Kävin Suomessa

On tosi ällöttävää mennä jonnekin lämpimään, esim. Rioon, keskellä pimeää talvea. Semmoisissa paikoissa saattaa saada aurinkoihottumaa tai ainakin silmiä häikäisee. Lisäksi pitäisi keskellä talvea osata hankkia semmoisia vaatteita mitkä sopisivat kyseiseen ilmastonalaan - kosteaan ja kuumaan kuin mikä. Saattaa käydä jopa niin, että vaatteet eivät toimi. Ihan hyvin voi käydä niin! Tällaisten asioiden pelossa päätin, että menemme Toukon kanssa viettämään joulua Suomeen. Suomi kun on tuttu ja turvallinen. Siellä olikin tarjolla saapuessamme (TADAA) vuoden lyhin päivä! Jipii! Tampereen seudulla joulun aikoihin olikin sen verran lunta, että pääsi sanomaan. Onneksemme Suomen talvi ei sentään ihan nurjinta puoltaan näyttänyt - vettä ei satanut yhtään! Eivätkä kadut olleet jäässä ollenkaan missään. Kuulin, että Jyväskylässä oli tällaistakin kurjuutta tarjolla. Pikkupakkaset soivat meille sen ilon, että näimme vilauksen jäästä kun menimme oikein läheltä merenrantaa katsomaan.

Jännintä matkassamme oli ehdottomasti Toukon ensimmäiset lentomatkat! Huh. Kyllä mua osasikin jännittää, mutta nyt voin sanoa, että loppu hyvin kaikki hyvin. Omat kommervenkkinsä matkaan toivat paikallinen eläinkauppa, mistä hankin Tokelle lentolaatikkoa, paikallinen eläinlääkäri, mistä hain tarvittavat matojenkarkotuslääkinnät sekä lentoyhtiö, jolle koirien kuljetus ei ihan taida olla arkirutiinia. Nyt yhteensä kolmen lähtöselvityksen, kolmen "mistä-kalastan-koirani-lennon-jälkeen"-seikkailun, yhden välilaskun ja monen laatikon raahaamisesta koituvan kirosanan rikastuttamana voimme ehkä tehdä reissun toistekin. Toke vaikutti melko relalta - mistä osittain täytynee kiittää lääketeollisuutta. Näin hauskan tapahtuman Köpiksen kentällä, kun turvamies meinasi moikata Toukoa häkin portin läpi. Melkoisen nopeasti veti turvamies naamansa pois Toukon lähettyviltä - niin reipasta häkin puolustamista pojasta irtosi! Eipähän kukaan erehdy pönemään Toukoa matkan varrelta!

Nyt olen siis palannut tänne saappaanvarteen. Ja eilen se alkoi. Pelkällä varoittelulla. Työpaikalla. Onneksi siitä puhuttiin lounastunnilla. Osasin sitten kotimatkalla käydä vielä ruokakaupassa. Illalla ei näkynyt vielä mitään. Mutta aamulla kun herättiin, niin johan sitä olikin! Koko maailma on ihan valkoinen! Kyllä se vaan niin on, että talvinen maisema kaunistuu kummasti myös täällä etelässä, kun sen kuorruttaa lumella. Multa on taidettu jo pitkään pyydellä kuvia, että "Miltä siellä sun kotinurkilla näyttää???". Tylsä laittaa kuvia, missä näkyy ankeeta harmaata "talvea". Mutta nyt pistän läjän tänne tämmösiä tänään otettuja. Paikalliset todennäkösesti pitävät mua omituisena, kun aivan innoissani puskin tonne ulos kameran kanssa. Naapuri jotain tuli sanomaankin vähän omituisen kuuloisena, että tämä taitaa olla sulle normaalia. Hän on eteläitaliasta eikä kyllä näytä nauttivan lumesta palaakaan... Ilahtui se kuitenkin tuosta meidän lumiukosta. Jotain iloa siis lumesta hänellekin! Otti oikein kuvan. Just ennenkuin palattiin kotiin, vastaan tuli iloinen porukka paikallisia. Yhdellä oli liukuri, toisella vanhanmallinen kelkka, yksi pulkkakin näytti löytyneen jostain ja parilla pojalla oli laskettelumonot suksineen, yksi kantoi lumilautaa. Että kyllä täälläkin osataan nauttia pikatalvesta. Todennäköisesti tämä on vain lyhyt ilo. Kaikki mulle hokevat, että on niin poikkeuksellinen tämä talvi. Toivottavasti näin on. Sillä todellakin mulla on kesärenkaat autossa. Talvisemmat on nastoilla varusteltu ja ne on nätisti Suomessa. Mutta eipä niillä täällä saisi ajaakaan. Kitkat ovat sallitut, mutta kait kovin harvalla on sellaiset autossaan. Sitä vastoin lumiketjut pitäisi kaikilta löytyä. Joten minäkin olen varustanut ooppelini semmoisilla. En kuitenkaan ajatellut ihan nyt just ottaa tuota autoa tuolta tallista. Onnekseni ennen joulua tutkin työpaikalle vievän linja-auton liikeradat. Ensimmäisellä kerralla ei kuski meinannut uskoa silmiään, kun törrötin tien poskessa kättäni huitoen. Ilmeisesti meidän kylältä ei juuri kuljeta tuolla bussilla. Toisena päivänä kuski sitten jo odotti mua, kun viime tipassa juoksin bussiin autoja väistellen... Joten hyvä on palvelu. Palvelu taitaa olla huippua mm. siksi, että bussi ei ole mikään julkinen nysse vaan meitin työpaikan tarjoama. Yksi kyyti aamulla töihin päin ja yksi iltapäivällä kotio. Loistavaa! Tosin se kiertää kaikki kylät mennen tullen, joten matkaan menee melko reilusti aikaa...

Tämä on myös erittäin mukavaa, että tällainen täällä erittäin harvinainen talvipäivä tarjoillaan vapaapäivänä! Erittäin ajattelevaista! Ja huomenna sitten bussilla töihin. Nyt mä keskityn suomalaiseen tapaan juomaan kaakaota kylmänä talvipäivänä. Kaakao tosin on saksalaista luomuchilikaakaota ja juoma on voimistettu italialaisella ramazottilla - näin tämä eurooppalaisuus vaivihkaa hiipii elämääni. Touko makaa reporankana matolla. Se varmaan näkee unta kuinka se juoksi lujaa lumessa, jalat ainakin vatkaavat. Sillä onkin harmillisesti etutassuissa turhan pitkä karva, kun kertyi ihan hirmu isot paakut tuota nuoskalunta... Ja sit oli kävely tosi hassun näköstä!

Via Sara - sama näky ilman lunta osassa SIESTA
Lumiukko on meidän omassa pihassa.

Lisanzan keskusaukio...



Via della Torre

Lago Maggiore
Meidän piha. Meillä on semmonen kauko-ohjattava portti autoille. Ja nyt kun sataa lunta se on melkeen koko ajan auki, kun sitä aukipitävään sensoriin osuu aina joku lumihiutale!!Joka kylällä on oma kirkko - niin meilläkin!

Ja Touko poseeraa meidän kylän linnan edustalla.

Bicicletta

Vaikka monet, useat, melkein kaikki väittävät, että täällä ei voi pyöräillä, en jostain syystä koe pärjääväni ilman pyörää. Sellainen siis tuli hankintalistalle hyvin pian saapumiseni jälkeen. "Maaseudulla" asuminen autosta riippuvaisena ei tee minua onnelliseksi.
Löysin tuolta järven toiselta puolen yhden pyöräkaupan ja sinne meninkin sitten eräänä iltana pyöriä katselemaan. Oli mountainpyörää ja citypyörää. Ja jotain 'retro'pyöriä, huonoja versioita Jopoista. Sitten oli niitä semmosia kilpapyöräpyöriä, joita poljetaan tiukoissa trikoissa. Viimeksi mainittuja näkee ehkä eniten kun sydän kurkussa auton ratissa koittaa päästä kapealla tiellä ohitse ja varovasti vilkaisee taustapeilistä, että jäihän se kaveri vielä pystyyn... Ovat jääneet, huhhuh.
Noita pyöriä siinä sitten katselin, juttelin myyjäpojan kanssa enklanti-italiaa ja lähinnä haaveilin kotona olevasta Tunturista. Mietin kovasti, että mikä olisi järkevä sijoitus. Pitkän pohdinnan jälkeen se oli mielestäni turhan kallis vaalean vihreä ihan ookoo pyörä. Eikö ole mitään muuta vaihtoehtoa mietin.
Toinen vaihtoehto tuli ehdotuksena ystävältäni. Tuossa työpaikan pikkukylässä on melko kallis fillarikauppa, mutta ne myy käytettyjäkin, kunhan koittaa asioida italiaksi. No niin. Kertasin mielessäni perussanat 'usato' ja 'bicicletta' ja rohkeasti kysymään. Myyjä, vailla pienintäkään kohteliaisuuden elettä vaikka käytin upeasti koko italian sanavarastoani, ohjasi minut pihan perällä olevaan autotalliin. Sieltä hän kaivoi pyöränraatojen keskeltä ilmeisesti omasta mielestään minulle sopivat mankelit. Kaksi ihan surkeaa, joista siinä naisten mallissa tosin oli ihan törkeen kova hinta! Sitten oli semmonen vähän jotenkin järkevämmän oloinen maastofillari, jota toivorikkaana kokeilin siinä pihassa. Muuten tosi kiva, eturengas vaan vähän vemputti, vaihteet ei oikein toiminu ja jarrut jäi pohjaan. Totesin setälle, että scusa, non buono ja arrivederci.
Sitten mieleeni juolahti vanha kunnon internet. Ja siellä huutokauppa. Aikani asiaa tutkittuani löysin paikallisen eBayn, minne sitten rekisteröidyin. Pakollista uusien sanojen opiskelua jälleen oikein hartiavoimin. eBayn kätköistä löytyikin uusi hieno fillari kohtuuhinnalla, joten sitä rupesin sitten kyttäämään. Kyttäämisen lomassa kävin ostamassa kaikkia tykötarpeita tyydyttääkseni kärsimätöntä mieltäni pyörästä. Pumppu, lukko, kypärä, valoja... Muutamien päivien odotuksen jälkeen kohde oli sulkenemassa ja taktisesti laitoin oman tarjoukseni vetämään viime metreillä. Ja eipä kauaa kestänyt kun totesin olevani fillarin onnellinen omistaja. Tai siis. Olin antanut voittohuudon, nyt pitäisi maksaa PayPalin kautta - mitä en tietysti koskaan ollut käyttänyt. Senpä aktivointi sisälsi useamman kiemuran kuin olin kuvitellut, joten päätin sitten lujasti luottaa italialaiseen myyjään ja siirsin kansainvälisenä siirtona suoraan hänelle rahat. Mistä sitten seuraavana päivänä kuulin kunniani suomalaiselta ystävältä, että eihän NOIN voi tehä Italiassa. Noh, tehty mikä tehty, rahat matkalla ja nyt vain äärimmäisen rauhallista ja kärsivällistä odotusta. VIHDOIN liki viikon päästä kuulin ilouutisen, että rahat ovat saavuttaneet myyjän tilin ja hän laittaa fillarin matkaan.
Seuraavana päivänä ripustin postiluukkuuni pienen lapun, missä oli puhelinnumeroni ja läksin töihin. Soittoa ei kuulunut vaikka kyttäsin koko päivän puhelinta. Kotiin tullessani löysin postiluukusta viestin, mikä oli lykännyt jättämäni lapun näkymättömiin. "Koitimme tuoda teille pakettia - emme tavoittaneet - tässä ohjeet, miten saat pakettisi". Eikun sitten soittamaan kuljetusfirmaan, jossa lopulta puhutaan englantia, mutta ei löydetä mitään pakettia, mitä olisi tuotu tännepäinkään tai minkä koodi olisi se mikä lapussa lukee tai mikä olisi tulossa minun nimelläni. Huhhuh. Pyysin kaverin sähköpostiosoitteen ja lähetin lapusta valokuvan. Odotan kärsimättömänä, että hän soittaa minulle ja lopulta soitin sinne uudestaan. Jaa mikä sähköposti?? No se mistä äsken puhuttiin! Ai jaa joo, oota hetki. Katsoo, etsii ja vihdoin löytää, että juu-u - teidän paketti on täällä. Tuomme sen tiistaina. Ähkäisen, että nyt kun perjantai, niin eikö olis mitään mahkua saada aikaisemmin?? Lauantaina ovat kiinni ja sunnuntaina tietty kans ja maanantaina on vapaapäivä. Tiistaina tietysti olisivat tuomassa sitä sitten työpäivän aikaan jälleen, joten kysyn, että saanko tulla hakemaan - kauanko olette auki? Tunnin verran vielä kuulemma, joten hyppään autoon Toukon kanssa ja lähdemme ajamaan rallia tuonne sysipimeään Italiaan, jonnekin sinne lentokentän lähelle. Melkoisen vakuuttuneena siitä, että pian ostan navigaattorin, löysin paikalle melko kivasti ja sieltähän se paketti löytyi!! Eikä edes henkkareita kysytty! Ehkä koko toimisto jo tiesi kuka olin.
Noniin, paketti autoon ja kotio. Ehkä tässä vaiheessa joku on jo kekannut seuraavan vaiheen tässä seikkailussa. No se on se, että uusi pyörä on osina laatikossa! Perjantai-illan ratoksi kokoilin siitä sen mitä pystyin pelkällä tuolla leathermanilla. Ja laitoin listaa tarvittavista työkaluista.
Lauantain ajoin paikalliseen Bauhaussiin ja ostin läjän välineitä ja sain pyörästä pyörän näköisen. Ja sunnuntaina ajoin onnellisena testiajon työpaikalle. On se hyvä pyörä! Vielä pitää ostaa turvaliivi - sitä ilman täällä ei taida uskaltaa polkea. Meinasin ottaa autosta sen siellä olevan, mutta täällä laki sanoo, että autossa pitää aina olla yksi, niin ehkä se sit pysyy siellä. Nyt tuo pyörä on levännyt tuossa olohuoneen ja keittiön taitteessa kun täällä on satanut melkoisesti. Ihan niin urheilija en ole jaksanut olla, että lähtisin pimeään sateeseen henkeäni uhmaamaan.

Salve!

Paljon on vettä ehtinyt virrata jo tuossa Po-joessa sinäkin aikana, minkä minä olen viettänyt Italiassa. Jotenkin sitä on muka pientä kiirettä pitänyt, vaikka työt kutsuvat vasta huomenna. Oman aikansa kun ottaa jo sellainen pienimuotoinen tehtävä kuin "lähetä meille, sähköpostilla, tämän sähköpostin liitteenä olevat paperit allekirjoitettuna". Suomalaisena en osaa mennä (vielä) koputtamaan tuonne naapurin oveen ja pyytää palvelusta, vaan ennemminkin koitan selvittää asian jotenkin muuten. Ja kun kielitaito on vielä mitä on, minun italian ja paikallisten englannin suhteen, käy tehtävä ihan työstä.Olemme vähän ajelleet ympäriinsä tutustumassa seutuun. Jännittävintä ehkä oli ajaa ensimmäisen kerran Milanoon. Tarvitsin uuteen kotiin jotain pientä, esimerkiksi peiton ja tyynyn. Ja kekkasin, että Ikeasta ainakin tiedän, mitä sieltä saa. Joten etsin kartalta Ikean ja lähdin matkaan. Yksi Ikea on siinä ihan Milanon kupeessa, Corsicossa. Päätin mennä sinne pikkuteitä pitkin, niin näen maisemia. Pääsin tutustumaan nopeasti siihen tosiasiaan, että viittoja on välillä paljon ja sitten siinä paikassa, missä sitä oikeasti tarvitsisi, niin sitten sitä ei olekaan. Näin paljon pieniä kyliä ja miljardi liikenneympyrää. Nämä suosivat liikenneympyröitä ylitse kaiken. Käteviähän ne ovat. Kunhan sinne pari ekaa kertaa uskaltaa puskea, niin sen jälkeen käykin jo helpommin. Vihdoin löydettyäni Corsicon suhasin vielä kotvan jos toisenkin etsien Ikeaa... Taidan tarvita sen erittäin tarkan Milanon kartan ja nopeasti! Kolmen tunnin ajon jälkeen pääsin kuitenkin perille - neuvoa en kysynyt kuin kerran! Löysin peiton ja tyynyn ja ehkä pari muutakin tuikutarpeellista tavaraa kuten Ikeassa aina käy ja päätin ottaa moottoritien kotiinpäin. Mutta siinäkin hommassa toki oli oma jännityksensä. Nimeltään tietullit. Ensimmäistä kertaa siis pimeässä ja väsyneenä lähestyin italiaa puhuvaa tullialuetta. Onneksi käteismaksumerkinnät olivat melko isolla ja maksettava summa ilmestyi ruudulle. Selvisin. Mutta ei tarvinnut ajaa pitkäänkään ennenkuin tuli seuraava puomi vastaan. On se nyt kumma. Siellä sitten pitikin painaa punaista nappia, ottaa lapuke ja puomi nousi. Sitten luottavaisin mielin motaria kotioppäin ja niinhän sitten siellä omalla ulosajorampilla odotti taas tullialue. Nyt pitikin antaa lipuke (puhuvalle) automaatille ja pudotella masiinasta aukeavaan lokeroon riittävästi kolikoita. Ja huh, puomi nousi taas. Selviydyin. Sittemmin olen tehnyt Milanon reissun myös toiste - tullit tuntuivat tosi paljon ystävällisemmiltä paikoilta. Varaan tosin tästä lähtien autoon ison läjän kolikoita, joku automaatti kun sanoi (kai), että ei seteleitä. Huhhuh. Asetun vielä hetken tänne ja sitten otan selvää automaattisesta telepassisysteemistä - tullimaksut lähtevät suoraan tililtä.Täällä on tosi ihanaa kun aurinko paistaa. Niinkuin paistoikin tosi monena päivänä saapumiseni jälkeen. Mutta sitten eräänä aamuna satoi kuin satoikin jalkarättejä! Maa oli paikoin jopa hivenen valkoinen. Ei se toki mitään ollut Suomen lumimyräkkään verrattuna, mutta oli se vaan yllättävää. Touko oli taas kovin iloinen! Nyttemmin olemme saaneet lunta toistekin ja vettä on tullut melkoisesti. Kosteusprosentti on huomattavasti korkeampi kuin Suomessa ja joka aamu noiden oven korkuisten ikkunoiden alle on kertynyt lätäkkö vettä. Siis sisäpuolelle. Varmaan siksi vuokranantajani kehottikin tuulettamaan huolella, muuten asunto homehtuu kuulemma muutamassa viikossa.

Ensimmäisen ruuhkani olen päässyt myös kokemaan. Onneksi ei ollut mihinkään kiire, joten lähinnä keskityin pidättelemään naurua siinä koomisessa tilanteessa. Tilanne kehittyi parkkipaikalle. Ja matkaa pois ruuhkasta oli varmaan 200 metriä. Mutta siinä olin motissa puoli tuntia. Ja opiskelin röyhkeää tunkemista sekä joustavaa tilan antoa ja muita elintärkeitä konsteja. Ooppeli on edelleen naarmuton, mikä on erityisesti sen ruuhkan jälkeen melkein suoranainen ihme - niin paljon tuli tungettua, huh. Mutta joustavia nämä ovat liikenteessä. Vaikka ite törttöilisi, niin silti tilaa annetaan. Toki kaikin paikallisin ja kansainvälisin käsimerkein, ja tarvittaessa myös verbaalisin koristein, höystettynä.
Ja vielä kuvien selitykset. Eka kuva on Lago Maggiorelta Ispran pohjoispuolelta. Ikäväkseni olen huomannut, että ihan järven rannassa ei pääse koko aikaa kuljeskelemaan. Haaveenani tietysti oli lähinnä päästä Toukon kanssa kävellen järven rantaa ympäri, niinkuin Suomessa pääsee joidenkin pikkujärvien ympäri sellaista ihanaa pikku polkua. Paljonpa olin taas sisällyttänyt realismia ajatukseeni! Mutta nätiltä näyttää siellä, missä rantaan pääsee. Sitten tietysti rannassa on kyliä, melko tiuhaan tahtiin. Linnakuva on otettu Aronasta ja linna on Angerassa sijaitseva Rocca Borromeo. Aronassa opin, että Lago Maggiorella saattaa myös tuulla niin, että lähtee tukka päästä. Ja vuoret näyttävät hienoilta myös silloin kun siellä sataa lunta. Ai niin, parin tunnin ajomatkan päässä kuulemma on mutkamäkiä jo tosi paljon. Myös tuossa lähempänä pääsee laskemaan, ainakin jossain vaiheessa talvea. Touko poseeraa (taas) mulle Laveno Mombellossa. Siellä on tosi hieno köysirata, jonne menen heti kun uskallan. Ja viimeinen pikkulinnakuva on oman kotikylän linna täällä Lisanzassa.

Seuraa käpy-tiedoitus:

Noniin, täällä taas Italia, hei!

Moni siellä kotoSuomessa on ollut kovin huolissaan virallisista käpytilanteista täällä Euroopan turuilla ja toreilla. Selkeän kävytöntä oli elämä Saksassa, mutta toivo heräsi Alpeilla, sillä havaitsimme selvästi kuusen. Sieltä sitten lasketeltiin alas ja kuuset jäivät taakse. Mutta nyt olemme tehneet löytöjä täällä aivan kotinurkilla, Lago Maggiorella. Ensin löysimme yhden. Kävyn. Sellaisen männynkävyn oloisen, mutta siinä oli kyllä hiukan pienehköt ne lirpakkeet ja niitä oli enemmän kuin siinä kaikken suosituimmassa kävyssä, männynkävyssä. Se kun mahtuu Aaron käden kanssa Toukon suuhun tosi kätevästi. Kuusenkäpy on myös ihan hyvä, silleen poikittain tai sikarityyppisesti kuljetettuna. Päätinkin sitten tonkia joku toinen päivä lisää sitä lehtikasaa, mistä löysimme sen yhden, mikä kyllä kelpuutettiin leikkiin.
Tutkiessamme tuota vieressä kohoavaa mäennyppylää olimme jo parina päivänä nousseet melko ylös. Sitten eräänä päivänä päätimme nousta vielä ylemmäs. Ja kuinka ollakaan. Olimme peräti suomalaisessa mäntymetsässä!!! Siellä jossain käsittääkseni 350 metrin korkeudessa. Ja tokihan siis löysimme käpyjä! Sitten parin kilometrin päästä löysimme pitempiä käpyjä - kovin pihkaisia olivat. Ja aamulenkin varrelta on löytynyt vielä pari muuta käpysorttia.
Joten siis elämä ja maailma on pelastunut ja nämä löydetyt kävyt ovat virallisesti Toukon hyväksymiä.

Italialaista elämänmenoa - osa SIESTA

Nämä täällä pitävät siestaa. Siinä joskus kahdentoista ja kahden, kolmen välillä. Eihän siinä tietysti mitään, lounaan päälle olisi ihanaa Suomessakin ottaa pienet nokoset. Mutta kun se siesta täällä tarkoittaa sitä, että lähdetään työpaikalta kotiin syömään. Autolla. Naisen tekemää ruokaa. Jos se sama nainen joutuu käymään kaupassakin ennen ruuan laittoa, niin milloin se sitten ehtii ottamaan pikku-unet?? Ja lisäksi voimme pohtia siestan aiheuttamaa lisäystä ilmastonmuutokseen kun edes osa tästä 59 miljoonan ihmisen populaatiosta käy työpaikaltaan kesken päivän syömässä kotonaan. Autolla. Lisäähän siesta toki perheiden yhdessäoloa, mitä pidetäänkin täällä suuressa arvossa. Mutta silti. Eväätkin on keksitty. Ilmeisesti täällä ei arvosteta sitä aikaisin-töistä-kotiin-käytäntöä, mikä taas vallinnee enemmän Suomessa.
Sitten tietysti siesta sulkee kaupat. Näyttäisi siltä, että näin talvemmalla sulkeutuu vielä useampi kauppa kuin kesällä. Jotkut ravintolat näyttävät aukaisevan ovensa siestan ajaksi - voi sitten käydä siellä syömässä, jos se nainen ei tee kotona ruokaa. Sitten taas ravintolan ovet sulkenevat auetakseen uudelleen illalla illallisaikaa. Esim. tuo kulmapitseria on illalla auki 19-22. Sitä ennen ja sen jälkeen ei parane tulla pitsan tarve. Ja päivällä pitää nälän osua haarukkaan 12-14.15. Ihan kätevää tietty ravintolalle olla vain viitisen tuntia päivässä auki.
Niin, ja sinne kauppaan on turha yrittää. Kukaan ei ole paikalla. Lisäksi osa kaupoista on auki vaikkapa vain ennen siestaa. Ja osa vain siestan jälkeen. Loistavin tähän mennessä silmään osunut oli eilen apteekkia etsiessäni. Ensinnäkään missään ei meinannut olla apteekkia. Toisekseen, mikään niistä ei meinannut olla auki. Rancosta löysin apteekin. Sen naapurissa on postikonttori. Paljon muita kauppoja ei lähellä näkynyt. Posti on auki vain ennen siestaa. Ja apteekki vain siestan jälkeen. Joten samalla reissulla on ihan turha kuvitella hoitavansa sekä posti- että apteekkiasioita. Ainakaan Rancossa. Ja taas tuli mieleen se ilmastonmuutos. Mutta riemuvoitto toki eilispäivälle oli se, että pääsin lopulta sinne apteekkiin - siestan loppumista odotellessani kävin katselemassa parit muut pikkukylät tässä lähistöllä. Betadine näyttää olevan kansainvälinen nimitys sille ruskealle jodipitoiselle mönjälle, kyllä Toukon on nyt hyvä olla!

Pilvistä

Koitan pikaisesti kirjoittaa päällimmäiset kuulumiset. Muuten niitä ei edes enää muista.
Eilen aamuna lähdettiin Bremerhavenista, keli oli peruspilvinen, vähän myös sateinen. Tankki täyteen ja eikun paanalle. Hienoa vai ei, mutta sitä autobahnia sitten jatkuikin 800 km kohti etelää. Välistä löytyi alkuunsa tietysti Bremen ja sitten Hannover. Kaupunkien ohitus sujui jouhevasti kahdesta neljään kaistan turvin. Jostain keski-Saksasta eteeni nousi itävaltalaisten pikku-Siperiaksi kutsuma ylempi alue. Kasselista se alkoi ja työkaverini olivat minusta huolissaan:"Kaasutat sitten kunnolla, että pääset mäen ylös! Ja tankkaat siellä bensa-asemalla (ilmeisesti myös, että pääsen mäen ylös)! Ja pidät sen keskikaistan vaikka mikä olisi, että pääset mäen ylös!" Olihan siellä mäkeä, sen verran, että oikein pilvessä oltiin. Tai missä lie usvassa. Mutta kyllä sinne sentään ylös pääsi suuremmitta ongelmitta.
Edelleen autobahnia eteenpäin ohi Würtzburgin ja Ulmin. Ja lopulta pimeässä, siinä todellakin 800 kilometrin kohdilla eteen aukesi kaksikaistainen tie. Hämmentävää, että sitä näkee ne vastaantulevat autot siinä ihan vieressä! Itävalta läheni ja pimeys ja kilometrit alkoivat painamaan. Rajan ylityksen huomasi ehkä parhaiten siitä, että samantien tie vei tuhannen pitkään tunneliin!!! Toivoin olevani oikealla, Bregenziin johtavalla tiellä. Lämpötila kohosi auton lämpömittarissa ja myöskin selässäni, mutta vihdoin pulpahdimme ulos tunnelista todellakin hyvin lähellä Bodenseetä ja Bregenziä. Enää edessä oli vain majapaikan etsiminen. Kaupungissa oli, kuinkas sattuikaan, joku juhlallisuus menoillaan - kaikki paikat täynnä ihmisiä ja autoja! Ja tosi pimeetä. Hotellitäti oikein onnitteli kädestä pitäen kun kävin kyselemässä meille huonetta. "Kyllä meillä on vielä yksi huone vapaana, Sie sind glücklich!"
Aamulla herätessämme kaupunki oli taas sumussa, usvassa, pilvessä, missä lie. Siinä naapurissa mainostavat olevan heidän kotivuorensa Pfänder, mutta en usko kun en ole nähnyt. Bodenseen mittavuus jäi meiltä myös todistamatta, mutta ehkä hyvä niin. Alueeseen kuulemma saattaa rakastua kertaheitolla ja meidän kuitenkin piti jatkaa matkaa eteenpäin. Respasta ja myös myöhemmin huoltoasemalta (bensa halvempaa kuin Saksassa) tiedustelin, että millaistakohan säätä se mahtaa pidellä siellä eteenpänä matkan varrella. Aina vastaus oli vain, että kaipa se tämmöstä samanmoista. Noh, maalaisjärki vain mukaan ja meneehän siellä sen verran autoja, että kyllä sieltä läpi pusketaan. Suomalaisella sisulla ja kesärenkaisella ooppelilla.
Pilvistä ja utuista aina vain jatkui. Sveitsin rajalla joku setä halusi jutella mun kanssa, olisi halunnut tietää tuonko viinaa maahan. Tai lihaa. En myöntänyt. Lisäksi hän vinkkasi, että tarttis ostaa moottoritietarra tuulilasiin. Ihan hyvältä se tarra siinä lasissa näyttää, nyt kannattaa siis lähteä uudemmankin kerran kuluttamaan sveitsiläistä moottoritietä. Maisema näytti kovin tylsältä suunnatessani kohti Churia, eroa saksalaiseen tasaisuuteen ei lainkaan huomannut siinä harmaudessa. Mutta sitten! Ihan yhtäkkiä ja varoittamatta pilvet häippäsivät! Mielestäni kovin epäreilu teko pilviltä siinä vaiheessa, koska sillä samalla silmänräpäyksellä kaikista auton ikkunoista ja peilestä näkyi vuoria!!! HUH. Pahaa aavistamatta pimeydessä ja harmaudessa oltiin päädytty jo melko keskellä niitä ja sitten ne räpsähtävät kerralla kaikki esille kuin yhdestä sopimuksesta! Mulla oli täysi työ keskittyä ajamiseen jotain satasta tai jotain jollain moottoritiellä kun samalla piti vilkuilla joka puolelle ympärille. Ihan mahtavan näköstä! Hihitellen jatkoin matkaani. Suu auki. Touko ei tainnut oikein tajuta mitä hihkuin.
Pikkuhiljaa tie nousi ylöspäin. Ensin silleen huomaamatta ja sitten silleen, että ei mitään muuta enää huomannutkaan. Tunnelit seurasivat toisiaan ja upeimmista kanjoneista ei millään voinut ottaa kuvaa, kun tie oli kaameen kapea ja liikenne vilkas. Ja sitten taas oltiin tunnelissa! Ja erään tunnelin päästä sitten löytyi lopulta luntakin. Vähän rupesi tuskanhiki helmeilemään otsalla niiden kesärenkaiden kanssa. Mutta onneksi tie oli puhdas ja kuiva. Vaan maisemat oli kertakaikkisen hienot. Huhhuh! Jonnekin sinne talveen pysähdyttiin vähän haistelemaan lunta ja vuorta ja kauneutta. Touko ei edes paljon huomannut niitä lampaita kun oli sitä LUNTA missä voi pyöriskellä.
Lopulta, kun lämpötila oli jo -5, tie lähti laskemaan alaspäin. Ja kyllä se sitten laskikin. Etelänpuolella oli oikein semmosia kunnon serpentiinejä. Ooppelin kolmosvaihde tuli testattua aidoissa olosuhteissa ja loistava se olikin. Aina välillä ohitettiin semmosia liikennemerkkejä, missä oli rekka, minkä renkaat palaa. Ei nähty yhtään, tarvii mennä varmaan arkena uudestaan. Leppoisaa laskettelua kieli keskellä suuta ja sitten niitä maisemiakin oli ihan omiksi tarpeiksi edelleen. Kyllä siinä oli hymy herkässä. Ei auta.
Ennen Italiaa näin sellaisen ihmeen kuin alle euron bensalitran! Sellaistakin siis on vielä! Italian puolella pientä hermojen kiristymistä aiheuttivat huonot opasteet. Mutta ehkä minäkin löydän vielä sen kiireettömyyden täältä jostain piileskelemästä. Luen nyt ensin Kirsi Pihan loistavan "Medicien naapurissa" -kirjan. Toivottavasti se auttaa ymmärtämään tätä maata ja kansaa. Ja ennenkaikkea itseäni tässä maassa. Ainakin se on hauska.
Ja siis loppu hyvin eli kaikki hyvin. Muutaman ohiajetun risteyksen jälkeen karttaani merkattu ruksi löytyi. Ruksin kohdalta löytyi Koti ja ensimmäinen pitsa tällä erää on syöty tuossa kulmaravintolassa. Huomenna avoimin mielin etsimään työpaikkaa. Mikä ei ollutkaan ihan niin selvä ja valmiiksi pureskeltu juttu kuin tämä suomalainen luuli. Mutta Lago Maggiore ja noi horisonttia koristavat nyppylät onneksi lievittävät sitä, ja montaa muuta, tuskaa loistavasti.

Freimarkt

Bremenissä oli jälleen Freimarkt. Jo 973:nnen kerran!!! Voisi siis jo sanoa, että ainahan ne näin tässä syksyn korvalla ovat ja kaikki paikalliset ja vieraatkin käyvät siellä. Minä en ollut aiemmin oikein edes tajunnut, miten suuresta ja ennenkaikkea historiallisesta tapahtumasta onkaan kyse, mutta onneksi ystävikseni valikoitui asiantuntevia yksilöitä. Ja päätimme lähteä tyttöin (ja oli meillä yks poikakin kans mukana) kanssa tarkastamaan Freimarkt ja etsimään vuoden ensimmäistä Glühweinia. Kuinka ollakaan, päiväksi valikoitui tähän mennessä syksyn kylmin ilta! Mikäpä tietysti sen parempi hetki nauttia lämmintä juomaa. Kameraksi reissuun valikoitui vain tuo kännykän mukana kulkeva, joten laatu on sen mukainen. Mutta halusin välittää tätä elämystä eteenpäin edes huonolaatuisena, koittakaa kestää.

Paikka oli täynnä kojuja ja rakennelmia, joista jokainen soitti omaa ääntään ja valokoristeet olivat toinen toistaan uskomattomampia. Voi sitä sähkönkulutuksen suurjuhlaa - pohdittiinkin töissä sitten myöhemmin, että milläköhän paikalliset kattaa tuon jokavuotisen ekstraenergiantarpeen. Ei keksitty. No niin siis, joissain kojuissa myytiin syötävää jos jonkinmoista - kuorrutettuja manteleita, Schmalzkucheneita, suklaapäällysteisiä hedelmiä, kaikenkokoisia, mm. romanttisin tekstein koristeltuja pipareita, joita voi sitten pitää seinällä ensi vuoden Freimarkteille asti. Kahteen kuvaan yltänyt pusumyymälä oli melkoisen mieleenpainuva - makuja oli laidasta laitaan, vau!! Suukkoja kutsuttiin muuten myös Saksassa ennen neekerinpusuiksi - nykyään ne on vaan suklaasuukkoja täälläkin.


Ikäväkseni elämysteltasta kuvaamani video on niin huonolaatuinen, että en voi laittaa sitä tänne. Ystäväni yrittivät sanoa, kun lähes suu auki tuijotin lavalla esiintyvää miestä, että ei tämä ole Saksa. Tämä on jotain ihan omituista heidänkin mielestään. Ja hop, meni kaksi minuuttia ja koko suuren suuri teltta heilui schlager-musiikin tahdissa ja lauloi mukana. Sen tulen aina muistamaan.



Ruuan ja schlagerin lisäksi toki oli tarjolla myös sirkushuveja - Ice age -oravaisia olis voinnu voittaa, jos olis simmosella korkkipyssyllä ampuen saannu tikun nokassa nököttävän rinkulan putoamaan tikkuun. Siitähän mulle ja B:lle tulikin melkonen dilemma. B koitti ja ei kyllä jääkarhujen ampumiseen tarkoitetulla koulutuksella pärjännyt tikulle ja rinkulalle. Pähkäiltiin sitä oikein yhdessä, mutta ei keksitty, että mikä jippo taustalla piilee. Jos joku tietää, niin vinkit tulemaan! Toimivasta vihjeestä tuon IceAge-oravan palkkioksi, kunhan taas törmään moiseen kojuun!


Niin ja sitten oli niitä kaikenmaailman pyörittimiä. Melkein niin paljon, että Särkkiksen ja Lintsin kaikki kojut olisi tuotu Bremeniin kolmeksi viikoksi. Kauhee työ koota ja purkaa niitä edestakasin! Siellä oli muun muassa maailman korkein tien päällä kulkeva maailmanpyörä. Tosi hieno oli peruskaruselli, mikä kuitenkin vei kyydittävänsä kooooorkealle taivaalle - Skyflyer oli laitteen nimikin kuvaavasti. Sinne olisin voinut mennäkin, jos en olisi ollut jo umpijäässä. Myöhemmin työkaveri tosin pilasi siitäkin ilon kertomalla raa'at faktat: 4 euroa ja 3 minuuttia. Sama heppu menee joka vuosi perheensä kanssa Freimarkt-iloittelemaan, kaikki neljä henkeä. Ja kuulemma siellä kuluu rahaa euro minuutissa - olivat olleet kaksi tuntia ja köyhtyivät 120 euroo. Saksalainen on tarkka kaveri - siitä ei pääse mihinkään.

Summa summarum, Freimarkt oli hieno - tosi paljon isompi kuin olin uskonut. Glühwein oli hyvää ja lämmittäväistä, lisäksi suomalaisella mittapuulla huokeaa.