Heikko zen...

Ei se tunnu tutulta ja turvalliselta, etenkään järkevältä, edelleenkään. Vaikka kuinka yritän olla Zen, mestari. Nimittäin täällä asioiden lähetys. Ja etenkin niiden vastaanotto. Jotenkin hämärästi muistelen, että kotoSuomessa, jos on tulossa postin tai muun sellaisen kautta jotain, niin sitten niin kotio tulee luukusta lappu, että nyt voi hakea konttorista. Siis jos on sellanen isompi lähetys, mikä ei mahdu laatikkoon. Kansainvälisistä kuljetuspalveluista ei ole Suomesta kauheesti kokemuksia, mutta ne vähät mitä on, niin on jotenkin tosi maalaisjärjellä toimivia. Esim. jos kuljetusaika on joku semmonen, että tavallinen tallaaja on töissä, niin saatetaan ottaa puhelua "Olisi paketti" ja ties vaikka sovittaessa jätetään paketti kuistille nojalleen kotio tulevaa poimijaa odottelemaan. Tai sitten mulla on täällä vaan Zen heikkona ja luulen vaan että tämä homma ei pelitä täällä. Pitäisi olla joustavampi. Sanovat.

Kerroinkin jo joskus kauan sitten, sattumuksesta alkuItaliantaipaleellani, kanssakäyminen kuljetuspalveluyrityksen ja minun välillä. Sittemmin olen vastaanottanut yhtä valokuvakirjaa, mitä varten otin puolikkaan vapaapäivän, että voin kotona kytätä milloinka kirja suostuu saapumaan... Ai niin, sitten olen jotain tilannut työpaikalle, mikä tietysti on läpeensä ei-suvaittavaa... Isommat ongelmat olen saanut onneksi aikaiseksi vain niistä supermagneeteista, jotka tilasin jostain Ameriikasta. Niiden kautta opin, että nehän ketkut läpivalaisevat kaiken mitä meidän töihin tulee! Ja magneetti näyttikin tosi vinkeeltä läpivalaisussa... Iso, musta, epäilyttävä klöntti. Eikun puhelua toimistolleni "Tuleppas vähän tänne, pitää vähän keskustella". Puhumalla siitä selvisi... Siitäkin. Laatikon avaaminen ja magneettien esittely tokikin auttoivat kummasti myös. Hehs, tulin taas astetta tutummaksi niiden turvan poikien kanssa...

Tässä välissä pitääkin muistaa mainita se käynti paikallisessa postissa. Kun menin ostamaan postimerkkejä. Postista. Kun piti lähettää pari korttia. Jonotin aikani ja vuoroni tullessa esitin asiani. Postissa. Että tarvitsisin postimerkkejä. Virkailijatäti katsoo minuun ja toteaa "Ei meillä ole". Ehkä ensi viikolla... Viikon päästäkään niitä ei ollut tullut. Ostin postimerkit tupakkakaupasta. 

Nyt sitten päästään viime aikaisimpiin tapahtumiin. Menin ostamaan TAAS jotain nettikaupasta. Hölmöhän minä olen ja itse olen seikkailuni ansainnut. Mutta kerronpa teille, jospa joku kokee vaikka mieltä avartavana. Maassa maan tavalla. Ja se on hienoa, että maat ovat keskenään erilaisia! No niin,  tilauksen toimituksen piti olla 8-10 arkipäivää. Ja sitä pystyy seurailemaan netistä. Pystyy ja pystyy... Kun he lopulta laittoivat koodit paikoilleen. Mutta sitten sinne jo ilmaantuikin lupaava "Kerätty, eteenpäin lähetetty, saapunut, odottaa kuljetusta" status. Minkä jälkeen täydellinen pysähdys "Vastaanottaja suljettu"??? Aikani odotettuani kirjoitin heille nettisivuilta löytämääni lomaketta käyttäen. "Arvoisa vastaanottaja, mikäs siellä maksaa? Koskas paketti etenis tänneppäin??" En saanut koskaan mitään vastausta, mutta yhtäkkiä status päivittyi "Sekamelska"... "Kuljetus uudelleenjärjestetty, puhelu vastaanottajalle ja sovitaan toimitusajankohta". Jäin odottamaan puhelua. Kunnes sitten kotiovessa oli lappu. "Käytiin, et ollut kotona. Tullaan huomenna samaan aikaan." Selkee. Puhelu unohtui. Syvään hengitys, järkkäänpä sitten itseni odottamaan pakettia, kesken työpäivän, luonnollisesti. Täällä kun etenkään naiset eivät käy töissä. Ja erityisesti tarttisi kaikkien ajella töistä kotiin silloin lounasaikaan, olen tainnut mainita aiheesta. No niin. Aamulla lappu oveen, jos vaikka ovat tosi ajoissa "Olen tulossa ihan just, oottakaa hetki!" Kotiin tultuani he eivät vielä ole käyneet. Laitan ruuan, luen, siivoan, tiskaan, luen, tuskastun. Koitan soittaa heidän firmaansa, mutta laittavat mut koko ajan jonoon. Voihan kihvilä, menee hermo. ZEN. Lopulta laitan lapun portille "Olin täällä, KAKSI tuntia, teitä ei näkynyt. Nakatkaa paketti tonne pihalle. KTS." Takaisin töihin ja lähetin heille tulikiven katkuisen viestin nettisivuilta löytyvää lomaketta käyttäen. "Jään odottamaan pikaista vastaustanne." Ja hopsista, johan kilahti sähköpostiini vastaus. Fabrizio. Pahoitteli ja pahoitteli ja koitti selittää, että tämä on niin hankalaa kun on tämä elokuu. Mutta voisivatko he tuoda paketin mihin aikaan seuraavana päivänä. Joo, mielellään, ennen töitä tai niiden jälkeen. Ihan saatte valita. Johon Fabrizio sanoo, että "Älä pliis vihaa mua, mutta ei meidän kuskit tohon aikaan vielä/enää... Etkö ole kotona lounasaikaan...??? Tai kun kerta minä asun aika lähellä oikeastaan, niin minähän voin töiden jälkeen tuoda paketin sinulle"!!!!!! Voi hyvän tähden. Sainpa napakan viestin kirjoitettua. Tai sitten nämä italiaanot vaan on mahdottomia. En kuitenkaan suostunut tapaamaan häntä hänen työpäivänsä jälkeen, sovimme, että menen hakemaan heidän toimistoltaan paketin, eipä tarvi odotella autokuskeja enää.

Ja niin tarina olikin kuin lasten leikkiä siitä lähtien. Ajoin töistä sinne toimistolle, sain paketin, ajoin takaisin töihin, paluumatkalla nappasin kebabin mukaani, lounaaksi.

Silti se on niin jännä, että joka vuosi on elokuu. Miten se voi olla niin vaikeeta? Ehkä samasta syystä kuin talvi on vaikea. Koska paikalliset kieltäytyvät muistamasta, että lunta tulee. Ainakin joka vuosi, minkä minä olen täällä viettänyt, on ollut lunta. Ja kun kieltäydytään hyväksymästä talven läsnäoloa, kieltäydytään hankkimasta talvirenkaita (rahanhukkaa) ja sit millin lumipeitteen tähden tuupataan lumiketjut auton alle ja rikotaan asvaltti... KotoSuomessakin kyllä joka vuosi "Talvi yllättää suomalaiset"... Nii-in, joulu on vain kerran vuodessa, mutta juhannus on joka kesä!

Isola Madre

Kaikki tokikin väittävät, että Lago Maggioren helmiä erityisesti kannattaa kurkkia keväisin. Kun kaikki kukat ovat loistossaan. Helmethän ovat ne Barrolomeon saaret. Jostakusta olen kait joskus maininnutkin. Ja jonkun kuvankin lykännyt. Mutta Isola Madrelle en ole ollut niin innoissani menossa, kun ihan tyhmä saari ei halua Toukoa sinne. Bah, sanon minä. Mutta kuulemma se on sitten niin hieno, että kaipa tuo pitänee käydä tarkistamassa. Etenkin kun sain loistoseuraa mukaani! Lisäksi keksimme testata Santa Caterina del Sasson uudenkarhean laivalaiturin. Astuimme laivaan ja pääsimme ihailemaan esin Stresan sataman, sitten Isola Bellan palatsisaarta.

Isola Bella olen minä!

"Hoo, mutta minäpä olen Isola dei Pescatori" ja sen satamassa jälleen viehätyin pergola-terassiyhdistelmästä!

Sitten päästiin kohteeseen. Jotenkin olen viehättynyt tällaisiin ei-niin-kukkeisiin käkkyröihin, joten kuvakavalkadi alkakoon tällä.

Oli siellä monen monta ihmeellistä asiaa. En yhdy väitteeseen, että saarella kannattaisi käydä ainoastaan kevätaikaan. Kasveja oli ympäri maailmaa - jänniä, upeita, hienoja, uskomattomia. Hieno. Hieno.

Hieno oli tämäkin.

Todistettavasti olin paikalla - laatuseurassa!!! KIITOS tytöille!

Ettäkö eivät kuki enää elokuussa. BAH, sanon minä.

Ja oli lintujakin pasteeraamassa. Toi ei kehdannut avata pyrstöään, kun sillä oli vain yksi pitkä sulka jäljellä. Muut kauniit, pitkät pyrstösulat näyttivät olevan saarella olevan palatsin sisällä, maljakossa...

Lummelampi oli elävä esimerkki lumpeiden hyvinkin laajasta väriskaalasta. Kuva ei ikävä kyllä tee oikeutta lammelle.

Semmoisiakin.

Ja juuri kun ajattelin nähneeni kaiken - paitsi tietysti kukertavan kirjavaa, mielellään sinisen/keltaisen/punaisen/oranssin/mustan (mitä muita värejä enää VOI olla) sävyissä olevaa lintua, jolla mielellään voisi olla vaikka egyptiläistyylinen, jotenkin faaraohtava heltta kaupanpäälle, niin tuo juoksenteli menemään - lujaa - ohitsemme. 

Hieno reissu! Kaunis se on se järvi. Saarineen.

Ripurapu

Hahhaa! Niin se menee paikallinenkin, melkolähijärvestä noussut rapu punaiseksi. Lähistöllä asuvat ystäväni intoutuivat tuomaan paikalle rapumertoja kotoSuomesta ja käymään ravussa. Paikalliset säännöt kuuluvat kieltävän ravustuksen pimeällä (eikös se just pimeällä se ravustus tapahdu??) ynnä myös välineistön käytön. Eli täällä tulisi ravustus varsin suorittaa päiväsaikaan paljain käsin. Siitä järvestä missä ei parane uida lainkaan. Sääntöjä siis tulkittiin soveltuvin osin ja pian kavereilla olikin sitten amme täynnänsä rapuja. PersuSuomalaista Koskenkorvaa he maustoivat tökkäämällä pulloon rosmariinia oksan ja tilliä he metsästivät kissojen, koirien ja muiden kynnelle kykenevien kanssa myöskin - harvinaisen hankalaa muuten. Tillin löytyminen. Mutta suuren salapoliisioperaation tuloksena ongelma ratkesi parhain päin. Näistä aineksista koostui varsinainen riemuisa rapujuhla extemporee vauhdilla tänne Alpin eteläpuolelle.

Keittyneet rapuset valumaan sillä välin kun alkupalakeitto porisee hellalla...

Alkupalakeitto luonnollisesti herkullinen Suppilovahverokeitto. Toimi myös ravuttoman ravintokorvikkeena, nam!

Siinä ne nyt on! Huomaa erityisesti punaisen ja vihreän servetin väliin asetettu valkoinen servetti tuomassa paikallista tunnelmaa. 

Tuoijjottavat!

Onnellinen on hän.

Tarkkaa näytti olevan rapupaahtoleivän valmistustyö, maistuvaa oli kuulemma myös. Ihan kotomaiselta kuulemma maistui.

Ja mitenkäs muutenkaan kuin että jälkiruuaksi oli mustikkamascarponepiirakka - se loppui niin nopeasti, että kuvaan jäi vain tyhjä piirakkavuoka! Tai sitten ahne kuvaaja keskittyi vuoan tyhjentämiseen ennenkuin pystyi ajattelemaan valokuvia. Hm. Tiedä häntä...

La Traviata

Noniin, tänään olen hikinen, naarmuinen, likainen, mutta onnellinen. Keräsin kilon verran karhunvatukoita ja voi juku kun ne on ne pensaat piikikkäitä! Ja seassa kasvaa kaksi tuhatta nokkosta. Mutta talvella karhunvatukkahilloa syödessä voi sitten ilolla nuitakin naarmuja ja polttamia muistella. Postivitethinkingpositivethinking... Eli toivottavasti hillo on sitten kans hyvää. Tapaamani alkuasukas myös kertoi keräävänsä sambucan siemeniä - vaimo niistä kuulemma tekee hyvän hillon, vähän laittaa joukkoon omenaa myös. Minä kun luulin, että sambuca on anisviinaa... Noh, aina oppii uutta. Etsinpä sambucan kuvan ja meinaan tuotakin etelän hedelmää sitten tietysti testata.

Lupasin kertoa kuinka olin Veronassa oopperajuhlilla! Juu-u, jälleen järjestin itseni sinne. Erikoisvieraani sai erikoiskohtelun - loistava sää ja erinomaiset istumapaikat. Ja lavalla Verdin La Traviata!

La Traviata on vuodelta 1853, kolminäytöksinen ooppera, joka perustuu Alexandre Dumas'n kirjoittamaan Kamelianaiseen, libreton kirjoitti italialainen Francesco Maria Piave.

Oikein vain on hyvän näköistä kun illan hämärtyessä Arena täytyyy kynttilöistä. Jotkut pitivät kädessään vain yhtä kynttilää kerrallaan.

Lavasteet olivat viisi isoa taulunkehystä. Melko vaikuttava! Keskimmäinen kehys toimi milloin tanssiaissalina, milloin makuuhuoneena, taka-alalla oleva oli mm. ikkuna. Mukanamme ollut rakennusinsinööri oli erinomaisen vaikuttunut suurten kehysten liikeradoista ja kuinka sarana(tai-mikä-ihme-judanssi-siellä-olikaan)systeemi oli niin upeasti näkymättömissä. 

 La Traviatan päähenkilö on kurtisaani Violetta. Tarina alkaa hänen juhlistaan, hänen Pariisin asunnollaan. Hän on juurikin toipunut pitkällisestä sairaudesta ja hän haluaa juhlia toipumistaan. Kreivi Gaston, ilmeisesti jonkunasteinen vanha tuttu, tulee mukanaan Alfredo, jonka Gaston kertoo olevan ihan hirmu rakastunut Violettaan. Juhlissa on luonnollisesti mukana myös Baron Douphol, Violettan tämänhetkinen rakastaja. Näiden juhlien tiimellyksessä Alfredo (myös Violetta ja myös kuoro) laulaa ainakin mulle tutuimman laulun "Libiamo ne' lieti calici". Alfredo tekee itseään tykö Violettalle ja ensin alkuun Violetta lauleskelee, että Alfredon rakkaus ei merkitse hänelle mitään. Mutta sitten hänen sydämessään liikahtaa, hän antaa kukkasen Alfredolle ja pyytää Alfredoa palaamaan myöhemmin luokseen.

 Ja hupsista keikkaa. Seuraavassa näytöksessä Violetta ja Alfredo asuvat yhdessä! Violetta on ihan hirmu rakastunut Alfredoon ja hän on jättänyt entisen elämänsä taaksensa. Mutta kaikki eivät ole tyytyväisiä. Alfredon isä, Giorgio, tulee juttelemaan Violettalle. Giorgio sanoo, että Violettan tulee jättää Alfredo, sillä Violettan maine tahraa koko hänen perheensä ja ennenkaikkea hänen tyttärensä! Tyttären, Alfredon sisaren kihlaus on uhattuna Alfredon eläessä susiparina entisen kurtisaaninaisen kanssa. 

Pitkän väännön jälkeen Violetta alistuu kohtaloon ja lupaa jättää Alfredon. Violetta kirjoittaa erokirjeen Alfredolle ja lähtee juhliin Pariisiin. 

Alfredo tulee kotio, saa kirjeen, löytää kutsun juhliin ja on ihan hirmu kiukkunen. Ja päättää, että se samperin Baron on tämän takana.

Juhlissa ei homma mene ihan putkeen, kun Alfredo pistää shown pystyyn. Pelattuaan, ja voitettuaan, uhkapelipöydässä, hän menee juttelemaan Violettan kanssa. Violetta pyytää häntä lähtemään, koska pelkää, että Baron voisi haastaa Alfredon kaksintaisteluun. Alfredo kysyy, että ketä Violetta rakastaa - Violetta saa vakuuttavasti kerrottua, että Baronia. Alfredo kimmastuu, heittää rahat päin Violettan näköä ja saa koko juhlakansan vihat päällensä. Ja hänet heitetään ulos. Ai niin, ja Baron haastoi hänet kaksintaisteluun.

Viimeisessä näytöksessä Violetta on tosi heikkona. Tuberkuloosi on melkein jo vienyt hänet ja hän makaa vain heikkona vuoteessaan. Kaksintaistelukentältä kiirii tieto, että pojat vain haavoittuivat. Lisäksi Giorgio sanoo, että hän kertoi Alfredolla, että yksin hän oli heidän eronsa takana ja että hän on pyytänyt Alfredoa tulemaan Violettan luokse. Violetta kuitenkin tuntee, että on jo liian myöhäistä, tauti on voitolla. Alfredo kuitenkin ehtii pelipaikalle, he laulavat vähän yhdessä ja sitten Violetta tuntee kuoleman tulevan ja hän kuolee Alfredon käsivarsille. 

Kiitos N että sulla oli toi kamera mukana ja kiitos, että sain kuvailla sillä. Nämä kuvat ovat joko minun tai hänen ottamiaan siis. Copyright saattaa tietysti olla hänellä, koska kamera on hänen. 

Alpe Devero

Tänään onkin ollut hyvä päivä. Touko on saanut taas lyhyen tukan ja minä laajensin pyöräilymaastoani Sesto Calendeen. Se toimii! Siis pyöräily myös siihen suuntaan.

Ilokseni tänne saapui jälleen vieraita. Tai mitään vieraita. Kun ihan tuttuhan tuo E on! Mutta siis iloinen asia oli se. Ja tehtiinkin vaikka mitä E:n reilun viikon vierailun aikana! Syytän, sillä minussa tuskin on mitään vikaa, paikallista, vuodenaikaan nähden hyvinkin viileää ja huonoa säätä siitä, että olikin ihan tosi tyhmää, kun E sitten lähti takaisin kotiinsa. Pah, sanon minä! Mutta A:lle tiedoksi, kyllä se sitten kovan hakemisen jälkeen löytyi, sieltä huulirasvapurkin vierestä - miten voikin hukkua tuollain...

Mutta nyt sitten muistellaan mitä kaikkea kivaa tehtiin. Ooppera tokikin saa ihan oman tilansa tuonnempana. Muuten sitten niin oltiin vähän piitsillä. Ja aika paljon shoppailemassa. Mikä on meille kovin omituista, mutta tuskin sitten tulee uudestaan tapahtumaan seuraavaan vuosikymmeneen, joten nautimme tästä harvinaisesta tilanteesta. Check-lista täyttyi hurjaa vauhtia - aperitiivoa, spritziä, tullitarkastusta, passittomuutta, jäätelöä, uintia, sitä oopperaa, shoppimista, kahvia, brioche, pizza, markkinat ja ennenkaikkea Alppi!

Jälleen kuuntelin ystävääni G:tä ja suuntasimme paikkaan nimeltä Alpe Devero. Löytyy googlemapsien avulla, jos tykkää kurkata tarkempaa sijaintia. Auton jätimme tien varteen melko sinne alas ja eikun tarpomaan. Jo kylään päästyämme olimme yksimielisiä siitä, että nyt tarvitaan muonaa. Lounasaika oli oikeastaan jo loppunut, mutta löysimme kuitenkin ystävällisen ravintolan, missä saimmekin loistavan (ja ISON) lounaan. Huvittaa oli, että samaan paikkaan tulikin sitten meidän lisäksemme tietystikin 4 muutakin suomalaista. Mitenkäs muutenkaan... Vatsat täynnä lähdimme katselemaan maisemia ja olikin tosi hieno paikka. Kuvat on tuolla tekstin alla. Kiersimme Devero-järven. Waude. Kuvat puhunevat puolestaan.

Lopulta kun maltoimme päästä autolle takaisin, oli jo melko myöhä. Ynnä pimeä. Olimme sopineet, että JOS sattumalta vielä löydämme (kun paikallinen varsinainen illallisaikakin oikeastaan oli jo ohi) jostain jonkun auki olevan ravintolan ja/tai yösijan, niin käytämme erittäin mielellämme heidän palvelujaan hyväksemme. Lucky girls - löysimme auki olevan pitserian, jossa sattumalta tiskiin nojaili bed&breakfastin isäntä, joka mielellään odotti, että saimme muonat suihimme ja menimme yhdessä tuumin sitten erittäin siistiin La Beula-merkkiseen majoitukseemme. SUOSITTELEMME lämpimästi. Rauhallinen, siisti, suihkussa oli poikkeuksellisesti jopa asennettuna vedenpaine ja aamupalallakin saimme mahat täyteen. Kreit. 

Noniin, nyt pitää lähteä grillailemaan - jatkan taas, moi.

Yksi pieni vuorikoira.

Lago di Devero

Värit oli ihan oikeesti näin makeet!

Oleanteri

Yksi silmäteristäni on Sisiliasta tänne pohjoiseen saappaanvarteen kaksi vuotta sitten ihan pikkuisena materialisoitunut keltakukkainen oleanteri. Talvista se ei oikein ole tykännyt, lehvästö kummasti ohenee, mutta näin kasvukausina se kasvaa tosi reippaasti. Mutta silti jotenkin ajattelin, että sillä kestää useampi vuosi ennenkuin se rohkaistuu kukkimaan. Edes täällä päin. Kun se oli semmoinen kymmensenttinen tänne saapuessaan pienessä kertakäyttömukissa... Ja sitten tietysti kadehdinkin jo naapurin R:n melkoisen komeaa, punaisia nuppuja villisti kehittävää oleanteria. Mutta niin sitten kävi, että viikko takaperin ihan yllättäen mun oleanterini tuotti ensimmäisen virallisen kukintonsa ja nyt on kaveri täynnä nuppuja. JIPI. Kukka tuoksuu ihanasti sitruunalle. Ja nuppukin, ainakin siinä aukenemisen kynnyksellä. Hieno! Jotkut kasvit siis jopa pitävät minusta. Aikas hieno!

Ylivertainen

Olenkos jo montakin kertaa mainostanut paikallisia hovihankkijoitani...? Noh, eihän se pahaa se kertaus kenellekään tee! 

Mulla on täällä muutama lempparikauppa. Toukon jutut käyn aina hakemassa mieluiten Zoomegastoresta. Sitten Prisman täällä korvaa, jopa ihan kiitettävän hyvin, niin toi Bennet. Eihän siellä nyt tietenkään niin hyvät valikoimat ole kuin Prismassa, mutta yllättävän monta kertaa (noh, ehkä kaksi) olen löytänyt jopa vaatteita sieltä! Telkkarinkin ostin loppuviimein aikoinaan sieltä. Ja aina kun iskee hillitön gluteenittomien tuotteiden tarve, niin kannattaa suunnistaa Bennettiin. Ja yhdestä Bennetistä, ei tietenkään tuosta lähimmästä, ikävä kyllä, löytyi Toukolle ihan älyttömän kivoja ynnä lihaisia luita. Naurettavaa korvausta vastaan. Hieman Bennet on menettänyt ylivertaista asemaansa oleiluni edetessä kun olen tutustunut mitä muualta saa, mutta on se hyvä edelleen.

Mutta se kaikista kivoin on Decathlon. Sieltä löytyy aina kaikkea tuikitarpeellista... Ilmeisimminkin firma on ranskalainen, niillä on oma tuotemerkki Quechua tai jotain sinnepäin. Ja siis kaikenmoista urheiluun ja ulkoiluun liittyvää myyvät. Siellä käyn retkellä aina kun askeleeseen kivasti saa sovitettua. Ja tällä viikolla kävin. Ja voi mahdoton. Löysin ylivertaisen! Nimittäin pallon. Toukolle!!! Sehän tykkää tennareista. Ne on yksi asia - sen voi ottaa suuhun ja kuljetella. Sitten se tykkää jalkapallon kokoisista. Mitkä se yleensä napautaa puhkirikki noin kymmenessä sekunnissa. Minkä jälkeen se alkaa repiä niitä pikkuisiksi palasiksi. Nice... Koska sitten pelaaminen pallolla ei ole enää ihan sama kuin ehjän pyöreän pallon kanssa... Ja nyt löytyi! Jukra. Jalkapallon kokoinen tennispallo. Voi mahdoton sitä iloa ja juhlaa mitä meillä nyt sitten on sen koommin ollut. Vähän on vielä tekniikka pojalla hakusessa, koska palloa ei millään muotoa voi suussa kanniskella. Joten jalkatyöskentelyä pitää edelleen kehittää. Mutta kyllä tuolla treenin ja motivaation määrällä tuloksia syntyy, voin vakuuttaa. Mun pääasiallinen tehtäväni on tällä hetkellä olla yleisönä - T aina välillä tarkistaa, että kattelenko... Ja sitten jatkaa harjoittelua. Kyllähän se pistää hymyilyttämään.