Kastanjan keruun taide

Se on melkoista taidetta. Se kastanjan keruu. Nyt on jälleen tämä aika vuodesta ja metsät pullottavat niitä pikkusiilejä, joiden kätköissä piilee kastanja jos toinenkin. Taide piilee siinä, että kuinka vähän saakaan tuotua madonsyömiä kotiin. Kiiltäväinen ja puhdas yksilö on melko varma valinta. Mutta siinäkin saattaa mato piillä. Joissakin yksilöissä on hienosti valoa taittava nukka pinnassa. Vai onko se homekasvusto... Hmmm... Joten eipä aikaakaan kun pieni kastanjankerääjä intoutuu niiden polulla kellottavien kastanjoiden lisäksi tutkimaan mitä pikkusiileissä on sisällä. Ja se tekee ajan myötä melko kutaa sormille. Isoin mietelmä ehkä tältä päivältä on se, että kastajankeruu, kuten suppilovahveroidenkin, kannattaa keskeyttää siinä vaiheessa kun alkaa miettimään taskulampun esille ottoa. Silloin on aika mennä kotiin, jos vielä löytää, ja tulla uudestaan vaikka huomenna.

Kotona voikin sitten laittaa kattilan porisemaan ja koittaa malttaa odottaa sen verran, että herkku on valmista! Ohjeen löysin ihme kyllä täältä, oho! Onneksi löytyy valkoviiniä kaapista.

Ai että, toinen juttu minkä kanssa oon puuhaillut on noi viikunat! Eilen väkräsin hilloa niistä ja ai juku kun tulikin hyvää parmesaanin siivun päällä maisteltuna. En tiedä kumpi on parempaa, eilinen viikunahillo vaiko aiempi päärynähilloni, dolce e piccante. Niitä pitää syödä siis vuoronperään! Viikunoista koitan tehdä myös likööriä. Täällä kun lähikauppa myy alkoholipuuroa, eli suomalaisittain puhdasta alkohoolia. Siihen koitan nyt uuttaa viikunain makuosaset. Saa nähdä kuin käypi. Viime viikolla kuulin, että puolalaiset "uuttavat likööriä" (lue: tekevät viinaa) marjojen lisäksi perunoista ja riisistä. En ajatellut laajentaa testailujani ihan sinne asti kuitenkaan.

Gardaland!

Gardaland, Gardaland! Tätä voi laulaa semmoisella makean hempeällä äänellä ja "Spider pig" melodialla (millä muuten toimii yllättävän moni asia), omia sanoja voi lisätä mielen mukaan.

Täällä siis kun mielii huvipuistoon, niin otetaan suunnaksi Gardajärvi ja Gardaland. Suunnistimme siis iskuryhmämme kanssa sinne! Porukkaa oli meidän makuumme paljon, mutta niin kai täällä aina. Alan tottua. Ylläoleva kello voisi olla toteuttamiskelpoinen idea - en vain tiedä mitä tykkää Suomen maaperän talvikäyttäytymisistä...

Iskuryhmämme, kameran takana N.

Vemputtimia oli moneen lähtöön, vesiratoja oli useita. Puitteet olivat melkein poikkeuksetta komeat - kuten nämä yksityiskohdat Poseidonin valtakunnasta. Meidän iskuryhmämme muodostui melko erityyppisistä toiveista, joten pahimpiinkin heiluttimiin löytyi lähtijöitä. Mutta kyllä veri pakkautui päähän joissain koneissa, HUH.

Ritari, se olen minä. Sen viereltä löytyi se yhdenlainen tulevaisuuden kuvani - narrin puvussa joku soitteli aikansa kuluksi trumpettia. Että jos ei mitään muuta keksi, niin kai ne fonistinkin saattaa sinne huolia...

Korkeuksista käytiin kurkkimassa mitä kaikkea sieltä paljastuukaan, tulivuorineen ja kaivoksineen. Yksi pettymys muuten oli. Se semmoinen mikä vie ylös ylös ylös ja sitten pudottaa vapaasti alas. Kyllä siinä tietysti heikkovatsaisille saa pahan olon, mutta muuten se oli ajan hukkaa - avaruuspuitteita sinne oltiin yritetty luoda.

Suurimman suosion iskuryhmämme joukossa saavutti Ramses (?), jossa käytiin lasersotaa ties mitä vastaan. Ja pisteitä saattoi sitten vertailla kavereiden kesken. Toinen suosikki oli kaivotyyppinen vuoristorata, siellä vierailtiin ahkerasti.

Kaikkineen hieno paikka! Iso, mutta kyllä sen päivässä kiertää. MIKÄLI ei mene silloin kun paikalliset täyttävät paikat. Me oltiin melkein jopa itseämme ovelampia ja otettiin ihan vapaapäivä Gardalandia varten, että vältytään ruuhkilta. Ja onnistuttiin! Ei jouduttu pariakymmentä minuuttia pidempään jonottamaan kait mihinkään. Mutta viikonloppuisin ja elokuussa paikka on kuulemma täynnä ku Turusen pyssy (eli kuin täysi???). Tunnin jonotus per laite ei ole mikään ihmeellisyys silloin...

Kun vihdoin päästiin irti Gardalandista, iski kaamee nälkä. Kaikille. Mutta jälleen kerran onnekkaasti löysimme läheisestä kylästä, siitä Gardajärven rannalta, oikein ihastuttavan ruokapaikan. Ja niin olikin päivä kivasti pulkassa!

Orkidea.

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni orkidean omistaja! Se on tosi tosi nätti ja lisäksi kaunis ja valkoinen. Olen aina ajatellut, että orkidea, se se vasta on tosi hankala kasvatettava, mutta nyt on aika ottaa haaste vastaan ja pyrkiä pitämään tuo elossa. Todistusaineistoksi laitoin oikein kuvankin tänne. On se menestyksekkäästi jo jonkun kolme viikkoa pysynyt luonani. Sain sen aikaisemmilta asuinkumppaneiltani tupaantuliaislahjaksi tänne alakerran kulmahuoneistooni - nuorempi valitsi ja vanhempi maksoi, reilu peli.

Hiphip!

Oho. Sitä tuli ihan huomaamatta täyteen toinen vuosi plokia ja ulkomailla hengailua. Toukon kanssa kävelyllä kun oltiin tänään, niin yhtäkkiä tuli mieleen tämä vuosipäivä. Näin sitä aika kuluu. Ja arki rullaa eteenpäin kaukana kotimaasta. Joitain asioita on alkanut pitää normaaleina. Kuten koko ajan pätkivää nettiyhteyttä. Tai kovin huonoja kännykkälinjoja. Oli melko juhlaa viime viikonloppuna Suomessa, kun Turun ja Tampereen välillä kännykkä kuuluu lähes koko matkan. Uskomatonta. Täällä kun menen koiralenkille, niin eipä mua sieltä saa aina kiinni. Tai kotoakaan. Noh, vodafone palvelee asiakasta lähettämällä tekstiviestin missatuista puheluista. Jees, normaalia on myös se, että auton voi parkkeerata mihin vaan. Jos vaikka näkee kaverin toisella puolella tietä (nopeusrajoitus 70 km/h), niin eikun liinat kiinni, auto seisoksiin siihen keskelle kaistaa ja ikkuna auki ja eikun höpöttämään. Suomessa tuo kait olisi liikenteen vaarantamista tai ties mitä, mutta täällä ihan jees. Enää ei ärsytä tuollainen yhtään, naurattaa vain. Italialaisten suhtautuminen koiriin sitä vastoin ärsyttää edelleen. Voi jukra.
Talvea en taaskaan odota innolla - etenkään kun taas muutin maantasalle. Tätä muuttamistakin. Blaah. Neljäs asunto Italiassa eikä tämä laatu taaskaan päätä huimaa. Mutta iso piha on kiva, piha on siis sama kuin aiemminkin, koti on vain pienempi. Tai jos tuon takan(!) saisi toimintaan, niin sittenhän se talven tulo ei tunnu niin pahalta lainkaan. Mutta siis sitä odotellessa...
Nyt jo mielessä on pikkusen haikeutta kun mietin, että pian alkaa viimeinen Italian vuosi. Viimeinen talvi Alppien kainalossa - pitää mennä laskettelemaan koko ajan. Viimeinen vuosi Alppien juurella - pitää mennä vaeltamaan koko ajan. Viimeinen vuosi ihania aperitiivoja, pitsoja - pitää koko ajan nauttia niistä. Viimeinen vuosi ihanan pitkää kasvien kasvukautta - keväällä pitää istuttaa kaikki kukat. Viimeiset oopperat La Scalassa - apua! ... Nojoo, ehkä ennemmin keskityn siihen, että nautin edelleen täällä olosta ja imen vaikutteita itseeni. Antamatta niiden tietenkään liiaksi vaikuttaa itseeni, vain mausteeksi. Luulen, että nyt kun tiedän mitä vuosi Italiassa tuo tullessaan, niin NYT on kaikki mahdollisuudet nauttia parhaat palat!

Kumma maa

Jos/kun lukee nettijulkaisuja, niin kyllä tämä Italia pääsee otsikoihin kaikennäköisestä. Hienoa, että täällä on muutakin kuin pääministeri.
Kuten joskus jo kerroin, koirien kohtelu on pääosin ala-arvoista. Joten riemulla otan vastaan uutisen kivasta koirien kohtelusta. Kuten Civitavecchiasta kuuluu (en, it, fi). Koirien vesipelastusta. Suomessa tokikin ihan perusluonnollista koiratoimintaa, mistä ei kansainvälisesti lehdistössä taideta uutisoida.
Toisaalta uutinen viattomasta metsäretkeilijästä pisti sanomaan "Jestas" useampaankin otteeseen. Ei voi olla totta. Mutta ikävä kyllä, myös paikallinen lehdistö uutisoi samaa... Huhhuh. Ihme porukkaa. Kaveri nukkuu makuupussissa ja villisikoja metsästävä järjen riemuvoitto ampua täräyttää - kun se näytti niin paljon villisialta???

Paletti.

Nyt tuli hankkiuduttua balettiin. La Scalassa kun on semmoista tarjolla ja bussikyytikin järjestyy, niin kyllä sitä tarvitse käydä tarkistamssa, että mitä se sellainen on. Ei sitä tiedä jos vaikka ihastun ikihyviksi, niinkuin oopperaan! Ja armoitettuna oopperakirjoittajana (huom, EI kriitikkona, vielä...) minun tulee tietysti nämäkin liikkeeni raportoida.

Trittico novecento, 1900-luvun inspiroima kolmoisshow kunnioitti kolmea erinomaista venäläistä säveltäjää - Tšaikovskia, Prokofjeviä ja Šostakovitšia. Koko esitys koostui siis kolmesta palasta, balettia laidasta laitaan niin sanotusti. Alussa pompittiin tyllijumppapuvuissa ja lopussa en tajunnut enää mistään mitään.

Esitys alkoi George Balanchinen merkittävällä teoksella Ballet Imperial, joka on kunnianosoitus Venäjän vanhan pääkaupungin loistolle, näytös rakkaudesta Petipaan ja Tšaikovskiin. Esityksessä nähdään Balanchinen akateemisen taustan mukainen virheetön tyyli.

Sitten mentiin etiäppäin ja vuorossa oli edelleen koreografi Georgen Il Figliol Prodigo (The Prodigal Son, 'tuhluripoika'), sensuelli ja eksoottinen, erittäin vaikuttava balettikappale, musiikki siiskin Prokofjeviltä.

Uutta tuotantoa oli Immemoria koreografi Francesco Ventriglialta. Se pohjautuu Šostakovitšin 7. sinfoniaan ”Leningrad”, joka on sävelletty natsien hyökätessä kaupunkiin ja josta sittemmin on tullut vapauden ja oikeudenmukaisuuden symboli.

Niin, ei tästä ole juuri muuta sanottavaa. Kuvat ovat La Scalan sivuilta. Samoin kuin faktat. En löytänyt sitä balettikipinää, ehkä ei tarvikaan. Joten tähän asiaan emme palaa.

Sähläystä

Oho, on tainnut jäädä täällä lopultakin paljastamatta, että mitä muun muassa puuhaan vapaa-aikanani täällä Italian saappaanvarressa... Eihän minun pitänyt, varsinkaan aiempien sattumusten jälkeen, mutta päädyin sählyjoukkueeseen! Meidän naisten tiimi on nyt pelannut pari kautta Italian naisten pääsarjassa. Voisin jättää toki tarinan tähän, koska näin se kuulostaa melkosen hienolta. Mutta kysymys tietysti jää ilmaan väijymään, että mitä MINÄ siellä sitten teen... Selitys ehkä välittyy siitä totuudesta, että pääsarjassa pelaa vaihtelevasti noin 4-6 joukkuetta. Ja siinä ne italialaiset naisten joukkueet sitten ovatkin. Salibandyn saralla.

Mutta meidän joukkue on silti lähes paras, ainaski kivoin! Tai kansainvälisin. Kaikki alueelle ilmaantuvat suomalaiset ja ruotsalaiset pyritään värväämään rivistöihin ja on siellä muunkin maalaisia. Hankalinta oli se, että meidän uutuuden karhea peliasu on pikkupikkuHAME ynnä punainen paita. Melkein koitin sanoutua irti koko hommasta, mutta kaikkeen näämmä tottuu.

Pelit toimivat kolmen kenttäpelaajan ja maalivahdin voimin. Ihan hyvä, sillä pienin joukkue naisten sarjassa on vain neljän pelaajan vahvuinen. Meitä voi hyvällä säkällä olla melkein jopa yli kaksi kentällistä pelireissuilla. Niin, ja niillä reissuilla me käydään ystävyysottelemassa Mendrisiossa Sveitsissä ja sitten pääsarjaa pelaamassa Vipitenossa, Bolzanossa ja Dolossakin ollaan oltu.

Oma panokseni on ainakin siinä totuudessa, että meidän kapteeni, minua nuorempi, tuli kertomaan minulle että tiedätkös - me ollaan ei vaan meidän joukkueen, vaan koko pääsarjan vanhimmat pelaajat. Ei siis ihme että joskus en tahdo pysyä jonku puolet mua nuoremman perässä. Paikalliset pelaajat on pohjoisempaan rakenteeseeni verrattuna välillä melko köykäisiä, onneksi suurilta törmäyksiltä on vältytty. Paitsi meidän maalivahdin kanssa... Sorry!! Toisen kauden pelien alussa koin ylennyksen. Ekalla kaudella (kaikkinensa eka kausi meidän joukkueella) pelasin ansiokkaasti numeroa 12. Sittenpä lisätarroja liitettäessä joku valopää silitteli pelipaidan kainaloon jotain tarroja kiinni. Joten pääsin kummassakin numerossa askeleen eteenpäin ja toisen kauden pelasin numerolla 23.