Oopperaa!

Voi mahoton kun oli upea kokemus! Todellakaan eivät oopperakokemukseni ole vielä kovin moninaiset, kun leuka ihan meinaa loksahtaa auki hämmästyksestä. Pitkäperjantaina oltiin katsomassa Wagnerin Tannhäuser. Valmistautumisemme sisälsi synopsiksen lukua ja libreton silmäilyä, joten estradille luotu toteutus tuli täytenä yllätyksenä (toisin kuin tietysti kaikille muille katsojille…). Lavalla oli upea, moderni show, joka antoi orkesterille, musiikille ja esiintyjille oopperan ansaitseman tilan. Todella hieno! Omia kuvia ei saanut ottaa lainkaan, joten oheiset kuvat on haettu Teatro alla Scalan sivuilta.

Tarina alkaa siihen malliin, että Tannhäuser on Venusvuorella Venuksen kanssa. Mitä ikinä tästä voikaan päätellä, niin laitetaan se muutamaan potenssiin ja päästään lähelle toteutusta. Oli likialastomia ihmisiä trapetseilla, isoilla valkokankailla, tanssimassa, uimassa, kankaassa roikkumassa – nymfejä, bakkantteja, seireenejä, patsaita. Ja keskellä lavaa SUUREN suuri käsi, jonka ääriviivoja piirtyi valkokankaalle musiikin edetessä. Tästä kaikesta katsojalle tuli pikku hiljaa selväksi, että Tannhäuser ikävöi pois Venusvuorelta. Hän kaipasi vihreää ruohoa ja kirkonkelloja. Ei auttanut vaikka Venus kuinka häntä ympäripuhui jäämään. Niinpä Venusvuori häviää Tannhäuserin ympäriltä. Hän löytää itsensä laaksosta, missä kaikuu paimenen ylistys keväälle. Roomaan matkaavat pyhiinvaeltajat kulkevat ohi ja pianaikaa paikalle tupsahtaa kreivi Hermannin (landgrave) metsästysseurue, jonka joukossa on minnesinger Wolfram von Eschenbach. Nämä kutsuvat Tannhäuserin Wartburgiin, jossa Hermannin sukulaistyttö Elisabeth tuomaroi laulukilpailua. Tannhäuser meinasi kyllä lähteä pyhiinvaeltajien matkaan, mutta Elisabeth vei kuitenkin voitin, etenkin kun ystävät kertoivat hänen kaivanneen Tannhäuseria.

Toisessa näytöksessä ollaan Wartburgissa, suuressa hallissa. Elisabethin ja Tannhäuserin sydämet ovat pakahtua rakkaudesta heidän kohdatessaan piiiiiitkästä aikaa. Wolfram tietysti on myös rakastunut tyttöön, mutta hokaa, että taitaa olla turha toivo. Halliin saapuu valtava joukko vieraita seuraamaan laulukisaa. Lopulta kreivi julistaa kisan teeman, Rakkaus. Ja pääpalkintona on sukulaistytön, Elisabethin, käsi. Ymmärtääkseni merkityksessä ‘morsian’. Wolfram laulaa ekana, rakkaudesta puhtaimmillaan. Yleisö tykkää kovasti, niinpä Tannhäuser pyrkii vastaamaan haasteeseen laulamalla aistillisesta rakkaudesta. Tämä sotii vahvasti minnesingerien maailmankatsomusta vastaan ja Biterolf vastaa lauluun kehumalla hienostunutta, kohteliasta, eleganttia rakkautta. Tannhäuser ei muuta mieltään vaan ennemminkin lisää vaan vettä myllyyn ja sotahan siitä nousee. Lopulta Tannhäuser tajuaa ylittäneensä siveellisyyden rajat pahan kerran ja päättää lähteä pyhiinvaellusmatkalle Roomaan. Pyytämään anteeksiantoa paavilta.

Ja tämä laulukilpailu on toteutettu lavalle hyvinkin runsaasti Bollywood-tyyppisesti. Tanssijamiehillä on päällään pinkki maastokuvioinen puku ja katsomon miehillä kaulassaan hawai-lei, jossa on valot… Tanssikuviot ovat melko kaukana 1800-luvun alusta ja The Käsi kulkee mukana menossa moninaisesti.
Kolmas näytös, ollaan Wartburgin lähellä, laaksossa. Elisabeth on lavan keskellä, roikkumassa katosta ja hän rukoilee ja itkee, että Tannhäuser olisi turvassa ja kyyneleet valuvat järveksi. Pyhiinvaeltajat palaavat, mutta Tannhäuser ei ole heidän joukossaan. Elisabeth palaa linnaan eikä huoli Wolframia saatille ja Wolfram laulaa näin ollen ylistyksen iltatähdelle. Riutunut Tannhäuser ilmaantuu ja pyytää Wolframia opastamaan hänet takaisin Venusvuorelle. Paavi nimittäin epäsi häneltä synninpäästön ja näin ollen kaikki toivo on mennyttä. Tällä välin Elisabeth on kuollut suruun ja hautajaissaattue saapuu paikalle. Tannhäuser kuolee hänen arkkunsa päälle rukoillessaan. Aamu alkaa valjeta ja nuoret pyhiinvaeltajat kulkevat ohi. Tuoden sanomaa, että Tannhäuserin synnit ovat anteeksiannetut.Ikävä kyllä paikkoja La Scalan parvekkeella täytyy tällä kertaa moittia. Kolmannen kerroksen parvekkeelle numero 5 meitä oli tungettu neljä naista samaan koppiin. Mistä kaksi näki hyvin ja kaksi muuta kärsivät mistä lie virheasennoista. Ergonomisuudesta ei puhettakaan. Tunnelmaa tietysti paransi entisestään koppikavereidemme kireät välit – heillä lie ollut kina jo vuosikaudet, sen verran happamina rouvat olivat. Mutta nämä seikat eivät päässeet pilaamaan tunnelmaa kokonaan vaan hieno oli ooppera! Orkesteria johti moitteetta Zubin Mehta ja kolmannen näytöksen alussa rupesivat johtaja orkestereineen olemaan jo melko huvittuneessa tilassa. Onhan tuossa soittoa yhteensä 3 h 15 min… Ai niin, harpisti ja hänen erinomaisuutensa pitää mainita eriksensä. Hyvä oli!