Provence, part I: Fontaine-de-Vaucluse

Pääsiäisen tienoossa kekattiin lähteä kattelemaan rajan taa, tuonne Ranskan puolelle Provenceen. Ei lainkaan hullumpi ajatus, ajamista siinä oli melkoisesti, mutta punainen paholainenhan nyt kuljettaa minne vain. Laventelipellot ikävä kyllä eivät vielä olleet kukassa, mutta kyllä siellä kovin on silmälle kaunista. Ei ihme, että alue on arvossaan. Ensimmäisen kuvakoosteen tarjoilen Vauclusen lähteen välittömästä ympäristöstä. Vauclusen lähde on siellä Vauclusen kylässä, Avignonista jonkun verran itään. Kylä on pikkuinen ja saanut nimensä sijaintinsa mukaan - Vallis Clausa, suljettu laakso. Laakso nimittäin loppuu kunnioitusta herättävään kivimuuriin (kuva tuonnempana). 

Tässäpä se tulee se lähteestä puskeva vesi kylän keskustaan.

Matkalla kohti veden alkuperää.

Molemmin puolin maisemat ovat kovasti komeat. Luoliakin siellä näytti olevan - en käynyt varmistamassa. Eikä Toukokaan. Se tyytyi pomppimaan kiveltä kivelle ja herättämään jälleen ansaittua huomiota.

Paperitehdas joen varrella on muinoin ollut - nyt sitten museona. Ja monenlaista paperitaidetta myivät ohessa. 'Pakollinen' turistikauppakeskittymä oli suurelta osin sijoitettu joen partaalle, mutta semmoiseen tunneliin. Ihan yllätyin, mitä kaikkea sieltä saattoikaan shoppailla ilman että kaupat häiritsivät jokivarren maisemaa.

Ja siellä sitä on, lähdevettä. Tuo vesiallas on talven jälkeen piripinnassa - siis yltää kovin vaan paljon korkeammalle kuin nyt. Silloin virtaama on jopa 110 m3 sekunnissa! Ja sitten kesällä tuossa kohdassa ei näe enää yhtään vettä! Keskivirtaama ilmeisesti vuodessa on 22 m3/sek, reippan virtaus koko Ranskassa, väittävät.

Ja tässä tämä kiviseinä minkä juurella lähde onpi. Kuvan alareunassa saattaa olla jotain porukkaakin mittakaavan helpottamiseksi. 

Kovan virtaaman aikaan vesi ryöppyää tuota kautta. Mutta nyt on jo vähäisempää. Nyt sitten vesi vaan ilmestyi jostain hieman alempana. Mystistä! 

Hieno paikka. Vissiin myös pastiksen luvattu 'maa'. Melkeen jo ostin pastis-kannun, mutta en sit kuitenkaan. Tylsä. Sori O!

Tosi tosi hieno paikka. Wau.

Quartett

Se on La Scalasta hei taas hei. Kävin kurkkaamassa jälleen KultturaalisenKomitean kanssa upouuden tuotteen, Quartett. Heiner Müller on kirjoittanut tarinan alkuunsa teatterikappaleeksi ja sittemmin ilmeisimmin italialainen Luca Francesconi on kirjoittanut sen oopperaksi. Englanniksi. Nyt teos on sitten ensiesittelyssä La Scalassa ja olimme ihan ensi-illassa! Tästäkin isommaksi tapaus käy. Nimittäin tämä on ensimmäinen kerta kun La Scalassa on naispuolinen kapellimestari. Ja kuinkas muutenkaan, tahtipuikkoa heiluttelee Susanna Mälkki! Hinpura.

Teos on kaikin muodoin hyvinkin moderni. Kaksi esiintyjää ovat 'laatikossa', joka kelluu näyttämöalueen keskellä. Vaikuttava. Paljon käytetään myös teknologiaa, kuvia laatikon edessä ja takana, musiikki tulee milloin orkesterimontusta, milloin kaiuttimista ympäri salia. Ja musiikki on paikoin melkoista kilkutusta. Todella haastavaa soittajille. 

Tarinassa varakreivi de Valmont ja markiisitar de Merteuil (mielenkiintoinen ratkaisu on ranskalaiset henkilöhahmot kaikessa tässä kansallisuuksien ja kielien sekamelskassa) ovat alkuun olleet rakastavaisia. Nyttemmin suhde on jonkunsortin viha-rakkaus-solvaus tyyppinen. He tapaavat ja solvailevat toisiaan. Varakreivi näyttää rakastuneen ja markiisitar kyselee että kukas kukas? Käy ilmi, että kohde on Rouvva de Tourvel - markiisitar ei ilahdu ja kehuskelee, että hänenpä rakastajansa on nuori ja komea. Sillä ikäkysymys taitaa olla molemmille vähän arka. Markiisitar sitten usuttaa varakreiviä viettelemään nuorta viatonta Volangesia. Ja varakreivi suostuu. 

Alkaa roolileikki, missä markiisitar esittää varakreiviä ja varakreivi puolestaan ensi alkuun Rouvva de Tourvelia. 'Varakreivi' yrittää vietellä 'Rouvvaa' ja on pahoillaan reittaasta menneisyydestään.  'Rouvva' ei ota uskoakseen ja leikki yltyy melkoiseksi painostukseksi saavuttaen kliimaksinsa, mikä kuvataan seksuaalisena voittona.

Roolit vaihtuvat ja nyt Valmont vietelee markiisittaren esittämää Volangesia. Kohtaukset vaihtuvat yhä painostavammiksi, henkisesti ja seksuaalisesti.

Lopulta Valmont päättää tappaa itsensä koska... Noh, nyt hän esittää Rouvvaa ja on häpeissään alistuttuaan varakreiville. Markiisitar tarjoilee Valmontille myrkytettyä viiniä, seuraa kuinka varakreivi kuolee tuhoten sitten laatikkokotinsa ja 'repii sydämensä rinnastaan' eli kuolema koittaa myös hänelle.

Hieno esitys. Kovin erilainen, en ole moderneja esityksiä niin montaa seurannut. Mutta tämä kyllä oli vaikuttava. Molemmat laulajat tekivät ison ja hienon työn lavalla ja samoin teki orkesteri Susanna Mälkin johdolla. Esitys oli 1h 20 min, joten intensiteetti tuli säilyttää katkeamattomaan alusta loppuun asti. Vähän haastavaa oli seurata tällaisen juonen käänteitä, mutta summa summarum pidin. Ai niin, ja paikat oli tosi hyvät! Kolmannen kerroksen parvekerivi, oikialla parveke nro 15. Voi juku, kuten kuvasta näkyy, suorat on näkymät. Kuninkaallinen boksi oli ihan melkein naapurissa ja siellä näytti olevan paljon kansaa - en tuntenut ketään.

Elävänä Iittaliassa - Hiustenleikkuu

Aloitanpa ihan uuden kirjoitusalaosaston, taas kertaalleen. Aiheena elämän pienet arkiset asiat, joita ilman ei tule toimeen. Ja jotka joskus tuntuvat eroavan koto- ynnä asuinmaani välillä. Aloitan kevyesti aiheella Karvari eli kuinka hiukseni täällä lyhenevät.

Hiukset kasvavat, sille ei voi mitään. Jotkut käyvät lyhentämässä niitä vain kotimaassa käydessään. Jotkut vielä harvemmin. Aika nopeasti minullekin tuli ajankohtaiseksi etsiä ratkaisu kasvavaan ongelmaan. Sittemmin olen koonnut kokemukseni yhteensä kolmesta hiustenlyhentämispaikasta, joista tietysti viimeisin on eniten mieleeni. Onneksi myös kätevästi lähellä. 

Yhteistä näille kolmelle paikalle on se, että siellä on semmoinen sisäänheittäjä. Yleensä näemmä nuori tyttö, joka ottaa kohteliaasti takin ja kassin, antaa kaavun päälle ja sitten mennään pesupaikalle. Edelleen tämä nuori (joissain paikoissa selkeästi harjoittelija) tyttö huolehtii siis pesusta ja ohjaa sitten istumaan sinne leikkuupaikalle. Ai niin, pesun jälkeen pyyhe tietysti asetellaan äärimmäisellä tarkkuudella erittäin taidokkaaksi taideteokseksi pään päälle. Ja kun on istutettu sinne tuoliin, niin pyyhe otetaan pois. Johan se olikin päässä kokonaiset 20 sekuntia! Sama tyyppi kampaa hiukset, laittaa niihin ne leikkuunedistämisaineet ja asettelee kammat, sakset ja veitset tanaan siirreltävälle pöydälle viereeni. Ja poistuu. Luultavimmin kaikki tämä suoritetaan lähes täydellisen hiljaisuuden vallitessa vain siksi, että olen pelottava ulkomaalainen. 

Sitten paikalle saapuu maestro. Valmiiseen pöytään. Tämä viimeisin valintani on huvittava ja taitava mies nimeltään Claudio. Hän tempoilee myrtsi ilme naamallaan hiuksia sinne tänne ja sitten kysäisee ohimennen, että mitä tehdään. Pääsemme yksimielisyyteen ja sitten semmoinen tavanomainen leikkuu alkaa. Sitä ei kestä kauan. Ilmeisesti hän kävi kerran pään läpi saksilla ja kammalla, minkä jälkeen hän vain vetelee karvatupsuja sormiensa väliin sieltä täältä ja klipsklips. Ekalla kertaa olin kauhusta jäykkänä, mutta nyttemmin se on tosi hauskaa! Jos kaikki on reerassa, kuivauksessa sitten kaikki karvat kuivataan pystyyn. WHAT??? Sitten kaveri laittaa kumihanskat käteen, lättää niihin jotain värimössöä ja rupiaa sivelemään hiuksenlatvoja... Loppusilauksen hän tekee kuin taiteilija napsien muutamat karvat vähän tarkemmin väriin. Avot, colpi di luce on tehty. Eikun elmukelmua päähän noin kymmenen metriä ja kuumakypärä päähän. 

Kyllä se on aina yhtä suuri yllätys minulle, että pystyn menemään jopa suoraan töihin tuolta paikasta. Tavallaan semmoinen arjen seikkailu - sen verran aina jännittää, että mitäköhän tästä nyt taas muka tulee.  Onneksi on lyhyet hiukset... Ne kasvavat ajallaan sitten taas takaisinkin niiden vähän vähemmän onnistuneiden käyntien jälkeen!

Monte Bianco

Voihan juku mikä reissu! Oltiin porukalla Courmayerissä, tuolla Italian puolella, mutta ihan Ranskan tuntumassa. Se on siinä Monte Biancon juurella. Suuri osa Monte Biancoa sijaitsee Italian puolella, mutta korkein huippu (4810m) on Ranskan puolella. Ja sehän on siis se läntisen Euroopan korkein huippu. Sinne me sitten mentiin sinne ylös ja otettiin sukset mukaan. Ja opas otettiin mukaan kanssa.. Se se vasta heppu olikin, paikallinen Supermies, joka olis pelastanut meidät kyllä pahimmastakin rotkosta - hyvä säkä! Etenkin kun O oli nähnyt yöllä painajaisia jostain alle parikymppisestä opas-kokelaasta, joka meille tietty säkällä oli unessa valkkaantunut...

Kolmella hissillä ylös ja saavutimme Punta Hellbronnerin 3462 metrissä.

 

Siinä se Jättiläisen hammas oli ihan melkein käsin kosketeltavissa ja lähes ihan meidän korkeudella.

 

Kyllä siinä vähän semmonen maailman katolla olo tuli.

Vaikka siis tietty EI oltu IHAN huipulla. Se korkein kohta on tuo valkoisin tuolla noiden muutaman aurinkolasisen pään yläpuolella. Vielä ollaan Italiassa, mutta kohta jo Ranskassa.

 

Kuvat eivät ihan paljasta koko totuutta, koitin valkata tänne tämmöisiä joissa näkyisi vähän perspektiiviä. Noi kärpäsenkakan näköset tahrat tuolla lumella ovat ihmisiä siellä jossain kaukana meitä alempana.

Tuolta tiemme käy alaspäin - eikun sukset jalkaan ja sivakoimaan!

Keli oli aivan mahtava! Jos oikein tahtoo valittamista kaivaa, niin uutta lunta olisi voinut tulla edeltävänä päivänä, mutta ei se kyllä haitannut menoa yhtään. Ihan riittävästi sitä oli, että sai kaaduttua silleen pehmeesti... Keräilinkin tuolta sitten  useita maatuntumakokemuksia - uskomattomiin solmuihin sitä pääseekin, olin melkein unohtanut...

 

Ja voi juku kun välillä jänskätti paljon! Välillä "latu" meni vähän niinku sinnepäin ja vieressä olikin melkoinen pudotus. Ei ne jotenkin ihan täysin mieltä rauhoittaneet ne päälle puetut valjaat. Niin joo, piipparikin oli takin alla, lähtiessä toiminta tokikin tarkistettiin, että meidät varmasti oltaisiin lumivyöryn alta löydetty.

 

Tuollakin menee jotain porukkaa tuolla ennen tuota koko ajan murenevaa kiviseinämää. Melkosta kivenpyörimistä kuului kaiken aikaa.

Ja sitten loppui jäätikkö, loppui hiihto, loppui hauska. Olimme todistettavasti päässeet kunnialla laskettelemaan alas Monte Biancolta. Ja nousimme portaita ylös ylös..

..ja tällaisia murheellisia ilmoituksia nähtiin todella monen portaan päässä. Emme siis päässeet laskemaan Chamonixiin saakka, sillä ei vaan ollut lunta sinne asti. Ennen on joskus onnistunut.

Keksittiin porukalla vaivata meidän opasta yhdellä jos toisellakin kysymyksellä - voidaanko käydä herättämässä murmeli? millainen onkaan villisian jätös? sekä miksi Monte Bianco ei ole valkoisempi kun kerta sen nimi on Valkoinen Vuori. Viimeiseen vastaus olikin se, että Ranskan puolelle se näyttää valkoiselta! Tuossa paluubussikyydin ikkunasta napsaistu todistusaineisto aiheesta. Murmelista emme saaneet kuvaa. Emmekä villisian tuotoksista.

Saint Patrick's Day

Enpäs ollut ennemmin koskaan eksynyt viettämään Pyhän Patrikin juhlaa eli sitä vihreää irlantilaista juhlaa 17. maaliskuuta. Houkutuin lähtemään mukaan, sillä kaveripariskunta mainosti tietävänsä lähitienoolla irkkubaarin, mistä saa Guinnesin lisäksi siideriä (Erittäin Harvinainen Herkku täällä päin) ja missä pitäisi olla jopa tarjolla irkkumusaa.

Virittäydyimme oikeaoppisesti tunnelmaan pukeutumalla vihreään - muuten kuulemma kutitetaan??- ja luulimme päätyvämme baariin erittäin loistoajassa.Varaamamme pöytä oli kuitenkin kymmenen minuuttia aiemmin annettu joillekin toisille jostain syystä, mikä ei ihan käynyt ilmi, joten jäimme notkumaan bändiä odotellen. Siideri oli hyvää. Bändin tullessa ilo ei räjähtänyt varsinaisesti kattoon - irlantilainen laulaja ei ihan vielä täytä määritelmää Hyvä IrkkuBändi, jostain kumman syystä he eivät myöskään soittaneet sellaista perusIrkkurallatusmusaa - tai muutakaan, mihin olisi voinut tarttua kiinni. Ja jostain muusta syystä laulaja oli hommannut siskonsa paikalle danssaamaan, mutta ei minulle eikä paikallisille tainnut ihan valjeta esityksen laadukkuus. 

Kaiken tämän tohinan ohella baarissa jaeltiin vissiinkin Guinnesin kustannuksella hassun hauskoja vihreä-oranssi-valkoisia oheistuotteita, kuten puutarhatonttupäähineitä, peruukkeja sekä kaulahöyheniä. Joo, ja sehän oli melkoinen semmoinen kaljatorni, minkä saattoi tilata pöytään. Siihen mahtui ehkä noin seitsemän parin desin tuoppia eli reilu pari isoa kaljaa. Niitä sai tarjoilija sitten kanniskella edestakaisin - täysi, tyhjä, täysi, tyhjä. 

Ja koska kaiken tuli olla vihreää, tarjolla oli vihreä juoma! Voi juku! Sepä se vasta oli jännän makuinen. Onneksi ei tarvinnut ottaa omaa vaan sain maistiaiset kaverin mukista, olis saattanut jäädä juomatta. Kaljaan oli nimittäin sekoitettu viheriää minttuvodkaa. Kyllä jäi sanattomaksi sen jälkeen.

  

Ihan hurjaa paloa tämän juhlapyhän aina-vain-uudelleen-viettämiseen ei syttynyt. Mutta kokemuksena jälleen mielenkiintoinen! Irkkumusaa kuunneltiin sitten autossa kotimatkalla, se oli hyvää se!

Lunta katsomassa

Lähettiin yhden sunnuntain ratoksi tuohon lähikukkulalle kurkkaamaan, että löytyykö lunta riittävästi lumikenkäilyyn. Oli kertakaikkisen upea ilma ja luntakin löytyi. Lähikukkulamme on Mottarone, korkeutta löytyy joku 1400 meetriä ja laskettelijoitakin oli. Joten tilanteet ovat erinomaiset kohta alkavalle hiihtolomalle. Niin joo, ja lumikengätkin toimi, ekaa kertaa kokeilin vaikka ovat olleet jo hallussa pari vuotta... Hieman kalliksi tulee tällain. Nyt annoin ne sit kollegalle käyttöön viikoksi ennenkuin itse taas pääsen lumille.

Lunta piti kyllä vähän etsiä, alkaa olla laikukasta. Ei se mikään ihme ole, kun täällä jo sitruunaperhoset lentelevät, mangoliat alkavat ihan juuri kukkia ja ensimmäiset valkovuokot bongattiin lenkillä T:n kanssa eilen.

Mitä!? Sanoiko joku "Karkki"?? Tulossa ollaan! Hyvin siis poika vielä suomea hokaa, ainakin jos on jotain kivaa kuunneltavaa.

Lago d'Orta se siellä pilkistelee. Lago Maggiore on tonne toiseen suuntaan.

Karvaisen taka-alalla siintää Monte Rosa.

Ihan oli varsin laitettu lumikenkäpolku. Testattiin, hukattiin ja taas löydettiin itsemme.

Yksinäinen koivunkappale. Hehs, saavuimme vuoren harjalle 'Pohjoismaisen puistikkoalueen' eli perussuomalaisen metsän halki. Siitä ilosta maksoimme 6.5€ - onneksi meno-paluu... Jonkun toisen reitin voisi valita ens kerralla!

Kuolema Venetsiassa

Sinne taas, polkuni vei - tällä kertaa melkoisen ex tempore! Ystäväninaapurini R sai työkaveriltaan, La Scalan kausikorttilaiselta, sen kausikortit, kaks. Ja pyysi mua mukaan. Kun työkaveri ei jostain syystä päässyt. Ja ilman edestä tahtoi jollekin antaa lippunsa, jotta eivät jää käytttämäti. Jopas. Mielellänihän minä tuollaiset käytän pois, ei siinä tarvi puoltakaan kertaa miettiä. Pitkästä aikaa siis oopperaan omalla kuljetuksella. Autolla Lambugnanon metroaseman parkkiin (pienen etsinnän jälkeen, luonnollisesti...) ja metrolla Duomolle. Oopperaa odotellessa -kuoharit luonnollisesti siellä kulmabaarissa ja sitten jännityksellä etsimään, että missä ne työkaverin vakipaikat onkaan. Permanto! Jipi! Eka kertaa! Ei väänny niska nurin eikä mene selkä silleen samalla tapaa jumiin kun parvekkeelta kurkkiessa. Ainoa, ja tokikin suurehko, haitta olikin se, että orkesteria ei näkynyt kyllä yhtään. Kapellimestarista (Edward Gardner) näkyi päälaki kun se saapui monttuun. Huomattiin seurata sen saapumista, koska parvekeporukka alkoi taputtamaan.

Aiheena oli tällä kertaa Thomas Mannin novelliin perustuva ja englantilaisen Benjamin Brittenin oopperaksi sovittama 'Kuolema Venetsiassa' vuodelta 1973. Lavastuksesta vastasi Deborah Warner. 

Tosiaankin sitten englanniksi esitetty ooppera kertoo Herra Aschenbachista, kuuluisasta kirjailijasta, jolla on menossa taiteellinen kriisi. Hän myös tuntuu kuulevan ääniä... Ne ilmestyvät hänelle mm. hautuumaan lähellä ja saavat hänet vakuuttuneeksi, että nyt on muuten hyvä lähteä Venetsiaan. Siis sieltä Muenchenistä, missä ensin alkuun ollaan. Kohtaukset seuraavat toisiaan ilman sen suurempia taukoja - hyvä niin, sillä niitä on kahdessa näytöksessä yhteensä 18. Eli Venetsiaan tulee siis lähtö ja laivalla mennään, luonnollisesti (?). Kuten oopperat useinkin, näemmä, pienestä tarinasta tehdään suuri numero. Tässä tapauksessa siis lähdetään Venetsiaan, ollaan laivalla, saavutaan Venetsiaan ja kaikki on suurta laulamista täynnänsä.

Venetsiassa sitten onkin koko maailma - kielien sekamelskaa ja kansaa ku pipoo. Tämä Herra Aschenbach näyttää olevan hyvinkin tunnettu ja saa olla omituinenkin. Kuten taiteilijoilla on tapana. Rannalla Herra Aschenbach näkee nuoren puolalaisen kauniin pojan,  Tadzion, joka on perheensä kanssa lomailemassa Venetsiassa. Tadzio myös leikkii muiden poikien kanssa rantaleikkejä. Mutta huom - hän ei laula yhtikäs mittään. Ei nyt eikä myöhemminkään! Eli oopperan tähtenä ei aina tarvi osata laulaa.

Nojoo, Herra Aschenbachia rupeaa ärsyttämään scirocco-tuuli ja katumyyjät ja hän meinaa mennä kotio. Juoni hotellinomistaja kuitenkin erehtyy laittamaan hänen kapsekkinsa matkalle kohti öö, ehkä Comoa, joten Herra Aschenbach ei voikaan lähteä. Venetsialaiset kondolieerit on kuvattuina lavalla hienosti.

Kun lähtö ei onnistunutkaan, Herra Aschenbach seurailee Tadzion kisailuja poikien kanssa, unessa yhdistäen kisailut antiikkisiin, Apolloa ylistäviin riitteihin ja lopulta Herra Aschenbach huutaa ilmoille rakkautensa tuohon poikaan.

Toinen näytös alkakoon ja parturissa Herra Aschenbach kuulee huhuja Venetsiaa uhkaavasta epidemiasta. Saksalainen sanomalehti kertoo samaa - koleraepidemia on puhjennut kaupungin epäterveellisessä ilmastossa. Herra Aschenbach seurailee Tadziota ja hänen perhettään peläten heidän lähtevän kaupungista, miettien, että voisi varoittaa heitä ja päättäen, että ei - ehkä hän ja Tadzio tulisivat olemaan ne kaksi eloon jäänyttä epidemian mentyä! Englantilainen virkailija, joka hoitelee ulkolaisia matkoihinsa Venetsiasta paljastaa aasialaisen koleraepidemian laajuuden kehoittaen myös Herra Aschenbachia lähtemään kaupungista. Niinpä ei Herra Aschenbach lähdekään vaan seurailee vain Tadzion puuhia kuitenkaan lähestymättä poikaa kertaakaan. Ja kun poika lähestyy häntä, hän väistää. Kolera saavuttaa myös Herra Aschenbachin ja seuratessaan rannalla Tadzion pelaamista ystävänsä Jaschiun kanssa, hän kuolee. Tadzio jatkaa matkaansa.

Paljon oli porukkaa. Lavalla ja katsomossa.

Pitkä pätkä - oikein miellyttävä sellainen. Ensimmäisestä osasta tykkäsin toista enemmän, jos nyt oikein pitää järjestykseen laittaa.