Pilvistä

Koitan pikaisesti kirjoittaa päällimmäiset kuulumiset. Muuten niitä ei edes enää muista.
Eilen aamuna lähdettiin Bremerhavenista, keli oli peruspilvinen, vähän myös sateinen. Tankki täyteen ja eikun paanalle. Hienoa vai ei, mutta sitä autobahnia sitten jatkuikin 800 km kohti etelää. Välistä löytyi alkuunsa tietysti Bremen ja sitten Hannover. Kaupunkien ohitus sujui jouhevasti kahdesta neljään kaistan turvin. Jostain keski-Saksasta eteeni nousi itävaltalaisten pikku-Siperiaksi kutsuma ylempi alue. Kasselista se alkoi ja työkaverini olivat minusta huolissaan:"Kaasutat sitten kunnolla, että pääset mäen ylös! Ja tankkaat siellä bensa-asemalla (ilmeisesti myös, että pääsen mäen ylös)! Ja pidät sen keskikaistan vaikka mikä olisi, että pääset mäen ylös!" Olihan siellä mäkeä, sen verran, että oikein pilvessä oltiin. Tai missä lie usvassa. Mutta kyllä sinne sentään ylös pääsi suuremmitta ongelmitta.
Edelleen autobahnia eteenpäin ohi Würtzburgin ja Ulmin. Ja lopulta pimeässä, siinä todellakin 800 kilometrin kohdilla eteen aukesi kaksikaistainen tie. Hämmentävää, että sitä näkee ne vastaantulevat autot siinä ihan vieressä! Itävalta läheni ja pimeys ja kilometrit alkoivat painamaan. Rajan ylityksen huomasi ehkä parhaiten siitä, että samantien tie vei tuhannen pitkään tunneliin!!! Toivoin olevani oikealla, Bregenziin johtavalla tiellä. Lämpötila kohosi auton lämpömittarissa ja myöskin selässäni, mutta vihdoin pulpahdimme ulos tunnelista todellakin hyvin lähellä Bodenseetä ja Bregenziä. Enää edessä oli vain majapaikan etsiminen. Kaupungissa oli, kuinkas sattuikaan, joku juhlallisuus menoillaan - kaikki paikat täynnä ihmisiä ja autoja! Ja tosi pimeetä. Hotellitäti oikein onnitteli kädestä pitäen kun kävin kyselemässä meille huonetta. "Kyllä meillä on vielä yksi huone vapaana, Sie sind glücklich!"
Aamulla herätessämme kaupunki oli taas sumussa, usvassa, pilvessä, missä lie. Siinä naapurissa mainostavat olevan heidän kotivuorensa Pfänder, mutta en usko kun en ole nähnyt. Bodenseen mittavuus jäi meiltä myös todistamatta, mutta ehkä hyvä niin. Alueeseen kuulemma saattaa rakastua kertaheitolla ja meidän kuitenkin piti jatkaa matkaa eteenpäin. Respasta ja myös myöhemmin huoltoasemalta (bensa halvempaa kuin Saksassa) tiedustelin, että millaistakohan säätä se mahtaa pidellä siellä eteenpänä matkan varrella. Aina vastaus oli vain, että kaipa se tämmöstä samanmoista. Noh, maalaisjärki vain mukaan ja meneehän siellä sen verran autoja, että kyllä sieltä läpi pusketaan. Suomalaisella sisulla ja kesärenkaisella ooppelilla.
Pilvistä ja utuista aina vain jatkui. Sveitsin rajalla joku setä halusi jutella mun kanssa, olisi halunnut tietää tuonko viinaa maahan. Tai lihaa. En myöntänyt. Lisäksi hän vinkkasi, että tarttis ostaa moottoritietarra tuulilasiin. Ihan hyvältä se tarra siinä lasissa näyttää, nyt kannattaa siis lähteä uudemmankin kerran kuluttamaan sveitsiläistä moottoritietä. Maisema näytti kovin tylsältä suunnatessani kohti Churia, eroa saksalaiseen tasaisuuteen ei lainkaan huomannut siinä harmaudessa. Mutta sitten! Ihan yhtäkkiä ja varoittamatta pilvet häippäsivät! Mielestäni kovin epäreilu teko pilviltä siinä vaiheessa, koska sillä samalla silmänräpäyksellä kaikista auton ikkunoista ja peilestä näkyi vuoria!!! HUH. Pahaa aavistamatta pimeydessä ja harmaudessa oltiin päädytty jo melko keskellä niitä ja sitten ne räpsähtävät kerralla kaikki esille kuin yhdestä sopimuksesta! Mulla oli täysi työ keskittyä ajamiseen jotain satasta tai jotain jollain moottoritiellä kun samalla piti vilkuilla joka puolelle ympärille. Ihan mahtavan näköstä! Hihitellen jatkoin matkaani. Suu auki. Touko ei tainnut oikein tajuta mitä hihkuin.
Pikkuhiljaa tie nousi ylöspäin. Ensin silleen huomaamatta ja sitten silleen, että ei mitään muuta enää huomannutkaan. Tunnelit seurasivat toisiaan ja upeimmista kanjoneista ei millään voinut ottaa kuvaa, kun tie oli kaameen kapea ja liikenne vilkas. Ja sitten taas oltiin tunnelissa! Ja erään tunnelin päästä sitten löytyi lopulta luntakin. Vähän rupesi tuskanhiki helmeilemään otsalla niiden kesärenkaiden kanssa. Mutta onneksi tie oli puhdas ja kuiva. Vaan maisemat oli kertakaikkisen hienot. Huhhuh! Jonnekin sinne talveen pysähdyttiin vähän haistelemaan lunta ja vuorta ja kauneutta. Touko ei edes paljon huomannut niitä lampaita kun oli sitä LUNTA missä voi pyöriskellä.
Lopulta, kun lämpötila oli jo -5, tie lähti laskemaan alaspäin. Ja kyllä se sitten laskikin. Etelänpuolella oli oikein semmosia kunnon serpentiinejä. Ooppelin kolmosvaihde tuli testattua aidoissa olosuhteissa ja loistava se olikin. Aina välillä ohitettiin semmosia liikennemerkkejä, missä oli rekka, minkä renkaat palaa. Ei nähty yhtään, tarvii mennä varmaan arkena uudestaan. Leppoisaa laskettelua kieli keskellä suuta ja sitten niitä maisemiakin oli ihan omiksi tarpeiksi edelleen. Kyllä siinä oli hymy herkässä. Ei auta.
Ennen Italiaa näin sellaisen ihmeen kuin alle euron bensalitran! Sellaistakin siis on vielä! Italian puolella pientä hermojen kiristymistä aiheuttivat huonot opasteet. Mutta ehkä minäkin löydän vielä sen kiireettömyyden täältä jostain piileskelemästä. Luen nyt ensin Kirsi Pihan loistavan "Medicien naapurissa" -kirjan. Toivottavasti se auttaa ymmärtämään tätä maata ja kansaa. Ja ennenkaikkea itseäni tässä maassa. Ainakin se on hauska.
Ja siis loppu hyvin eli kaikki hyvin. Muutaman ohiajetun risteyksen jälkeen karttaani merkattu ruksi löytyi. Ruksin kohdalta löytyi Koti ja ensimmäinen pitsa tällä erää on syöty tuossa kulmaravintolassa. Huomenna avoimin mielin etsimään työpaikkaa. Mikä ei ollutkaan ihan niin selvä ja valmiiksi pureskeltu juttu kuin tämä suomalainen luuli. Mutta Lago Maggiore ja noi horisonttia koristavat nyppylät onneksi lievittävät sitä, ja montaa muuta, tuskaa loistavasti.