tiKO TIko tiKO TIko

"I always like going South; somehow, it feels like going downhill." -Treebeard, LOTR

Pitkän kärsivällisen kauden jälkeen voin onnellisena todeta, että vihdoinkin mulla on koti Italiassa!!!!! Mikä onkin ihan kiva, kun kolmen viikon päästä pitäisi jo olla siellä töissä.

Tasan neljä viikkoa sitten aloitin kämpän etsinnän. Tavallaan tiesin, että työpaikan vieressä on semmosia "työsuhdeasuntoja", joista sais ehkä melko helposti asunnon maksimissaan ekaksi puoleksi vuodeksi. Ja ajattelin, että eihän tässä siis mitään kiirettä. Voi sitten sieltä käsin rauhassa etsiä jonkun unelmakämpän Alppien kainalosta.
Reilun viikon päästä (ja toisen meilin jälkeen) sain vastauksen, että sulla on kuule nyt väärä osote - pistäpä postia tuonne: tämä.osoite@auttaa. Laitoin.
Sieltä sitten tuli sähköpostiin vastaus heti viikossa, kun olin pistänyt toisenkin kyselyn jo menemään. Jälkimmäiseen postiin sisällytin vain asian ytimen, jätin korulauseet ympäriltä pois. Ja sitten tosiaan melkein heti tulikin vastaus, että täytät vain tämän asunnonhakulomakkeen ja lähetät osoitteella asunto.täältä@helposti. (Se siitä mahtavasta yrityksestäni olla kohtelias, hrmpf.)
Trallalaa täyttelin lomakkeen, lähetin ja odotin vastausta. Ja kuka arvaa?!?!?! Se tuli ihan heti viikossa, miltei jo heti kun olin laittanut sen samansisältöisen kakkosmeilin vielä perään. Vastauksella, että ikäväksemme emme pysty tarjoamaan teille Rouva nyt mitään asuntoa. Ne "työsuhdeasunnot" kun olivat ikävä kyllä kaikki koira-allergikkoja. Noh, sentään laittoivat instituutille ominaiseen tehokkaaseen tapaan melkoiset pinot liitteitä sisältäen liki kaikki lähiseudun hotellit, B&B:t, residenssit ja vuokra-asunnot - kalustetut ja kalustamattomat. Lusikka kauniiseen käteen ja ryhdyin selaamaan kalustettujen vuokra-asuntojen listaa. Ja se olikin vaikuttava: 77 sivua pdf:ää ja joka sivulla viitisen kämppää. Huhhuh. Ympäriämpäri siellä Varesen seutuja. Kymmenestä asunnosta sitten lähettelin kyselyn menemään ja jälleen jäin jännityksellä odottamaan.
Poikkeus vahvistaa säännön myös kun kyseessä on Italia. Ensimmäinen vastaus ropsahti kahdessatoista tunnissa - ja asunto vaikutti uskomattoman hyvältä! Lisäksi sain melko pian kaksi muutakin vastausta. Toinen ilmoitti, että asunto ei ole enää markkinoilla ja toinen mainosti jotain täysin ihmeellistä asuntoratkaisua, jollaisia tosin luulen suurimman osan paikallisista asunnoista edustavan. Lopuista seitsemästä varmaan kuulisin toisen kyselyn jälkeen...
Kuten ehkä kuvasta jo näkyy, niin ensimmäinen kyselyihini tullut vastaus oli SE tuleva kotini. Paikkakunta tulee olemaan Lisanza, ihan siinä Sesto Calenden vieressä. Malpensan lentokenttä on liikuttavan lähellä ja Milano 40 minuutin päässä. Kävellen toki vähän kauempana, mutta näin olen antanut itseni ymmärtää, että suurin osa välimatkoista Italiassa ilmoitetaan autolla-ajoaikana. Ymmärrän sen nähtyäni teiden leveyden - pyöräily on ehkä tappavaa... Tutkin asiaa tarkemmin päästyäni tapahtumapaikalle. Niin, ja siellä kodissa on Toukolle oma piha pelata futista! Botafogon lippu vain puuttuu, mutta ehkä joulun tienoossa on joku peli, mistä voisi hankkia lipun. Pihalle mahtuu pallon lisäksi myös teltta, mutta sisäsiistit lomailijat, retkeilijät, vierailijat ja muut kävijät mahtuvat tarvittaessa olohuoneeseenkin.

Kuvia laittanen sitten kun pääsen sinne asti. Nyt vain paistattelen tässä rauhallisessa olotilassa, että kolmen viikon päässä odottaa oma koti.

Suursyömäri?

Rakkaat kuulijat.








On tullut aika kertoa täkäläisestä syksystä se asia, että oheinen kuva on tosi. Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla sitä, mikäli pikkukuvasta ei tahdo uskoa silmiään. Näillä on ihan aito ja oikea lehti-imuri. Lehtipuhaltimia en ole nähnyt yhtään. Haravia olen.

Muutosta

Elämä nytkähtelee eteenpäin. Aina vähän kerrallaan. Ja nyt olen ollut täällä jo yli viisi viikkoa. Jos sitä katsoo sillä mittarilla, että mitä olen töissä saanut aikaiseksi, niin lyhyt aikahan tämä on ollut. Tiede on niin jännä juttu - vaikka kuinka sen kanssa puuhailee, ei se juuri koskaan etene mihinkään. Jos taas funtsii sillä mittarilla, että miten kauan "Satamakadulla" tuli aikaa vietettyä, niin pitkältä tuntuu. Vuokraisäntäni kun elävät kovin erilaista elämää kuin minä. Vaikka olenkin moneen kovin sopeutuvainen, niin ehkä koti on sittenkin linnani. Hyvähän se on omat rajat tietty löytää eli onnellisena totean, että muutin sunnuntaina. Toisen työkaverini kotiin, talonvahdiksi. Työkaveri kun lähti Argentiinan kautta Antarktikselle tutkimusreissuun. Ihan perussettii, hehs. Mutta kyllä se vaan nyt tuntuu ihanalta, että on vaatteille vaatekaappi ja pyykit kuivuu vuorokaudessa. Tietysti oma rauha ja lämmin koti ovat tärkeitä myös. Mutta pienistä asioista ihmisen onni lopulta on kiinni. Miksi ei sitten vaikka vaatekaapista. Viikonloppuna ostettu uusi tee on myös tärkeä osatekijä tässä onnellisuudessa.

Muuton lisäksi viikonloppuun mahtui toinenkin jännä juttu: äänestysreissu. Nyt kun virallisesti olen pirkkalalainen (en se viimeinen suinkaan, niille jotka tästä kuitenkin vitsiä meinaavat vääntää), pääsen äänestämään täysin tuntemattomien joukosta sitä tuntematonta, joka tulee muokkaamaan Pirkkalaa haluamaani suuntaan. En tosin tiedä mikä se suunta on, mutta hyvä suunta ainakin. Saksalainen tietysti tässä kohtaa jopa hiukan turhan kärkevästi kertoi minulle, että kyllä he vaan voivat äänestää sähköpostin välityksellä... Minä siihen sitten vain vastasin, että kuinka upeaa ja mahtavaa se on päästä täyttämään kansalaisvelvollisuutta ja samalla päästä reissuun. Ekologista se ei tietysti ollut, autolla kun Toukon kanssa kuljettiin. Ja lähin äänestyspaikka ei suinkaan sijainnut tuossa likinaapurissa, tietenkään. Hampuri sekä Lyypekki tarjosivat lähimmät mahdollisuudet ja kun vanha ystäväni N taisi kertoa työskentelevänsä Lübeckissä, niin sinnehän sitten päätin lähteä! Kysäisin kuitenkin, että muistinko oikein ja kyllä vain! N kertoi olevansa maisemissa ja että muitakin äänestäjiä olisi.

Mielenkiintoinen oli N:n työpaikka suomalaisine rekkakuskeineen, kirjoineen, kahveineen, taffelsipseineen ja siidereineen. Ja Lyypekki oli tositosi kaunis!!! Laitin muutaman kuvan tohon, josko ne nyt tuovat esille edes aavistuksen kaupungin hienoudesta. Vanha kaupunki toi mieleen Carcassonen kaupungit. Todellakin kannatti käydä. Keskimmäinen kuva kertoo tosi jänskän jutun. Siinä on semmonen pieni tunneli - se vie sisäpihalle, missä on lisää asuntoja. Asuntoja, mihin ei pääse kadulta ovesta lainkaan. Tunnelit ovat sen kokoisia, että ruumisarkun pystyy läpi viemään... Pää kumarassa nöyrästi kävin kurkkimassa muutaman päässä sisäpihoilla. Jännä paikka!
Ai niin, korvapuustejakin ne myi. Ihan siellä katukahvilassa. Olivat vähän kumman makuisia ja tosi kumman nimisiä, mutta korvapuusteja kuitenkin.

Brhv

Me tehtiin Toukon kanssa kävely- ja lauttareissu Blexeniin ihan vaan saadaksemme kokonaiskuva tästä kaupungista nimeltään Bremerhaven. Tämähän on satamakaupunki, missä konttisatamaa jatkuu ja jatkuu. Kaupunki ei ole iso, mutta satama on. Ja niin ovat myös laivat mitä täällä näkee. Myös työttömyysprosentti on iso, joten jonkunasteinen alakulo on aistittavissa kaupungista, ei tosin niin voimakkaasti kuin kolme vuotta sitten. Kovin nämä koittavat saada kaupunkia elävämmäksi, mm. rakentamalla suuren rahan kulutuspaikkoja meren ääreen. Viimeisin loistokeksintö on ollut rakentaa kalliin kongressi- ja hotellirakennelman (Toukon takana näkyvä korkein törötin) viereen uusi, kalliiden kauppojen ostoskeskus. Tämä välimereistä henkeä tavoitteleva shoppailuparatiisi tosin rakennettiin aivan edellisen kauppakeskuksen viereen ja oletus onkin nyt, että vanha keskus tyhjenee ja olemassa olevat kaupat muuttavat uuteen keskukseen. Ja paikallisten asukkaiden puolesta toivon, että kulutushyödykkeiden hinnat eivät nyt ihan turhan paljon nousisi. Jännittävin uusi rakennus mikä rantaan on nousemassa on ufon näköinen Klima-talo. Idea on esitellä kaupungin läpi kulkevalla pituuspiirillä esiintyvien ilmasto-olojen koko kirjo, Pohjoisnavalta Antarktikselle. Lisäksi täällä on nykyään elokuvateattereita, jopa useampi. Paikalliseen tapaan ne tosin näyttävät lähinnä dubattuja filmejä. Keskustelimme työkaverin kanssa juuri siitä kummallisuudesta, että miten jonkun kuuluisan näyttelijän saksalaisesta äänestä tulee myös kuuluisa - tosin kukaan ei tiedä nimeä äänen takana, mutta äänellä voi sivutienata vaikkapa tekemällä mainoksia.
Kaupunki on tässä aivan Weser-joen suulla, Pohjanmeren rannalla. Ja tietysti näin ollen mereltä tuuli puhaltelee ajoittain melko kovastikin, niin että meinaa lähteä kovimmaltakin koirapojalta korvat päästä. Kaupunki on tehnyt lujasti töitä tulvivan veden poispitämiseksi paikoista, missä sitä ei kaivata. Satama-alueilla olevia parkkipaikkoja pidän lähinnä ansoina turisteille - paikalliset kun eivät kuulemma pidä ko. alueilla autojaan. Mahdollisista tulvista toki varoitetaan kyltein. Työkaverini lupasi, että joki tulvii pari kertaa syksyssä - mulla on siis tosi hyvät mahdollisuudet päästä todistamaan sitä. Paras havainnointipaikka kun sijaitsee työmatkani varrella. Geeste-joen suu suljetaan sulkuportilla, jotta tulvavesi ei pääse kovin pitkälle kohti kaupunkia.
Nosto- ynnä muita siltoja täällä on jos jonkinmoisia - samoin sulkuportteja. Välillä tie nousee pystyyn tai sitten se vaan siirtyy pois tieltä ja välillä autot ohjataan tuplasulun toiselle ajoreitille. Tuollainen Doppelschleuse on tuossa aivan työpaikan edessä, AWIn tunnistaa mereltäpäin helposti punavalkoisista merimerkeistä ja uusimmasta, melko modernista E-rakennuksestaan. Mustassa möhkäleessä korkealla tornissa on lounasravintolamme.
En kovasti harmittele, että en pääse nauttimaan Bremerhavenin talvesta. Syksy on kyllä värikylläisä, mutta nyt jo näyttää kovasti siltä, että talvi täällä on sateinen, tuulinen, pimeä ja harmaa. Alijäähtynyt vesi tuskin on kovin poikkeuksellista ja lunta tullee vain satunnaisesti.

Mahlzeit

Meidän proffa täytti 60. Ja niin se tarjosi ryhmälle lounaan. Täällä on kovin usein tapana syödä sämpylää lounaaksi. Joten niitä oli tarjolla. Jos jonkinlaista. Henkilökohtainen suosikkini on kurpitsansiemenillä päällystetty sämpyli. Vaaleeta viljaahan nuo ovat kaikki, mutta tuoreena toki herkkuja. Ja rinnukset tietysti täynnä murusia rapeasta kuoresta.
Sämpylien lisukkeena tuolla lounaalla oli tarjolla juustoja melkoinen lautasellinen. Ja makkaraa jos jonkinlaista toinen lautasellinen. Oli myös kuulemmaeteläafrikkalaisia tomaattipaprikoita täytettyinä. Hyviä ne olivat, mitä sitten lienivätkään. Kalalautanen oli täynnänsä mereneläväisiä ja lautasen keskellä oleva pitkulainen juttu oli kuulemma rullalle käärittyä haita. Wau.
Pisteenä i:n päällä oli kuitenkin Hackepeter eli "Hakattu Petteri". Köntti raakaa jauhelihaa, toivoakseni sentään nautaa, muotoiltuna siistiksi palloksi lautasella. Könttiin oli vaivattu sisään suolaa ja pippuria mausteeksi. Siitä silpaistiin aimo siivu veitsellä, aseteltiin sämpylän päälle, raakaa sipulia vielä riputeltiin siihen koko komeuden päälle ja eikun nautiskelemaan. Tuo hakatunpetterin lautanen oli kovasti liikkeessä lounaan kuluessa. Paikalliset onneksi ovat huumorintajuista kansaa ja osasivat nauraa minun ja argentiinalaisen vierailijan hämmästyneille ilmeille.
Ne juustot olivat todella hyviä. Söin niitä paljon. Ja jälkiruuaksi oli onneksi kakkua.

Seuraavana päivänä työmaaruokalassamme (lähentelee pian laadullisesti Assaria) kasvisruokana oli Kartoffelpuffer mit Äpfelmus. Ymmärsin toki sanat, mutta en meinannut uskoa ennenkuin näin edessäni lautasellisen perunalättyjä omenahillomeressä. Työkaverini toki sanoi, että perunalätyt ovat todella hyviä, jos olisivat silleen rapeiksi paistettuja ja tarjoiltaisiin tuoreeltaan.
Juuri tämän takia on upeaa matkustaa. Uudet kokemukset kun avartavat maailmankuvaa. Ja kasvisruokavaliota.

Koira ja Saksa

Totta se on, koiriin suhtautuminen on täällä suuresti suopeampaa kuin kotoSuomessa. Monet koirat kulkevat vapaana (eivätkä kumma kyllä juokse niiden pupujen perässä!!!) ja koirien annetaan melko vapaasti haistella toisiaan. Paitsi että monet, usein pienet, koirat haukkua räköttävät Toukolle jo useiden metrien päästä. Niitä me ei käydä moikkaamassa. Ei Suomessa eikä täällä.
Kerran joku koiranomistaja huusi mulle vissiin jotain että kutsu se sun koiras takasin, nää mun (vapaana olevat) koirat voi syödä sen. Ja se kun huudetaan saksaksi, niin melko hurjalta se kuulosti. Päästiin tilanteesta kuitenkin pakoon elossa ja ehjinä.
Monet ovat täällä sitä mieltä, että koira ei millään muotoa pärjää yksin kotona sitä aikaa mitä ihmiset ovat päivittäin töissä tai koulussa. Tästä syystä ensisijainen oletus on se, että koira tulee työpaikalle, ainakin esim. tuollaisessa tutkimuslaitostyöpaikassa, missä mä olen. Eli multa kysyttiin lähinnä sitä, että miten meinaan kulkea koiran kanssa töihin. Eikä niinkään sitä, että otanko koiran mukanani töihin. Joten Touko siis kulkee mukanani jalan tai pyörän rinnalla joka päivä töihin - sinne toimiston pöydän alle loikoilemaan. Ja työkaverit käyvät moikkaamassa sitä. Kätevää!
Ja sitten vielä uskomaton todistusaineisto tämän maan koirapuistoista.
Olin yllättynyt jo siitä, että niitä ylipäätään on. Ja sitten ne ovat tällaisia Hundwieseja, koiraniittyjä! Jotka vain alkavat ja päättyvät. Ilman mitään usean metrin aitauksia. Maiseman jatkuessa täysin muuttumattomana.

Vaikea valinta

Touko on joutunut pahan paikan eteen. Se ei ole löytänyt ensimmäistäkään männynkäpyä Suomen rajojen ulkopuolelta!
Vähän ollaan koitettu leikkiä kastanjoilla ja tammen terhoilla - niitä on maa välillä väärällään. Mutta ei ne oo kivan kokosia, makusia eikä tuntusia. Siltä ainakin kovasti vaikuttaa. Saa nähdä masentuuko poika ihan täysin käpyjen puutteessa. Tähän asti puput ovat edelleen pitäneet mielenkiinnon yllä, ei oo merkkejä masennuksesta. Jos ollaan pyörällä töissä, niin yhdellä pätkällä ei tarvii polkee ollenkaan, kun Toke kiskoo pyörää vinhasti eteenpäin pupun näkemisen toivossa...