AC Milan - Werder Brema 2-2

No niin - nyt on vuoden sisällä tarkastettu sekä Maracana Riossa että San Siro Milanossa. San Sirolla oli kylmempi kuin Maracanalla. Ja tietysti kun Maracanalla pelasi Botafogo, niin olihan se upeeta. Onneksi San Sirolle kuitenkin löydettiin päälle mustavalkoset pystyraitapaidat, jotta ei tarvinnut punamustaa tai vihreää kannattaa. Paitti kaulaan R hankki meille tommoset otteluhuivit että sulauduttiin joukkoon.
Melkonen möykkä kävi katsomossa ja tunnelma oli katossa vaikka sitä ei tietenkään ollut vaan tuuli puhalteli tunteita jäähdyttävästi. Onneksi oltiin tajuttu ottaa huopa pyllynaluseksi. Peli oli saksalaisten hallussa koko ajan vaikka paikallinen Rossonero olikin jossain vaiheessa jo 2-0 johdossa. Pato pelasi paikallisista tosi hyvin vaikka kaverilla oli neonkeltaset lenkkarit. Bekhamin Dave oli kans jossain vaiheessa kiinni pallossa - tuolla yhessä kuvassa se ainakin potkuttelee kaverinsa kanssa. Pasasen Pertti ei vetässy yhtään maalia vaikka maaleista lähinnä huolehti P:llä alkavat kaverit. Enempikin porukkaa olis katsomoon mahtunut, joten kaverillani R:llä oli tunnelma pilalla. Yritys kun oli tulla Suomesta katsomaan TÄYTTÄ stadionia. Ei vaan, katsomossa oli kaks oikein tyytyväistä R-tyyppiä huutelemassa suomeksi pelaajille. Ja vaikka peli päättyi tasan, olivat saksalaiset henkisiä voittajia, koska jotain että vierasmaali on parempi maali kuin kotimaali niin sitten saksalaiset kuitenkin voitti. On se melkoisen jännittävä tuo jalkapallon maailma. Tuonnekin voin mennä uudestaan.

Teatro alla Scala

Tosiaan sain liput oopperaan. Pätkä oli Tristan ja Isolde Milanon La Scalassa. Ja kertakaikkiaan WOW. Kertakaikkiaan. Aivan upea paikka. Upea musiikki. Upea esitys. Salmisen Matti oli upea. Niinkuin ne kaikki muutki esiintyjät. Ihan vetää hiljaseksi. Pitää mennä uudestaan. Kesemmällä olis luvassa ainakin Verdin Aida. Sitä odotellessa. Että Wau.

Näkyy tarkkana kun klikkaa isoksi.

Olihan siinä seuraamista.

Alpilla

Hiihoo! Pääsin vihdoin rinteeseen. Ja olipa meinaan melekonen rinne. Noin niinkun jos lähtee vertaamaan Ellivuoreen tai Himokseen.
Paikaksi valikoitui Monte Rosa, se samainen korkea mötikkä, mikä näkyy tuolla Maggioren toisella puolella kotirannasta katottuna. Ensin tietty piti mennä San Domenicoon, mutta aamulla selvisi, etta se on kiinni kun on liikaa lunta. Liika lumi tarkoitti sillä kertaa yli neljää metriä.
Ajomatkaa kertyi Monte Rosalle reilut kaksi tuntia, sitten vuokrasin sukset et al. (päivähinta 17€), ostettiin hissiliput (Seban alennuksilla 23 € per piletti) ja sitten hypättiin hissiin. Ylösylösylös matka vain kävi ja mielessä ei, siinä vaiheessa vielä, käynyt lainkaan että pääseekö täältä alas. Hehs, luotto on luja siis. Ja onhan mulla ollut monta kertaa elämässäni sukset kiinni jaloissa – ei siis mitään pulmaa! Lopulta päästiin kahden hissin taktiikalla ylimälle huipulle, keikkumaan jonnekin liki 3000 meetriin ja näkymät olivatkin tosi upeat.
Sitten kun ekan kerran lähettiin alaspäin, keksin, että siitä olikin aika kauan kun viimeksi olin taiteillut suksilla. Huhhuh. Pääsin sopuisasti alas ja siitähän se sitten lähti suksi luistamaan ihan mukavasti. Päivä oli kertakaikkiaan upea ja ja pojat tosi kivoja, ne odotti mua kiltisti aina välillä ja mä puolestani kiltisti laskin niiden perässä rinteen kuin rinteen, hehee!

Kuvat puhukoon loput puolestaan.
Aah, toi drinksu on bombardino, perinteinen lasketteludrinksu täälläpäin.

CALCIO!!

Kuten niin usein, kova työ palkitaan. Nyt on ekat liput hankittuna jalkapallo-otteluun Italiassa. Huhhuh.

Viimeksi siis jäin kiukkuiseen olotilaan kun maanantaina Angeran pankissa mulle pitkän väännöön jälkeen kerrottiin vain Mi dispiace – ei onnistu. Lisäsin siis vielä vähän kierroksia eli valjastin lisää apujoukkoja. Sainkin tietää, että Tainon pankki on paljon kätevämpi paikka ja sieltä on suomalainen saanut lippuja ostettua. Menin sitten heti tiistaiaamuna sinne. Kovin ystävällinen virkailijasetä sanoi, (rauhallisesti, niin että minäkin ymmärsin,) että nyt ei onnistu (kun on sitäjatätäjatotakin), mutta kollega tulee reilun puolen tunnin päästä ja sitten voisi onnistua. Päätin siis tarttua suomalaisen tuttavan tarjoukseen mennä hänen kanssaan yhdessä lippuasioille lounastunnilla. Ennen toki pankin siestakiinnimenoa.

Ja niin lounasaika koitti ja lähdimme matkaan. Matkan aikana puhuimme, kuinka tuttava oli juuri tuolta pankista ostanut mm. Milanin peliin kuusi lippua ihan tosta vaan. Että tämänhän nyt pitäisi sujua ihan tosta vaan. Ja niin monta kertaa tuttava oli jo lounastunnilla käynyt lippuostoksilla, että oli muistanut vaihtaa lenkkarit jalkaan. Sillä erään kerran tuttavani oli joutunut menemään asioille sukkasillaan. Koska hänen työkengissään on metallia ja kaikki metallisysteemit, kännykät, avaimet sekä toki kaikki laukut ym. pitää jättää säilytykseen ennenkuin menee sisälle pankkiin metallipaljastimen läpi. Naturalmente.

Esitimme asiamme virkailijalle ja kaikki lähti etenemään sulavasti. Valitsimme jälleen hyvät paikat ja pääsimme sopuun hinnasta ja sitten homma taas kosahti. Pitkällisen selvityksen jälkeen virkailijat, joita painiskeli tämän meidän lippuongelmamme kimpussa jo kolme, päätyivät ratkaisuun, että vapaa myynti ei tavallaan olekaan vapaata vaan pitää olla fanikannatuskortti rossonero. (Josta olin kuullut, että aiemmin semmoinen piti olla, mutta nyt siitä olikin jo luovuttu. Ja jota ilman tuttavani oli ostanut kaikki aiemmat lippunsa ihan ongelmitta.) Noh, lisäselvitysten jälkeen kävi ilmi, että sellaisen ilmeisesti voi hankkia siinä sitten samalla ja kun sen on niin sanotusti anonut itselleen, niin sitten voi ostaa liput. Ensin rossonero anottiin tuttavalleni, jolla on paremmat oleskeluluvat Italiassa kuin mulla. Koska rossoneroa ei kait sitten saa ilmat henkkareita JA paikallista erikoistunnusta. Ja vihdoin sitten päästiin jatkamaan lipunostoa rossoneroanomusten avulla. Päätimme tuttavani kanssa olla jo ihan hiljaa, kun hommat näyttivät vihdoin etenevän ja lippuja tulostettiin silmiemme edessä. Jipii!

Lopputulos oli tämä: Vietettyämme pankissa yli tunnin, tuttavalleni JA minulle tehtiin nyt sitten ACMilan superkannattajafanituskortit, minulle tuttavani osoitteeseen, mutta onneksi omilla erikoistunnuksillani. Ostin kaksi lippua ACMilan – Werder Bremen matsiin, toisen omalla nimelläni ja toisen tuttavani nimellä. Nyt on enää edessä se, että toiseen lippuun pitää saada vaihdettua kaverini nimi. Hän nimittäin tulee Suomesta katsomaan tuota matsia. Katotaan olisko sit kuitenkin helpompaa vaihtaa nimi hänen passiinsa… Niin, ja viikon päästä saan sitten oman PunaMustanSydämeni merkiksi ACMilanin fanituksesta. Että pian sitä Botafogon lippua tarttisin Toukon lisäksi minäkin. Onneksi on Botafogon paita, minkä voi pistää peliin päälle.

Näin on siis eka kerta jalkapallolippujen ostamista takana. Ja ens kerralla kaikki sujuu varmasti vielä paljon helpommin, OO.

Jalkapallolippua mä metsästän

Täällä siis asun. En ihan Milanossa, mutta en kaukanakaan. Ja aloittelevana jalkapallo(areenoje)n fanittajana sain hyvinkin pian oppia, että Milanossa on SE jaliskenttä, jolla AC Milan ja Inter (FC Internazionale Milan) pelaavat kotiottelunsa. AC Milan kutsuu San Siroa nimellä La Scala del Calcio ja Inter puolestaan nimellä Giuseppe Meazza. Kaveri Giuseppe pelasi joskus 1900-luvun alkupuolella molemmissa joukkueissa ja kenttä nimettiin uudelleen hänen kunniakseen, mutta kovin yleisesti käytetään silti edelleen nimeä San Siro.
Eli siis asun hyvin lähellä San Siroa. Suunnilleen vuosi sitten Maracanalla Botafogon riveissä aloittamani fanitus sekä jotkut muutkin pienet syyt ovat aiheuttaneet paineen päästä itse kokemaan stadionin tunnelma.
Ensimmäiseksi kohteeksi valikoitui Inter – ManU. Opiskelin nettisivujen ja ystävien ja tuttujen kautta lippujenhankintaproseduuria. Villinä huhuna liikkui seikkailukertomus AC Milanin peliin ostetuista lipuista. Tarvittiin jos jonkinlaiset todistukset ja lipukkeet ja lärpäkkeet ja tietysti miljardi italian kielen sanaa. Noh, jospa Interin liput olis helpompia… ('OO' to emu). Selvitin, milloin tavallisten kuolevaisten liput tulevat myyntiin (sitä ennenkun myydään ‘kausikorttilippuja’) ja lisäksi tietysti ongin tietooni paikan mistä ko. lippuja tulee lähteä ostamaan. Eihän sinne aja kuin 45 minsaa täältä, ei o paha.
Päivä koitti ja maassa oli kymmenen senttiä vastasatanutta lunta. Ja opeliskissa ne kesärenkaat. Ajelin varovasti töihin ja päätin olla sit kuitenkin lähtemättä Vareseen, sillä työkaverini oli jo saanut autonsa etukulman rusinaksi…
Päivän aikana sitten selvittelin lisää mitämissämilloin ja kävi ilmi, että matsi myytiin loppuun samana aamuna puoli kymmeneltä. Olisin tietysti SAATTANUT saada piletit tuosta Angerasta, mutta kukaan ei kertonut mulle aiemmin, että sielläkin niitä myydään. Mustapörssi pyörähti heti käyntiin, mutta melko suolasiksi nousivat lippujen hinnat.
Eli siis uusi strategia. Mikä tarkoittaa uutta kohdematsia. Uusi kohde AC Milan (joku Pekhammin Daavidi pelaa niillä nytten kanssa) vastaan Werder. Liki vanha ‘kotikaupunki’ vastaan uusi ‘kotikaupunki’ siis! Jälleen Selvittelyä ja sitten paperit kourassa ostoksille vapaan-myynnin-alkamisen-aamuna. Tällä kertaa Vergiateen. Koska siellä taas piti olla se lähin pankki, mikä myy lippuja. Pankithan viettävät täällä siesta siinä missä kaikki muukin, joten ruokiksella ei paljon tällaisia asioita hoideta. Pankkiin päästyäni virkailija sanoi, että jostain syystä myynti ei ollut alkanut vielä. Tule uudestaan kotvan päästä. Pieni ärh nosti päätään ja selvisi, että Angerasta (taas) voi myös ostaa pilettejä. Noh, sinne kun on jonkinmoinen matka Vergiatesta, niin päätin, että ajan suoraan sinne, todennäköisesti systeemi jo pelittää, ostan liput ja ehdin töihinkin johonkin aikaan.
Angeran pankissa homma lähti luistamaan hyvin. Näin jo lippuaihiot ja päätetiin missä paikoilla haluan istua. Ja sitten alettiin myymään ei oota. Osa virkailijan puheesta meni ohi, mutta lopputulos oli se, että lähdin pankista ilman lippuja. Ja pääsin töihin todella myöhässä ja kiukkuisena koko systeemille. Jos ilkeästi haluaa ajatella, niin tämähän on syrjintää, että ulkolainen ei voi ostaa pilettiä. Jos on vähemmän ilkeä, niin ehkä nämä eivät vaan saa tietokoneita toimimaan. Ja jo huomenna asiat ovat paremmin ja mulla liput kourassa. Tarina siis jatkukoon. Pysykää tällä samalla bat-kanavalla, niin kerron loput!
Balsamiksi haavoille ostin tänään kuitenkin liput sinne oikeaan La Scalaan, pätkään joka kantaa nimeä Tristan und Isolde. Ja lisäbalsamiksi käytän työaikaa tänne kirjoittamiseen. Siitähän saavat, italialaiset.

Kahvilla

Olen oppinut. Juomaan vähän kahvia. Ja voiko sitä pitää hyvänä vai huonona asiana, hmm...
Miltei enemmän opettelua vaatii kuitenkin tämä kahvikulttuuri. Kun kahvitunti on niin sanotusti hörppäsyn mittanen, niin kuluu melko monta kahvituntia ennenkuin kaikki salaisuudet on selvitetty.
Peruslähtökohta on se, että aamiaiseksi juodaan maitokahvi. Cappuccino tai joku latte macchiato. Ja vielä aamupäivälläkin se on ihan jees. Lounaan jälkeen (tai sitä myöhemmin) niiden tilaaminen onkin sitten vallan suuri etikettivirhe. Tosin meidän monikansallisessa työpaikassa saa osakseen vain muutaman virnistyksen, mutta tilaaminen onnistuu. En ole nimittäin päässyt harjoitusohjelmassani niin pitkälle, että pystyisin juomaan espressoa tai edes macchiatoa (joka siis on se vallan eri asia kuin latte macchiato: jälkimmäinen on pieni kahvi pitkällä maidolla kuin taas caffé macchiato on "likainen kahvi", espresso pienellä lusikallisella cappuccinossakin käytettyä maitovaahtoa). Ja espresso (=caffé) on tietysti se mitä pitäisi juoda.
Joitain näistä tarjoillaan eri lämpötiloissa (on caldoa ja freddoa). Amerikkalaistyylinen kahvi (ehkä se meidän suomalainenkin) on ehkä lähinnä caffé lungoa, pitkää kahvia. Tuplamäärä vettä verrattuna peruskupilliseen.
Oli kahvi sitten mikä tahansa, niin se todellakin juodaan pikapikaa. Siinä vaiheessa kun minä vielä hämmennän omaani, työtoverini yleensä ovat jo juoneet omansa. Kahvikupposen ääressä tapahtuva rento keskustelu on siis melkoinen mahdottomuus. Kahviloissa on yleensä eri hinnoittelu seisten juodulle ja istuen juodulle kahville. Ehkä siitä syystä italialainen ei muodosta jonoa maksettuaan kahvinsa kassalle. Ei, hän muodostaa kuittinsa kanssa ruuhkan. Ruuhkassa tiskillä hän vaihtaa kuitin kahviin ja ylläpitää ruuhkaa siihen asti, että on hörpännyt kahvinsa. Kaikkeen tähänhän ei kauaa mene, espresson tuottajat tiskin takana kun tekevät hommansa hurjan vauhdikkaasti ja hörppääminen on myös sangen ripeää.
Joku kertoi käyneensä Helsingissä tutustumassa kemikaalivirastoon. Hän kertoi suurena koomisena tosiasiana, että sieltä kuulemma useasta paikasta löytyi kahvinkeitin. Voitteko kuvitella. Nämä täällä kun ovat tottuneet kahvimaattiin. Lounaan jälkeen voidaan käydä juomassa kunnon kahvit kahvilassa (cappuccino 0.65€) , mutta päivän aikana kuluvat kaffet hankitaan kahvimaatista. Kaffet maksetaan kahviavaimella, johon ikävä kyllä pitää itse ladata rahaa. Toisaalta hyvä, että ostoksia ei vähennetä suoraan palkasta! Eli kahviavaimeen rahaa, avain koneeseen ja hoplaa, valittavana on yli kymmenen erilaista kahvijuomaa, a 0.25€. Teetäkin on, té al limone, mikä on todella makeaa tavaraa. Yksi syy miksi harjoittelen kahvinjuomista.
Kahvimaatin vieressä on kaksi muuta maattia. Toinen lähinnä täynnä vesipulloja ja toinen täynnä kaikenmoisia snackseja pullasta keksien kautta omenapäärynäsoseeseen (kaikki a 0.25€).
Täytyy myöntää, että pikkuhiljaa jopa minä alan tajuamaan eroja kahvin ja kahvin välillä. Mutta silti, tee-hifistely on paljon maukkaampaa.

Carabinieri

Poliisien ja sotilaiden lisäksi täällä on carabinierejä. Heistä liikkuu puheissa paljon tarinoita, mutta yleisviesti on se, että heidän kanssaan ei kannata leikkiä yhtään. Ja heidän tehtäviinsä kuuluu runsaasti liikenteen valvontaa. Koulutus heillä lienee joku yhdistetty sotilaspoliisisetti.

Tuossa yhtenä päivänä ajelin töistä kotiin ja napsista! Tien laidassa carabinieri viittoi minua pysähtymään. Ajoinkohan TAAS ajatuksissani ylinopeutta Angerassa? Vai mitä olen tehnyt? Ja pärjäänkö italiallani!?!?

Pysäytin heidän autonsa taakse ja rullasin ikkunan auki. Carabinieri kysyi auton papereita ja ajokorttia (tähän vielä pystyn, huh). Tottahan rekkarit jo kertoo, että olen ulkomailta, joten ei kai tässä hätää. Ajokorttia hän pyöritteli kotvan aikaa ja sitten kysyi, että Turustako olen kotoisin. Myönsin syntyneeni siellä, minkä jälkeen hän kertoi tietävänsä Turun palloseuran. (!!!) Olin sen verran äimänä, että en sitten huomannut kysyä, että suomalaista jääkiekkoa vaiko ihanko peräti jalkapalloa hän seuraa. Jännitykseni vähän laski ja hän pyöritteli auton suomenkielisiä papereita käsissään ja kyseli, että omistanko autoni ja että kauanko olen ollut maassa ja että missäs asun. Kerroin kaiken kiltisti ja hän lähti tärkeän näköisenä tekemään jotain autolleen. Olin melko varma, että hän tsekkaa kaikki Italian liikenteessä jo menettämäni pisteet ja kertoo minulle, että kohta lähtee kortti. Mutta ei – kotvan päästä hän toi paperit minulle takaisin ja toivotti iloisesti hyvää matkaa. Jaahas, okei. Se on sitten ciao!

Kyselin sitten myöhemmin paikallisilta, että mikäs funktio tällä nyt sitten olikaan ja vastaus oli, että ne kiusaavat ihmisiä kuluttaakseen aikaa ja näyttääkseen tärkeiltä. Ei siis kuitenkaan ihan hirveen pelottavia. Ja aika paljon näämmä täällä liikkuu heistä vitsejä. Uusimpaan Bondiin carabinierit ovat myös päässeet, putoavat tosin kyydistä melko nopeasti.