Siis täällä. Joulukuun alussa olin käymässä semmosilla markkinoilla (vai messut? en tiä.) Milanossa. Auton parkkeerasin metroasemalle, mistä sitten oli bussikuljetus suurelle messualueelle. Menomatka sujui hyvin jännittäessä, että tulikohan hypättyä oikeaan bussiin. Melko kauan matka kestikin eli paljosti jännäämistä! Markkinat oli ihan järkyttävän iso tapahtuma. Ensin kiertelin aikani isossa messuhallissa, minkä tajusin lopulta olevan vain osa Italian messualuetta. Toinen suuri osa-alue oli täynnä Euroopan muita maita, mm. Ranska viininmaistelukäytävävineen. Jotain vitsailua kuulin muuten työporukalta sisilialaisesta viinikäytännöstä: ranskalaisia viinejä kuulemma parannetaan sekoittamalla niihin jotain paikallista erinomaisuusviiniä. Eli ei kai parane kehuskella ranskalaista viiniä italialaiselle! Ei täältä tosin saakaan kauheasti tietenkään ranskalaisia viinejä, kaupan hyllyt kun pursuavat paikallisia pulloja. Mielestäni kätevä tapa opetella Italian maantietoa – mitä etelämpää viini on, sitä parempaa. Siitä sitten vaan monimutkaiset paikannimet pohjois-eteläsuunnassa järjestykseen. Ihan kaikki eivät vielä ole kohdillaan...
Noniin, ja taas messuille. Muulle maailmalle varattu alue, hillittömän iso, oli kuin suuri basaari – kielten sekamelska oli mahtava ja myös myyntiartikkelit olivat kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kävelin ympäriinsä niin kauan kuin jalkani suinkin suostuivat. Mikä mahtava paikka tuollainen onkaan joulun alla ostaa joululahjoja! Ja sitähän siellä tehtiinkin. Kansaa oli kuin kooveen maalilla konsanaan ja usealla oli semmonen perässävedettävä matkalaukku mukana, mille en muutakaan käyttöä keksinyt kuin juurikin sen, että sen voi ostaa täyteen jouluruokia. Tai lahjoja. Tai vaatteita. Tai mattoja. Mitä nyt sitten kukakin haluaa.
Jalat väsyneinä hyppäsin paluumatkabussiin ja määränpään jännittämisen sijaan keskityin linja-auton liikeratoihin. HUH. Kuten olen jo aiemmin kertonut, tämä on liikenneympyröiden luvattu maa. On pientä ja isoa. Ja vielä pienempää ja isompaa. Siellä se haitaribussi sitten päästeli pitkin ympyröitä italialaisen huolettomasti. Mutkat hiukan oikosiksi, milloin vauhti lähes nolliin, että suunnilleen pysyy perässä että mahtuuko. Bussi teki myös huomattavan pitkän lenkin, minkä varrella ajettiin tavallaan niinku suljettuja reittejä – joku kaveri aina siirteli tiesulkuja edeltämme. Lenkin päätteeksi palattiin samaan ympyrään mistä muutamia kilometrejä aiemmin lähdettiin. Ilmeisesti aiottu käännös olisi vain ollut liian piukka suorittaa ja lenkki oli välttämätön. Kaikkee sitä joutuukin täällä funtsimaan.
Työmatka on toinen oivallinen paikka seurata linja-auton suoritumista. Armotonta lumisadetta seuraavana päivänä menin siis bussilla töihin. Siinä pysäkillä – tai siis siinä kadunvarressa, tottumaton silmäni ei ensimmäisiin viikkoihin tunnistanut kohtaa pysäkiksi vaikka lähes päivittäin kuljettiin Toukon kanssa siitä ohi. Niin siis siinä pysäkillä oli hyvin aikaa seurata ohiajavia autoja. Jollain oli lumiketjut ja osa ajoi kahtakymppiä. Osa oli tehnyt vain pienen reiän tuulilasia peittävään lumeen... Tiellä oli paljon loskaa, mutta suolaa käytetään täällä reippaalla kädellä, joten sohjon jäätymistä ei tarvitse paljon pelätä. Yli puolen tunnin odottelun jälkeen bussi viimein tuli, onneksi siellä oli lämmitys päällä. Tämä kylmähkö yhdistettynä suureen kosteuteen ei ole kovinkaan lämmin yhdistelmä.
Bussin reitti kulkee normaalisti neljän kylän kautta työpaikalle. Sohjokeskiviikkona yksi jätettiin suosiolla väliin. Ilmeisesti siksi, että bussilla ei ollut mahdollisuuksia kivuta sen keskustaan loskassa. Ajomatkan varrelle osuu paikoin tosi kapeita paikkoja ja jyrkkiä teitä. Ja tiukkoja mutkia. Osa teistä tuntuu niin kapeilta, että mua on hirvittänyt tunkea sinne tuolla omalla ooppelilla. Mutta näämmä niistä pääsee bussillakin! Kapeaa pikkutietä noustaan ja lasketaan usein reilulla vauhdilla ja erityisesti mutkan lähestyessä kuski vilkuttaa valoja, jotta vastaantulijat osaavat väistää. Yllätyksekseni jossain mutkassa kuski hiljentää vauhdin melko hiljaiseksi ja kait oikein katsoo, että mahtuuko tänäänkin. Jos tällaisissa kohdissa tulee pikkuauto vastaan, ne joutuvat nöyrästi peruuttamaan pois tieltämme. Äänimerkkiä, ja reippaasti, saavat ne tollot, jotka ovat parkkeeranneet autonsa töllösti bussin tielle sekä ne, jotka eivät nöyrästi anna tietä vaan luulevat heidän autollaan olevan suurempi ego kuin meidän bussillamme. Niin, ja kaiken aikaa kuski juttelee mukavia matkustajien kanssa. Tietysti.
Noniin, ja taas messuille. Muulle maailmalle varattu alue, hillittömän iso, oli kuin suuri basaari – kielten sekamelska oli mahtava ja myös myyntiartikkelit olivat kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kävelin ympäriinsä niin kauan kuin jalkani suinkin suostuivat. Mikä mahtava paikka tuollainen onkaan joulun alla ostaa joululahjoja! Ja sitähän siellä tehtiinkin. Kansaa oli kuin kooveen maalilla konsanaan ja usealla oli semmonen perässävedettävä matkalaukku mukana, mille en muutakaan käyttöä keksinyt kuin juurikin sen, että sen voi ostaa täyteen jouluruokia. Tai lahjoja. Tai vaatteita. Tai mattoja. Mitä nyt sitten kukakin haluaa.
Jalat väsyneinä hyppäsin paluumatkabussiin ja määränpään jännittämisen sijaan keskityin linja-auton liikeratoihin. HUH. Kuten olen jo aiemmin kertonut, tämä on liikenneympyröiden luvattu maa. On pientä ja isoa. Ja vielä pienempää ja isompaa. Siellä se haitaribussi sitten päästeli pitkin ympyröitä italialaisen huolettomasti. Mutkat hiukan oikosiksi, milloin vauhti lähes nolliin, että suunnilleen pysyy perässä että mahtuuko. Bussi teki myös huomattavan pitkän lenkin, minkä varrella ajettiin tavallaan niinku suljettuja reittejä – joku kaveri aina siirteli tiesulkuja edeltämme. Lenkin päätteeksi palattiin samaan ympyrään mistä muutamia kilometrejä aiemmin lähdettiin. Ilmeisesti aiottu käännös olisi vain ollut liian piukka suorittaa ja lenkki oli välttämätön. Kaikkee sitä joutuukin täällä funtsimaan.
Työmatka on toinen oivallinen paikka seurata linja-auton suoritumista. Armotonta lumisadetta seuraavana päivänä menin siis bussilla töihin. Siinä pysäkillä – tai siis siinä kadunvarressa, tottumaton silmäni ei ensimmäisiin viikkoihin tunnistanut kohtaa pysäkiksi vaikka lähes päivittäin kuljettiin Toukon kanssa siitä ohi. Niin siis siinä pysäkillä oli hyvin aikaa seurata ohiajavia autoja. Jollain oli lumiketjut ja osa ajoi kahtakymppiä. Osa oli tehnyt vain pienen reiän tuulilasia peittävään lumeen... Tiellä oli paljon loskaa, mutta suolaa käytetään täällä reippaalla kädellä, joten sohjon jäätymistä ei tarvitse paljon pelätä. Yli puolen tunnin odottelun jälkeen bussi viimein tuli, onneksi siellä oli lämmitys päällä. Tämä kylmähkö yhdistettynä suureen kosteuteen ei ole kovinkaan lämmin yhdistelmä.
Bussin reitti kulkee normaalisti neljän kylän kautta työpaikalle. Sohjokeskiviikkona yksi jätettiin suosiolla väliin. Ilmeisesti siksi, että bussilla ei ollut mahdollisuuksia kivuta sen keskustaan loskassa. Ajomatkan varrelle osuu paikoin tosi kapeita paikkoja ja jyrkkiä teitä. Ja tiukkoja mutkia. Osa teistä tuntuu niin kapeilta, että mua on hirvittänyt tunkea sinne tuolla omalla ooppelilla. Mutta näämmä niistä pääsee bussillakin! Kapeaa pikkutietä noustaan ja lasketaan usein reilulla vauhdilla ja erityisesti mutkan lähestyessä kuski vilkuttaa valoja, jotta vastaantulijat osaavat väistää. Yllätyksekseni jossain mutkassa kuski hiljentää vauhdin melko hiljaiseksi ja kait oikein katsoo, että mahtuuko tänäänkin. Jos tällaisissa kohdissa tulee pikkuauto vastaan, ne joutuvat nöyrästi peruuttamaan pois tieltämme. Äänimerkkiä, ja reippaasti, saavat ne tollot, jotka ovat parkkeeranneet autonsa töllösti bussin tielle sekä ne, jotka eivät nöyrästi anna tietä vaan luulevat heidän autollaan olevan suurempi ego kuin meidän bussillamme. Niin, ja kaiken aikaa kuski juttelee mukavia matkustajien kanssa. Tietysti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti