti vietetään rannalla. Ferragoston iltana oli todella upea ilotulitus, mitä seurattiin mitä luultavimmin Balestratessa. Siellä oli muuten jouluvalot jo päällä!
Ferragoston aatto piti sisällään täpötäydet rannat. Ihmiset tulivat telttoineen leiriytymään rannoille ja polttivat nuotioita. Musiikki soi ja puoliltaöin kaikki menivät uimaan. Ja kaikki tiet olivat tukossa, koska minnekään ei liikuttu ilman autoa. Innokkaimmat jäivät rannalle nukkumaan, sillä se virallinen ferragostopäivä tietysti vietetään rannalla. Ferragoston iltana oli todella upea ilotulitus, mitä seurattiin mitä luultavimmin Balestratessa. Siellä oli muuten jouluvalot jo päällä!
Castellammaren satama kuhisi elämää ja kylä oli kovin nätti. Sieltä pääsi laivalla katselemaan mm. luolaa ja kansallispuistoa, missä oli useita rantoja mihin pääsi vain veneellä tai käyden. Ja tosiaankin. Siellä ne ihmiset kävelivät paahtavassa auringossa kinttupolkua pitkin päivänvarjoja raahaten. Varmasti tulee kuuma. Toivottavasti jaksavat kävellä helteessä myös kotioppäin.
Castellammare, kuten monet muutkin kylät missä kävin, ovat lähinnä kesäkaupunkeja. Talvella niissä asuu hädin tuskin kukaan. Suurin osa asunnoista on siis sisilialaisten, italialaisten ja myös ulkolaisten kesäasuntoja. Saksalaisia näytti olevan runsaasti.
Castellammare, kuten monet muutkin kylät missä kävin, ovat lähinnä kesäkaupunkeja. Talvella niissä asuu hädin tuskin kukaan. Suurin osa asunnoista on siis sisilialaisten, italialaisten ja myös ulkolaisten kesäasuntoja. Saksalaisia näytti olevan runsaasti.
Uudet makuelämykset käsittivät cannolon (rapea pötkö täynnä makiaa ricottajuustoista täytettä, hankalahko syödä, mutta hyvää! Voi kuulemma syödä aamiaiseksikin, sen marmelaaditäytteisen voisarven sijaan), brioche con gelato (niinku laskiaispulla, mutta täynnä jäätelöä - tämäkin hankalahko syödä etenkin keskellä päivää) ja panino con panelle (panellet on kikhernetahnatäytteisiä, friteerattuja juttuja). Lisäksi ilman kuvaa ikävä kyllä jäivät mm. herkut arancine alla carne (riisistä kyhätty pallo, jonka keskeltä löytyy lihaisa täyte, ragù) ja cassatella (jälkiruoka - tai aamiainen - ricotta- tai kikhernetäytteellä).
Opin myös, että Suomessa viikunat ovat hävyttömän kalliita. Täällä niitä voi syödä, kuivata ja säilöä niin paljon kuin jaksaa. Sato on sanalla sanottuna runsas. Ja täysin uusi tuttavuus oli viikunakaktus. Maukas ja mielenkiintoinen!
Tosi hieno reissu oli. Sisiliaan pitää päästä uudestaan. Tosin voisin valita jonkun muunkin ajankohdan kuin superkuuman elokuun... Mutta näin pääsen pikkuhiljaa suomalaisesta tavastani valita kadun aurinkoinen puoli - huomaan pikkuhiljaa paikallisten tapaan suosivani sitä varjoisampaa puolta. Vanhakin koira oppii temppuja.
Tosi hieno reissu oli. Sisiliaan pitää päästä uudestaan. Tosin voisin valita jonkun muunkin ajankohdan kuin superkuuman elokuun... Mutta näin pääsen pikkuhiljaa suomalaisesta tavastani valita kadun aurinkoinen puoli - huomaan pikkuhiljaa paikallisten tapaan suosivani sitä varjoisampaa puolta. Vanhakin koira oppii temppuja.
Koiruuksia
Jokos kerroin, että VIHDOINKIN Toukolla on koirakavereita. Sen bestikset on pari simmosta sekarotusta veijaria Tex ja Lola. Ja Lola on Toukon nykyinen suuri rakkaus... Ja on ne siis ollu tässä jo useemman kuukauden kavereita.
Lisäksi laitin kyselyn työpaikalla koiraihmisten perään, josko oikein saisi jotain koiraporukkaa kasaan. Kymmenisen koiraa löytyi, jotain koirafaneja (ei siis koiraa, mutta tyypit on silti inessä), muutamia, jotka on ottamassa koiran ja vielä mun lemppari - kaveri, jonka naapurilla on koira, jota kaverin mielestä ehdottomasti pitää kouluttaa! Tätä kirjavaa sakkia varten olen saanut hankittua treenipaikan. Se on sellanen aukio keskellä metsää, missä metsämiehet treenaavat koiriaan hakemaan ampumiaan lintuja... Linnut tulevat häkeistä ja koirat tuskin saavat mitään muuta liikuntaa. Kuin sen, että autosta ulos ja NYT HAET SEN LINNUN TUOLTA **KELES ja sitten taas autoon. Nämä kaverit sitten ihmeissään tuijottavat, että mitä me tehdään.
Muutama meidän porukan kaveri on hakemassa vain koiraseuraa. Mikä onkin ihan jees. Eli ryhmä toimii 'koirapuistona'. TexLolan kanssa ollaan ihan oikeesti treenailtukin ja nyt on kohteena BH-koe Saksassa lokakuun lopussa. Tosin se tyyppi, kenen avulla sinne pääsee, onkin ihan sitten kunnon saksalainen. Jos koira ei ekalla käskyllä tottele, niin SITTEN LAITETAAN SE TOTTELEMAAN. KISKO SIITÄ REMMISTÄ LUJEMPAA. Huoh. En ole satavarma, että pystynkö käymään hänen treeneissään edes kertaa viikossa... Paras juttu minkä kuulin hänestä oli se, että edellisen kerran BH-kokeessa hänen tähtioppilaskoirakkonsa, joka oli treenannut vain ja ainoastaan kuristavan remmin kanssa, floppasi kokeessa täysin, kun koira pinkas karkuun välittömästi tilaisuuden saatuaan. Eikä tullut takaisin ilman lujia otteita ja hupsista, kaveri diskattiin.
Viime viikolla meille tuli meidän omiin treeneihin se kaveri, jonka naapurilla on pentu. Naapurin kanssa. Perusitalialainen täti. Ja ongelman ydin on se, että pikkunen huomionkipee pentu, n. 5kk, joka on niinko lähinnä italialaisittain siellä pihalla, niin aamulla se vinkuu oven takana ku huomaa, että emäntä on herännyt. Ja ovi aukeaa. Mutta miksi se vinkuu?? Ja toinen iso probleemi heillä on se hyppiminen. Että aina kun joku tulee koiran lähelle se hyppii. Ja saa huomiota. Niin että kun tulee vieraita, he laittavat sen sitten naruun kiinni sinne samaan pihaan, ettei hypi vieraiden päälle. Ja juu, on se nähnyt muita koiria. Kolme. Jotka kaikki menivät auton alle karkuun kun kaverit tapasivat. Ja kun sen kanssa leikitään, niin tykkää se lelusta. Vie sen kauas jonnekin.
Nojoo, täti lupasi tulla uudestaan ja myöhemmin kaverini kertoi, että täti varmaan hankkii jonkun koirakirjan, kun ihmetteli miten me tiedettiin niin paljon koirista. Esimerkiksi että koiralla kandee olla ruoka-ajat.
Mutta pikkuhiljaa homma etenee. Viikonloppuna olin Toukon kanssa bileissä ja Lola oli kans. Ja sieltä löytyi yks italialainen, joka julisti Lolan emännän kuullen, että hänellä on ihan uus pentu ja voi kun se oliskin niinkuin noi koirat (jotka makasi reporankoina keskellä biletilaa rapsutettavina - Touko oli pelannut palloa pihalla melkosen pitkään ja Lola kaahottanut muuten vaan). Nyt pitää sitten pistää varmaan penturyhmä käyntiin, jotta saadaan pikkuset kunnon kansalaisiksi.
Lisäksi laitin kyselyn työpaikalla koiraihmisten perään, josko oikein saisi jotain koiraporukkaa kasaan. Kymmenisen koiraa löytyi, jotain koirafaneja (ei siis koiraa, mutta tyypit on silti inessä), muutamia, jotka on ottamassa koiran ja vielä mun lemppari - kaveri, jonka naapurilla on koira, jota kaverin mielestä ehdottomasti pitää kouluttaa! Tätä kirjavaa sakkia varten olen saanut hankittua treenipaikan. Se on sellanen aukio keskellä metsää, missä metsämiehet treenaavat koiriaan hakemaan ampumiaan lintuja... Linnut tulevat häkeistä ja koirat tuskin saavat mitään muuta liikuntaa. Kuin sen, että autosta ulos ja NYT HAET SEN LINNUN TUOLTA **KELES ja sitten taas autoon. Nämä kaverit sitten ihmeissään tuijottavat, että mitä me tehdään.
Muutama meidän porukan kaveri on hakemassa vain koiraseuraa. Mikä onkin ihan jees. Eli ryhmä toimii 'koirapuistona'. TexLolan kanssa ollaan ihan oikeesti treenailtukin ja nyt on kohteena BH-koe Saksassa lokakuun lopussa. Tosin se tyyppi, kenen avulla sinne pääsee, onkin ihan sitten kunnon saksalainen. Jos koira ei ekalla käskyllä tottele, niin SITTEN LAITETAAN SE TOTTELEMAAN. KISKO SIITÄ REMMISTÄ LUJEMPAA. Huoh. En ole satavarma, että pystynkö käymään hänen treeneissään edes kertaa viikossa... Paras juttu minkä kuulin hänestä oli se, että edellisen kerran BH-kokeessa hänen tähtioppilaskoirakkonsa, joka oli treenannut vain ja ainoastaan kuristavan remmin kanssa, floppasi kokeessa täysin, kun koira pinkas karkuun välittömästi tilaisuuden saatuaan. Eikä tullut takaisin ilman lujia otteita ja hupsista, kaveri diskattiin.
Viime viikolla meille tuli meidän omiin treeneihin se kaveri, jonka naapurilla on pentu. Naapurin kanssa. Perusitalialainen täti. Ja ongelman ydin on se, että pikkunen huomionkipee pentu, n. 5kk, joka on niinko lähinnä italialaisittain siellä pihalla, niin aamulla se vinkuu oven takana ku huomaa, että emäntä on herännyt. Ja ovi aukeaa. Mutta miksi se vinkuu?? Ja toinen iso probleemi heillä on se hyppiminen. Että aina kun joku tulee koiran lähelle se hyppii. Ja saa huomiota. Niin että kun tulee vieraita, he laittavat sen sitten naruun kiinni sinne samaan pihaan, ettei hypi vieraiden päälle. Ja juu, on se nähnyt muita koiria. Kolme. Jotka kaikki menivät auton alle karkuun kun kaverit tapasivat. Ja kun sen kanssa leikitään, niin tykkää se lelusta. Vie sen kauas jonnekin.
Nojoo, täti lupasi tulla uudestaan ja myöhemmin kaverini kertoi, että täti varmaan hankkii jonkun koirakirjan, kun ihmetteli miten me tiedettiin niin paljon koirista. Esimerkiksi että koiralla kandee olla ruoka-ajat.
Mutta pikkuhiljaa homma etenee. Viikonloppuna olin Toukon kanssa bileissä ja Lola oli kans. Ja sieltä löytyi yks italialainen, joka julisti Lolan emännän kuullen, että hänellä on ihan uus pentu ja voi kun se oliskin niinkuin noi koirat (jotka makasi reporankoina keskellä biletilaa rapsutettavina - Touko oli pelannut palloa pihalla melkosen pitkään ja Lola kaahottanut muuten vaan). Nyt pitää sitten pistää varmaan penturyhmä käyntiin, jotta saadaan pikkuset kunnon kansalaisiksi.
sunnuntai 30. elokuuta 2009
Sachertorttua ja mozartinkuulaa
Lähdin moikkaamaan paria kaveria Wieniin. Ajattelin, että taitaa se olla korkea aika, kun edellisestä kerrasta lienee reilu 15 vuotta...
Aluksi sain kunnian tutustua reilusti Münchenin lentokenttään. Mikä oli hyvä, sillä saatoin selvitä aivonyrjähdyksestä, mikä aiheutui siitä, että lentolippuni olivat saksankieliset. Eli München oli München. Ja Malpensan lentokenttä on italialainen, yllättäen. Ja siellä München onkin Monaco. Joten tarkistelin lippuani ja näyttötauluja vähän väliä kun en meinannut uskoa, että mihin olin menossa. Ekaksi ihmetykseni oli kovin suuri kun oikeesti meitin, että miksi ihmeessä mun kannattaa lentää Wieniin Monacon kautta. Huoh. Oppia ikä kaikki. Monaco-Münchenin kenttä oli ihan jees, luin kirjaa odotellessani sitä seuraavaa konetta.
Wienissä testasin paikalliset erikoisuudet, wienerschnitzelin ja sacher-tortun. Toi eka sachertorttu ei ollut niin hyvä kylläkään kun se toka minkä söin. Mutta ei sitä onneks kuvasta nää.
Tuomiokirkko on edelleen hyvän näköinen. Sisälle mentiin illalla kuuntelemaan kamariorkesterin konserttia. Loistava!
Nähtävyyksiä riitti, osalle parlamenttitalon hevosista oli rakennettu omakotitalo. Aika mielenkiintoinen ratkaisu arkkitehtoonisesti.
Kävelimme Tonavan rantaa etsiessämme Hundertwasserin teoksia. Lauleskelin "Tonava kaunoista".
Hundertwasserhaus löytyi samoin kuin Kunsthaus Wien. Se mitä en todellakaan viime käynniltä muistanut oli se, että kaveri oli taiteillut kasaan myös vessan.
Vessaan oli sisäänpääsymaksu. Ja sieltä löytyi paljon turisteja.
Suuressa kaupungissa on kaikkea, mm. "didgeridoo"-artisti. Melkosen kekseliäs veijari, soitti ihan kivasti ja ääni oli yllättävän hyvä tuossa viemäriputkivirityksessä!
Ja ne kaveritkin sieltä sitten löytyi puistosta. Näyttivät viihtyvän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)