...matkustaa, ja olla joku hetken verran...

Niin, lupasinpa kertoa jotain myös reissusta Turusta Bremerhaveniin. Tampereelta kun lähdin jo aiemmin...

Tästähän se tietysti lähtee - syyskuun puolivälisenä torstaina punavalkoisella lautalla. Koko autolastillisemme sujahti sinne nukkumaan yöksi. Aamuherätyksessä oli pientä toivomisen varaa. Kun herätyksen tilaa vaikkapa tuntia ennen satamaan tuloa JA laiva on myöhässä 50 minuuttia (mikä oli jo tuolloin tiedossa), herätyksen voisi näin ollen hoitaa myös 50 minuuttia myöhemmin. Nimim. Nukkuminen on ihanaa - ja en ole tietenkään kiukkuinen herätessäni!

Päädyimme kuitenkin lopulta Tukholman rantaan klo 7.20. Kuten niin monet ovat sanoneet, ja nyt itsekin pääsin toteamaan, eteläistä Ruotsia halkova valtaväylä on todella tylsä. Ihan meni melkein työnteoksi.
Touko ja Myyrä myös pitivät kokouksen taukojen pituudesta ja tiheydestä.

Tanskaan tultuamme (helsingborg - helsingör) valitsimme Jullen suosituksesta E47:n sijaan 152:n. Ja valinta olikin aivan loistava. Etenkin tylsän ruotsalaisen baanan jälkeen pieni tie aivan ihanine maisemineen, puistoineen ja upeine taloineen olisi pitänyt mielenkiintoa yllä pidempäänkin! Tosin ihmettelen, että millä ihmiset ikinä pystyvät semmoisessa tuulessa pyöräilemään. Ja ilman kyseistä tuulta tuolla alueella voisi isona melkein asuakin. Niin on nättiä. Juu-u.
Sitten kävimme todistettavasti Kööpenhaminassa pikaisesti pyörähtämässä ja jatkoimme kohti Rodbyhavnia. Tuikkasimme itsemme vielä sillekin lautalle ihan vaan siitä innosta, että nyt ollaan matkalla, mutta näinpä alkoi olla veto poissa Saksan puolelle saavuttuamme. Pimeäkin rupesi olemaan, joten kovalla kiireellä aloitimme yöpaikan etsinnän. Sovelias B&B löytyi Görmitzin Cismarista lopulta pilkkopimeässä joskus puoli yhdeksän aikoihin.

Ne on muuten tosi näppäriä noi lautat Helsingborg-Helsingör ja Rodby-Puttgarden välillä. Ostin liput ko. lautoille samalla kun ostin lipun Tku-Tukholma lautalle. Ja kahdella jälkimmäisellä sitä vaan sai ajella sinne satamaan jonottamaan ja hetken päästä, hop, sitä huomasikin olevansa laivassa. Toukokin suuntasi nenäkarvat vipattaen kohti uusia seikkailuita! Ja kovin helposti näyttää muuten tuo vieraskielinen haukku kaverilta sujuvan - etenkin tyttökoiria kohdattaessa.

Lauantaiaamuna totesin, että nyt muuten ei ole ihan hirmusti enää matkaa, joten kävimme rauhallisella pissalenkillä Lyypekissä. Kuinkas muutenkaan. Siellä laitoin myös paikallisen prepaid-liittymäni taas toimimaan. Autopaanat ovat leveitä ja joutuisia. Saa ajella ihan täysin omaan tahtiin, kukaan ei jää hengittämään takapuskuriin ja rekkojen taakse ei tarvi jäädä jumiin. Hampuri oli siinä matkan varrella, joten kävin treenaamassa vähän mitä se onkaan, että on PALJON liikennettä. Riolle se tuskin silti vetää vertoja, mutta kyllä meinas hermot kiristyä. Hampurin jälkeen suunta otettiin Bremeniin, suhahdettiin siitä vaan ohi ja lopulta laskeuduttiin Bremerhaveniin oikein hyvissä ajoin. Joten pääsimme valoisalla ajalla kivalle lenkille tutustumaan paikallisiin koiruihin Bürgerparkissa.

Ajomatkaa kertyi joku tommonen 1200 km. Onneksi oli mukana mp3-musiikin autoradioaalloille siirtävä laite - olis ehkä tullut matka muuten pitkäksi vain Toukon ja Myyrän kanssa jutellessa.

KP

Ihan mahdotonta! Täällä on hedelmäpussit rei'itettyjä! Uudellenkäyttö kakkapussina (siis koiran) tai muuten vaan roskispussina on ihan mahdotonta! ARGH. Ja tämä maa kierrättää kaikenmoista ihan jouhevasti, keltaiseen säkkiin vaan kaikki siitä reikäisestä hedelmäpussista tyhjään tonnikalapurkkiin. Ja säkki kadun varteen, siihen samaan läjään, mihin kaikki naapuritkin säkkinsä viskaavat.
Ai joo, täällä näin myös ekan kerran elämässäni, että joku TODELLAKIN kerää koiransa jätökset SUORAAN pussiin. Huoh - tuota en meinaa treenata, oli sen verran pölön näköstä...

päällekkäisyyksistä

Mitenköhän se aina meneekin niin, että asiat tapahtuvat tuhannen päällekkäin???
Ensin ei tapahdu mitään ja sitten kun pyöräyttää yhtä ratasta, niin eikös siitä synny ketjureaktio, kaikki muutkin rattaat pyörivät minkä ehtivät.

Näin tämä elämä etenee. Rauhallisesti vietän suomalaista kesää useammassa kaupungissa ja odottelen saksalaisista elonmerkkiä. Parin kuukauden hiljaiselon jälkeen heistä kuuluu ja he riemuitsevat: JEE, tule meille töihin, lähes ylihuomenna. En ihan siihen aikatauluun pysty, mutta lopulta lupaan saksalaisille, että juu-u, olen teillä syyskuusta huhtikuuhun. Kyllä, näin olen. Eikös mene kuin viikko ja sitten italiaanot sanovat, että tulepa meille nytheti marraskuussa. Kaks kuukautta on ollut hiljasta ja sitten tommosen keksivät! Noh, tunnetusti Italia on semmonen hötkyilemätön maa, joten eiköhän ne nyt jousta sen verran, että ehdin saksailemaan kuitenkin useamman kuukauden. Jospas sitten vaikka tammikuun puolivälistä aloittaisi siellä, siihen asti kun saan asua kaverini asunnossa. Useampi viikko taas kuluu, joten melkein jo tuudittaudun siihen, että tottakai he joustavat. Miksi eivät?!!?
Mutta näin ei kuitenkaan käy. Lopulta vastaus tulee - samana päivänä kun aloitin Saksassa - ja Italia myöntyy antamaan mulle kaksi ekstraviikkoa. Että tule meille marraskuun puolivälissä (Lue: "Tai älä sit rupee tulemaan ollenkaan"). Tarvitsen ymmärrettävästi muutaman syvän hengenvedon voidakseni kohdata saksalaiset. Heipähei, olenkin täällä nyt vain kaksi kuukautta. Seitsemän sijaan. Hehes.
Näissä kuvissa ja tunnelmissa seuraavat viikot siis Saksanmaalla.

ainakin 100000 pupua

Voihan vitsi. Täällä, jos jossain, on pupuja. Jotain semmosia sitikaneja, kai jotenki että "Kaninchen". Helsingin sitikaniongelma ei oo mun ja Toukon mielestä vielä mitään tähän verrattuna. Tai siis Touko ei pidä tietenkään näitä kaneja ongelmana vaan on ehkä valppaampi kuin ikinä ja kiskoo ja riuhtoo mihin sattuu. Mahtavaa kun on niin ihania kaneja kaikki paikat täys!!!

Kaikki alkoi siitä, että sunnuntaina, juuri kun olin pitänyt Toukoo vapaana ehkä reilun tunnin tuolla joen vieressä pellolla ja olin sitten ottanut sen kiinni, niin eikös meidän jalan juuresta nouse hyppelemään yksi täysin tollo pupu. Se kani siinä pomppii lähinnä ympyrää, hitaalla tempolla, Touko äärimmäisen vauhkona perässä narunsa päässä. Lopulta se kani päätti ottaa ritolat, hyvin rauhallisesti silloinkin. Koita siinä nyt kertoa koiralle, että tämä on se minkä kanssa ei saa leikkiä!!! Toinen kun oikein ärsyttää siinä vierellä!
Noh, siitä sitten käveltiin parisataa metriä ja eikös siinä syö jotain voikukan lehteä toinen, isompi kani. Tömistelin vähän, ei mitään vaikutusta. Aattelin ottaa Toukolle koulutuksen kannalta. Pallolla huomio muhun päin ja hivutettiin kanin viereen. Se kani ei lähtenyt mihinkään vaan jatkoi syömistään täysin tyytyväisenä!! Lopulta Touko oli ruokailevasta pupusta varmaan vajaan puolen metrin päässä ja minä aattelin, että pupu on varmaan ainakin sokea ja kuuro, voi pientä. Jätimme sen rauhaan. Touko tosin vasta pienten sekoiluiden jälkeen, mutta kani jatkoi syömistään.

Eilen kuitenkin päätin muokata viimeisintä diagnoosiani siihen, että täällä kanit vaan on yleisesti ottaen pölöjä. Niitä on ainakin ziljoona ja ne ei tajua pelätä enää yhtään mitään. Niitä on kaikkialla, ne lähinnä syödä mutustavat, pomppaavat silloin tällöin johonkin suuntaan ja lisäksi kaivavat kaiken maailman pengerryksiin kolojaan, niin että jonain päivänä tää koko kaupunki varmaan murtuu tonne mereen.

Suurin pohdinta on nyt se, että käytänkö suurta metsästyskoiraani karsimaan pupupopulaatiota? Toinen vuokraisännistäni nimittäin ystävällisesti kertoi, mistä kaninlihaa hänen mielestään voisi parhaiten metsästää. Voisin sitten myydä saaliimme vaikka jonnekin ravintolaan. Tai vaikka perustaa kaniravintolan - hyviä reseptejä vaan tännepäin! Raaka-aine ei ainakaan loppuisi.
Toinen varteenotettava vaihtoehto on katsoa, että kauanko koiralta menee tottua pupun hajuun. Ei se lintujakaan tolleen halua hätyyttää, että joskushan se varmaan oppii. Paitsi että näiden kanien luontainen pakenemattomuus hieman hankaloittaa oppimista. Niitä on niin helppo päästä haistamaan ja hampasemaan, kun ne vaan möllöttää paikallaan. Ja millä ne puolustaa itseään?!?!?! Linnut sentään nousevat lentoon, jos niille tulee pahat tilanteet. Mutta nämä kanit - kun ei ne edes juokse enää!!! Huhhuh. Ainoa hyvä puoli lienee se, että jos tästä joskus selviämme elävänä, minä, Touko ja kanit, luulen, että Touko ei noteeraa Suomessa enää kanin kania.

synkkä ja myrskyinen yö

Eli aloituskaneetti sille mikä kantaa nyt nimeä "piimästä pitsaan". Otsikko toki viittaa ruokaan, joten sitäkin tullen käsittelemään, mutta luullakseni paljolti ylöskirjaan tarinoita myös muusta. Pääaiheina saattavat suunnilleen olla koirat (etenkin Touko-boyn havainnot elämästä), reissaaminen, luonto, Saksa, Italia ja muu sen sellainen. Syy tälle lokille on alkujaan Emu, joka ankarasti kielsi minua laittamasta maanantaiksi minkään asteista reissukuvaelmaa sähköpostiin (vrt. Ulla Thaimaassa). Nyt voin kätevästi kiertää tämän kiellon laittamalla tarinat tänne - voit lukea maanantaina tai joskus muulloin. Saat toki myös jättää lukematta.

Summa summarum:
Lähdin Toukon kanssa tutkijareissulle Turusta Tampereen kautta Saksan Bremerhaveniin ja edelleen Italiaan. Tämän tyyppisestä lisää tuonnempana.