Maisema

Aina joskus Alppeja ylittäessä sattuu hyvä säkä. Autolla tai lentäen. Joskus huono säkä. Autolla onneksi en ole huonoon säkään eli tositosi huonoon keliin tai megaruuhkiin törmännyt. Mutta lentokoneesta olen nähnyt välillä pelkkiä pilviä. Ja taas toisinaan saan nauttia esimerkiksi tällaisista maisemista. Aivan tosi upeeta!

Prahassa II

Työmatkan kunniaksi pääsin tutustumaan Brenovin luostariin. Kirkossa, mikä oli barokkikonsertin paikka, oli tuhannen kylmä! Joten ohjelmaa aikaistettiin ja ilmeisesti myös lyhennettiin. Sillä konsertti kesti kolme piisiä. Melko lyhyitä. Urut olivat kyllä pramean näköiset ja kuuloiset!

Illalliselle saapuessamme meidät vastaanotti barokkimuusikkokaksikko portaikossa.

Ja illallisen lomassa saimme nauttia barokkitanssijoiden esityksestä vaaleanpunaisissa asuissaan! Barokkibändistä jäi ottamatta kuva, mutta heidän soittimensa pitää tarkistaa jostain - niin omituisia oli osa. Muun muassa klarinettimainen huilu. Koitan tarkentaa raporttiani lähitulevassa.

Jäänmurtoiltapalalla saimme myös nauttia musiikista. Tosin taisin olla miltei ainoa joka bändiä kuunteli, harmi... Ne soitti mm. "Some of these days" - illan paras (ja ainoa) bändi, ehdottomasti!

Prahassa

Marraskuun alussa kävin työmatkalla Prahassa! Se oli hienoa se! Ennen varsinaisen työn alkamista ehdin kiertelemään katselemassa kaupunkia. Ja viidentoista vuoden tauon jälkeen oli jo korkea aika tarkistaa mm. Kaarlen sillan paikallaan olo. Löytyi (alla). Yhdestä kivimuurista löysin tahattoaman taideteoksen (yllä) etsiessäni ruokapaikkaa, jonka piti olla ihan siinä portaiden keskivaiheilla. Ongelma oli vain se, että portaita oli monta. En siis löytänyt.

Pitkän kävelyni jälkeen, ennenkuin kiukku yllätti, löysin loistavan kuppilan, missä pääsin vihdoin syömään. Ja maistamaan tsekkiläistä olutta ruokani, Spiz obra Kyklopa eli Skewer of giant Kyklop, kyydittäjänä.

Löysin paikallisen "Mozartin" - tai ainakin patsaan mikä on pystytetty Mozartin Don Giovannin kantaesityksen kunniaksi.

Touko kokeilee

NYT on Toukolla BH-koe suoritettuna! Ja melkoinen viikonloppu kertakaikkiaan, wau!

Olen saattanut mainita, että menimme Toukon kanssa treeniryhmään, mitä vetää semmonen saksalainen "Wille". Koska ilman valkkua kokeeseen pääsy on mahdotonta. Ja täällä iloisessa Italiassa koiratreenaus ei varsinaisesti ole pop, joten jos/kun jotain tahtoo suorittaa, niin Saksa on melko kätevä vaihtoehto. Integroiduimme siis tuohon Willen ryhmään - muut koirat ovat lähinnä rottweilereita, joita koulutetaan huutamalla kurkku suorana ja käyttämällä quinzalio ai puntia eli kaulapantaa, jota nykäsemällä koira YMMÄRTÄÄ... Eli kurkkuun sattuu ja paljon. Koitimme siis Toukon kanssa tuoda ryhmään esimerkkiä, että pehmeämmillä keinoilla koirat myös oppivat. Välillä meitä tuijotettiin huuli pyöreänä kun tehtiin ittestämme pellejä!

Sitten vihdoin kokeeseen lähdön aika koitti. N:n kanssa pakattiin autoon T ja L ja yllätyspakettina D. Viimeisen ansiosta pääsimme ajelemaan Itävallan kautta kohti Saksaa ja Reutlingenia. Kevyen yhdentoista tunnin ajelun jälkeen saavuimme yöpaikkaamme, jonnekin päin Saksan eteläosia. Lyhyiden yöunien jälkeen ja intoa tietysti puhkuen suuntasimme aamulla Rottweilen kylään - kuinka ollakaan! - paikallisen rottweiler-klubin treenikentälle. Siellä olivat jo hakukokeet käynnissä ja autoja ohittaessamme peräkärryt hytkyivät sisällä haukkuvien koirien karjuessa meille.

Kostean mutaisilla pelloilla ryhdyimme sitten odottelemaan vuoroamme. Itse kenttä oli kyllä pramea - ei käy kieltäminen! Ensin vuorossa olin minä. Saksassa BH-kokeeseen kuuluu kirjallinen koe, eräänlainen ajokortti koiranpidolle. Kukin koiranohjaaja tekee sen vain kerran uransa aikana. Koetta varten opettelin paljon saksaa, 150 saksankielistä kysymystä koiranpidosta... Onneksi suuri osa oli monivalintakysymyksiä, mutta huhhuh. Saksastakin saa melkoisen kapulakielen kun oikein yritetään - jopa N:llä oli paikoin hermoissa pitelemistä kun hän treenasi mua. Noista 150 kysymyksestä 30 tuli kokeeseen - juurikaan yhtään ei oikeestaan saa mennä väärin...

Pääsin läpi! Sain puolikkaan virheen, joka kuulemma ei varsin suuri virhe ollutkaan. Jee! Eikun eteenpäin kokeessa. Itse kokeeseen olimme valmistautuneet N:n kanssa, niin että teemme sen aina "yhdessä" - niin oli itte Wille myös hyväksi päättänyt. Mutta eihän se sitten kokeessa niin mennyt. Lyhyesti täytyy myöntää, että koetta edeltäneissä treeneissä homma meni putkeen reippaasti paremmin. Sen enempää tätä muistelematta sanottakoon, että läpi meni.

Kaupunkiosuus kokeesta tehtiin pellon laidalla "väkijoukon" häiritessä koiraa jos jonkinmoisilla ärsykkeillä. Siinä oli niin Toukolla kuin mullakin naamassa pitelemistä. Siitäkin selvisimme kunnialla. Siis kokeesta. Nauroimme naurut pihalle tuomarin häipyessä näkyvistä.
Kiva oli seurata mm. schützhund-kokeiden suoritusta. Mm. yhden koiran haukku ärsytti tuomaria melkoisesti, mutta onneksi tuomari pääsi yli ärsytyksestään. Minkä se koira haukulleen mahtaa.

Pientä iloa aiheutti kanssakilpailijoideni seuraaminen. Jossain vaiheessa ymmärsin, että kyllä, Saksassa ollaan. Viiksiä oli joka lähtöön. Olen pahoillani, että kuvat eivät tällä kertaa kerro tuhatta sanaa tai jopa enempää. Mutta sanokaa minun sanoneen - hienoja viiksiä oli!

Kotiin viemisiksi saimme pokaalin! Tosi iso, varmaan 50 senttii korkea, kultainen. Sen kruunaa huippua koristava rottweilerin kuva - en ole vielä keksinyt palkintokaapille hyvää sijoituspaikkaa.
Päivän kruunasi lukkiutunut auto. Missä tokikin koiruudet sisällä. Koiralaatikossa... Sadekin loppui kätevästi ja aurinko alkoi paistaa. Voi hyvän tähden. Hajonnutta ikkunaa huoltoasemalla paikattuamme saimme ajaa peräti parisataa metriä ennenkuin koirilla oli jälleen hyvin ilmastoidut oltavat. Ei käy elämä tylsäksi! Nauru pidentää elämää!

Ritorno a casa

Huhhuh, mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua viimeisen kirjoitelman jälkeen. Tai oikeastaan tämä “Hei, hulinaa” alkoi jo ennenkuin ylpeilin tänne tuosta vihreässä paidassa juoksemisesta.
Kaikille niille, kenelle en aiemmin paljastanyt, tämä tulee yllätyksenä. Mutta syntyneiden tekstieni määrähän korreloi matkustamisen kanssa. Ja erityisesti Suomi-matkailun. Kävin siis Suomikiertueella pari viikkoa sitten ja näin muodostui tekstitulvaan katko...

Suomessa ollessani mm. pohdimme lampaanlihanakeilla täytettyjä hotdokkeja syödessämme, että mikä onkaan hyvä ruokavalinta ensitreffeille. Lampaanlihanakkihodarit kaikilla oheistuotteilla täyteen ahdettuna eivät olleet ykkösvalintamme. Hirmu hyviä ne olivat, mutta niiden kanssa käy helposti kuin tortillan kanssa – ahne kun saa enemmän, täytteitä myös syliinsä, rinnuksille ja ympäri naamaa. Muitakin vaihtoehtoja plokkasimme auttamatta pois: Spaghetti lentelee pitkin naamaa, punaviinistä tummuu hampaat, pinaatti jää hampaiden väliin. Pitääkö pitsa syödä reunoineen vai ilman? Monta on sudenkuoppaa. Pohdimme oikein nettipalvelun perustamista, minne voitaisiin listata kaikki vältettävät ruuat. Ja tähän soppaan lisään romanialaisen psykolookisen kollegani hypoteesin ruoan laittoon ja syömiseen liittyvien tapojen ja tyylien korreloimisesta ihmissuhteiden kanssa, niin ihmehän se on, että kukaan uskaltaa enää mitään syödä. Erittäin huolissani olin/olen ystävästäni, ruotsalainen perusmukava jamppa. Hän meni ihastumaan tuohon romanialaiseen ja olimme sitten eräänä iltana dinnerillä isolla porukalla. Samaan aikaan kun minä söin perinteisen reippaasti pasta-ateriaani, romanialainen avarsi maailmankuvaamme hypoteesillaan. Pohdimme EU-rahoituksen hakemista, koejärjestelyä ja tarvittavien koehenkilöiden määrää. Ja ruotsalainen poika ei lopulta pystynyt muutakuin siirtelemään ruokaa lautasellaan. Sen verran sekaisin kaveri meni siitä, että mikä tyyli nyt olikaan toivottu… Herramunjeera, kyllä nyt syödä pitäisi uskaltaa!!! Syömättömyys tokikin tuotti pojan toivoman tuloksen – nyt on romanialainen tyttö käytetty Ruotsissa saakka. Jatkan tosin tilanteen seuraamista – jos kaveri alkaa näyttää nälkiintyneeltä, voimme mahdollisesti johtopäätellä suhteen perustuvan huijaukselle.
Mutta tavallaan tuo ruokahypoteesi oli mielenkiintoinen ja olenkin pohdiskellut sen mahdollista sisällyttämistä MHC-komplekseihin perustuvaan deittipalvelimeen. Eli positiivisen t-paitatestin jälkeen kohteet lähetetään tarkoin suunnatulle illalliselle palautekaavakkeineen. Jotta huijausta ei pääsisi tapahtumaan. Palautekaavake tokikin analysoidaan tarkoin tilastollisin menetelmin. Ja kaikki tämä vie kohti tarkoin kohdennettua palvelua.
Tietysti pohdimme myös kuinka vähän se ruoka sitten enää vaikuttaakaan, mikäli ensi- ja toisivaikutelma on saatu jo luotua esim. talvisen avannon äärellä kuivapuvun alta paljastuvan kalsariasun avulla.
Summa summarum lieni se, että kylläpä tämä saavutettu elämänkokemus jo antaakin eväät niin paljon suurempien asioiden ajatteluun ja laajentuneeseen maailmankuvaan kuin mitä luulimme tuossa reipas 15 vuotta sitten. Silloin sitä kuulemma luultiin, että kolmekymppiset on vanhoja! Vielä mitä – eihän nelikymppisetkään ole!

Näinkin tärkeillä pohdinnoilla ilmoitan, että olen jälleen linjoilla. Kerrottavaa riittää, kuviakin on, joten koitan löytää myös ajan raportoinnille! Btw, orvokit ovat edelleen elossa - kylläpä pienet asiat tekevät iloiseksi!