Paletti.

Nyt tuli hankkiuduttua balettiin. La Scalassa kun on semmoista tarjolla ja bussikyytikin järjestyy, niin kyllä sitä tarvitse käydä tarkistamssa, että mitä se sellainen on. Ei sitä tiedä jos vaikka ihastun ikihyviksi, niinkuin oopperaan! Ja armoitettuna oopperakirjoittajana (huom, EI kriitikkona, vielä...) minun tulee tietysti nämäkin liikkeeni raportoida.

Trittico novecento, 1900-luvun inspiroima kolmoisshow kunnioitti kolmea erinomaista venäläistä säveltäjää - Tšaikovskia, Prokofjeviä ja Šostakovitšia. Koko esitys koostui siis kolmesta palasta, balettia laidasta laitaan niin sanotusti. Alussa pompittiin tyllijumppapuvuissa ja lopussa en tajunnut enää mistään mitään.

Esitys alkoi George Balanchinen merkittävällä teoksella Ballet Imperial, joka on kunnianosoitus Venäjän vanhan pääkaupungin loistolle, näytös rakkaudesta Petipaan ja Tšaikovskiin. Esityksessä nähdään Balanchinen akateemisen taustan mukainen virheetön tyyli.

Sitten mentiin etiäppäin ja vuorossa oli edelleen koreografi Georgen Il Figliol Prodigo (The Prodigal Son, 'tuhluripoika'), sensuelli ja eksoottinen, erittäin vaikuttava balettikappale, musiikki siiskin Prokofjeviltä.

Uutta tuotantoa oli Immemoria koreografi Francesco Ventriglialta. Se pohjautuu Šostakovitšin 7. sinfoniaan ”Leningrad”, joka on sävelletty natsien hyökätessä kaupunkiin ja josta sittemmin on tullut vapauden ja oikeudenmukaisuuden symboli.

Niin, ei tästä ole juuri muuta sanottavaa. Kuvat ovat La Scalan sivuilta. Samoin kuin faktat. En löytänyt sitä balettikipinää, ehkä ei tarvikaan. Joten tähän asiaan emme palaa.

Sähläystä

Oho, on tainnut jäädä täällä lopultakin paljastamatta, että mitä muun muassa puuhaan vapaa-aikanani täällä Italian saappaanvarressa... Eihän minun pitänyt, varsinkaan aiempien sattumusten jälkeen, mutta päädyin sählyjoukkueeseen! Meidän naisten tiimi on nyt pelannut pari kautta Italian naisten pääsarjassa. Voisin jättää toki tarinan tähän, koska näin se kuulostaa melkosen hienolta. Mutta kysymys tietysti jää ilmaan väijymään, että mitä MINÄ siellä sitten teen... Selitys ehkä välittyy siitä totuudesta, että pääsarjassa pelaa vaihtelevasti noin 4-6 joukkuetta. Ja siinä ne italialaiset naisten joukkueet sitten ovatkin. Salibandyn saralla.

Mutta meidän joukkue on silti lähes paras, ainaski kivoin! Tai kansainvälisin. Kaikki alueelle ilmaantuvat suomalaiset ja ruotsalaiset pyritään värväämään rivistöihin ja on siellä muunkin maalaisia. Hankalinta oli se, että meidän uutuuden karhea peliasu on pikkupikkuHAME ynnä punainen paita. Melkein koitin sanoutua irti koko hommasta, mutta kaikkeen näämmä tottuu.

Pelit toimivat kolmen kenttäpelaajan ja maalivahdin voimin. Ihan hyvä, sillä pienin joukkue naisten sarjassa on vain neljän pelaajan vahvuinen. Meitä voi hyvällä säkällä olla melkein jopa yli kaksi kentällistä pelireissuilla. Niin, ja niillä reissuilla me käydään ystävyysottelemassa Mendrisiossa Sveitsissä ja sitten pääsarjaa pelaamassa Vipitenossa, Bolzanossa ja Dolossakin ollaan oltu.

Oma panokseni on ainakin siinä totuudessa, että meidän kapteeni, minua nuorempi, tuli kertomaan minulle että tiedätkös - me ollaan ei vaan meidän joukkueen, vaan koko pääsarjan vanhimmat pelaajat. Ei siis ihme että joskus en tahdo pysyä jonku puolet mua nuoremman perässä. Paikalliset pelaajat on pohjoisempaan rakenteeseeni verrattuna välillä melko köykäisiä, onneksi suurilta törmäyksiltä on vältytty. Paitsi meidän maalivahdin kanssa... Sorry!! Toisen kauden pelien alussa koin ylennyksen. Ekalla kaudella (kaikkinensa eka kausi meidän joukkueella) pelasin ansiokkaasti numeroa 12. Sittenpä lisätarroja liitettäessä joku valopää silitteli pelipaidan kainaloon jotain tarroja kiinni. Joten pääsin kummassakin numerossa askeleen eteenpäin ja toisen kauden pelasin numerolla 23.

Tomaattia

On se uskomatonta miten täällä kaikki kasvaa! Meidän pihasta on nyt löytynyt jättiläismäisen viikunapuun lisäksi kirsikkapuu, kakipuu, vadelmia ja tänään tajusin ekan kerran, että meillä on myös päärynäpuu! Omenapuukin tietty onpi. Waude.

Ja pihaistutukset kasvaa hurjaa vauhtia! Tänään korjasin sadon sitruunamelissasta ja mintusta, jotka oli melkoset pehkot. Otin koko pehkon pois, saavatpahan lähteä alusta uudestaan. Ja mikä makeinta - ostettiin kuusi pientä kirsikkatomaatin tainta supermarketista ja nyt ne taimet on mun pitusia ja täynnänsä herkullisia tomaatteja! Kalloja pitäisi olla neljää väriä, mutta tähän mennessä vain punainen ja keltainen on laittanut kukkia esille. Jännityksellä odotan mustaa kallaa!

Vesimeloooooni

Mentiin työporukalla Torinoon katselemaan tiedenäyttelyä ja illalla löysimme itsemme syömästä Monferraton Moletosta, siis Piemontessa. Voitko kuvitella serkku! Todistetusti loistavaa ruoka- ynnä viiniseutua! Ihana illallinen idyllisessä maisemassa. Ja siis nuo piti laittaa tänne näkösälle nuo meloniveistokset, wautsi, sanoisin.

Aida, toinen tarkistus

Tämähän muodostui vallan jokavuotiseksi tapahtumaksi tämä Veronan Aida. Nyt läksin Comitato Culturalen matkaan. Ensin varasin 3 lippua. Ja niita maksaessani otin kuusi lisää. Täti vähän hymyili vinosti. Kun sitten maksoin niitä kuutta, pyysin viela kahta lisää. Siihen täti jo kommentoi, että meinaatko täyttää omalla ryhmälläsi koko bussin ja sori, meillä ei ole nyt paria lippua lisempää, joudut jonotuslistalle. Näiden jälkeen nimeni onkin tunnistettu kovin hyvin kyseisessä Comitatossa, hehs. Loppuviimein sain kuin sainkin vielä ne pari lippua ja koko porukkamme pääsi matkaan. Valtasimme bussin koko takaosan, luonnollisesti. Menomatkalla käänsin jouhevasti koko Aidan tarinan kuvakirjasta suomalaiselle tyttökaksikolle. Mukavasti tytöt kuuntelivat koko stoorin - äitinsa kylla sanoi, että "vieraskoreita"...

Ilmojen haltijatar ei ollut tänä vuonna täysin suosiollinen ja Veronassa satoi. Odotellessamme spektaakkelin alkua, menimme nauttimaan sateiselle terassille pikku spritzit, eväskorimme kanssa. Kuinka ollakaan, sade taukosi ja suunnistimme areenalle. Ja lava näytti kovin erilaiselta kuin viime vuonna! Ja istumapaikkamme olivat nyt kivipenkeillä takakaarteessa. Pepun pehmikkeet olivat tarpeen... Mutta näkymät olivat hyvät. Hivenen pieniltä porukka lavalla näytti, mutta ääni kuului hyvin.

Ikävä kyllä sateen tihutus alkoi taas. Ja katsomo täyttyi sateenvarjoista, lava tyhjeni ihmisistä. Paitsi kaikken tärkein siellä oli - pienellä kuivausmasiinalla edestakaisin kurvaileva tärkeän oloinen kaveri! Tihutus kun ehtyi, hommaa jatkettiin. Ja taas lopetettiin. Edestakaisin veivauksen jälkeen loppujen lopuksi näimme kaksi näytöstä. Se paras pätkä (Tattataa, tatatatata jne) ehti tulemaan! Jotenkin niin se meni se sääntö, että jos esitys peruutetaan ennenkuin näytöksen suunnitellusta alkamisajankohdasta on kulunut puolitoista tuntia, niin sitten lipuista saa rahat takasin. Niin suunnilleen siihen asti esiintyjät paikalla sinnittelivät...

Tosi tosi kiva reissu - iso kiitos koko meidän porukalle, oli hauskaa! Aida on hyvä - ens vuonna sit taasen! Ja tosi hienon näköinen oli kyllä katsomo kun se oli täynnä sateenvarjoa!

WICKED!!!!

Lontoo, tuo armoitettu musikaalien kaupunki! Jo melkoisen vakiintuneena oopperakommentaattorina laajennan lahjakkaasti ja sumeilematta perspektiiviäni Lontoossa näkemäämme musikaaliin Wicked. Se kertoo Elphaban tarinan, Elphaban, josta sittemmin on tuleva Lännen ilkeä noita. Jokaisella meillä on lapsuus, niin myös Elphaballa. Tämä täysin vihreänä syntynyt tyttö ystävystyy melkoisen nihkeästi Galindan kanssa. Sen Galindan, jota myöhemmin Glindaksi kutsutaan. Ja myös Pohjoisen hyväksi noidaksi. Heidän ystävyytensä ei etene ihan helposti, heillä kun on melkoisen erilaiset maailmankuvat ja arvot. Galinda lähinnä arvostaa ulkonäköään ja asioiden hyssyttelyä, Elphaba puolestaan oikeudenmukaisuutta. Sokerina kakussa on tietysti se, että tytöt päättävät ihastua samaan poikaan. Ensin vähän turhan ulkokultaiseen, mutta myöhemmin melkoiseksi ritariksi osoittautuvaan nuorukaiseen, Fiyeroon. Ozin Smaragdikaupungissa päälliköt ovat ikävän korruptuneita ja kun Elphaba meinaa paljastaa tämän, niin siinä ei hyvä heilu. Onnekseen Elphaba keksii lentämisen salaisuuden ja saa vielä pöllittyä oivan kirjan täynnä loitsuja. Monien koukeroiden jälkeen lavalla nähdään Peltikaveri, joka ei ole lainkaan Elphaban kaveri ja myöskin nähdään Linnunpelätin, joka on enempi Elphaban kaveri. Glinda ei ole varsinainen järjen jättiläs, mutta kun Ozin korruptoitunut ylipäällikkö ottaa ja karkaa, niin Glinda päätyy jonkunmoiseksi valtaapitäväksi Ozissa. Ja soppa on valmis ja Elphabaa ruvetaan kutsumaan ilkeäksi. Syystä että ei suostunut pysymään hiljaa epäoikeudenmukaisuuksien edessä.

Tarina liippaa monessa kohdin vanhaa Ihmemaa Oz tarinaa. Ja kertomus on kertakaikkiaan erittäin mukaansa tempaava. Eikä vähiten loistavan musiikin ansioista. Lontoossa Elphaban roolin meille esitti Rachel Tucker ja Glindaa lauloi Louise Dearman. Niin oli hyvää musiikki että menin ostamaan ko. nauhoitteenkin. Suosittelen erityisesti kipaletta Defying gravity.

Hih, sitä mainostettiin ynpäriinsä. Toi bussi oli muutenkin söpö - niita vanhempia versioita, joita on vähän niukasti liikenteessä.

Londoo

Wau, olivatpahan bloggerin pojat laittaneet ohjelmaansa uusiksi. Mistä syystä ulkomuoto on uusi, sisältö toki pysyy samana, vanhana ja erittäin laadukkana! Aiheita edelleen väliltä piimä ja pitsa. Ja siihen väliin onneksi mahtuu koko maailma!

Tänään ohjelmassa on laittaa muutama kuva Londoon reissulta. Melkoisestihan aikaa vierähti edellisestä käynnistä. Jotkut asiat pysyvät aina samoina ja toiset taas muuttuvat. Niinhän se usein menee.

Lontoosta Suomeen lennettyäni katselimme suurien synttärien kunniaksi muutamien vuosikymmenten takaisia kuvia ja joukosta löytyi kuva samaisesta Tower bridgesta. Se oli saanut uutta väriä. Ei sitä siellä paikan päällä tullut ajatelleeksi. Vahdinvaihto puolestaan Buckinghamin palatsilla kerää kansaa - lauantaina ei ollut esitystä, mutta sunnuntaina palasimme paikalle ja niin teki kovin moni muukin. Poliisit ratsailla vaikuttivat jo hieman leipääntyneiltä toistuvaan massatapahtumaan. Kehottivat tiellä toikkaroinutta Lontoossa asuvaa ja työskentelevää saksalaista tutkijaa painumaan sinne mistä on tullutkin...

Hotellimme lähituntumassa oli tämä.

Ben oli paikoillaan, tosin liikenteen melu vaikutti häiritsevästi kuunnellessani kahdentoista lyöntejä. Tosin N ja S sanoivat, että he kyllä kuulivat. Mitä lie ovat kuulleet.

Harrods oli toki nähtävä. Prameus ei ollut kadonnut vuosien varrella mihinkään. Olivat laittaneet tuon patsaan Dianalle ja Dodille yhteen porraskäytävään. Ja nimensä saattoi raapustaa tahtoessaan kirjaan.

Lontoota valtasi 250 elefantin paraati. Suurin ja monien mielestä myös kaunein ulkoilmataidetapahtuma mikä Lontoossa on ikuna ollut. Tempauksen tavoitteena on mainostaa Aasian elefanttien erittäin kurjaa tulevaisuutta elintilojen jatkuvasti pienentyessä. Taiteilijat ovat siis luoneet elefanteista kantaaottavan taideteoksen, jonka avulla koitetaan auttaa elefanttien oloja. Aivan ihania! Ja niitä oli kaikkialla.

Superoxfordilainen R tuli moikkaamaan meitä Lontooseen! Ja mentiin mm. shoppailemaan Spitalfieldsin ja Petticoatin markkinoille. Mielenkiintoinen idea oli superhelylaukut ja vyöt juomatölkkien täpseistä tehtyinä. Niitä emme ostaneet, tällä kertaa, mutta siltikin muutamia laukkuja onnellisempina poistuimme markkinoilta.

Ja eräänä saavutuksena voidaan pitää ensimmäistä ekskursiotani sushiravintolaan. Tokikin lautaselleni valikoitui kasvispainotteisia herkkuja, mutta hienoa, että sushikalan aromit ovat harmoniassa kanssani. Sittemmin tarkistimme myös erään Vareselaisen sushiravintolan - siellä on seisova pöytä... NAM!