Casa mia

Syksy alkaa täälläkin värjäämään pikkuhiljaa maisemaa. Villiviinit ovat vähän punertavia siellä täällä ja tänä aamuna huomattiin aamulenkillä muutamia keltaisia lehtiä. Ilmassa käy iltaisin sellainen hieman freesimpi tuulahdus. Mutta sen tämä jatkuva kuumuus tekee, että kun yhtäkkiä sateisen yön jälkeen lämpömittari (vihdoin) näyttää 19 astetta, tuntuukin jo kauheen kylmältä. Sitten äkkiä pitkähihainen paita päälle ja lounaaseen mennessä taas onkin niin kuuma että ei mitään rajaa.
Ja siitä syksytä huomaan, että olen tainnut asua uudessa kodissani jo puolitoista kuukautta laittamatta lupaamiani kuvia (ei mulla tosin ole mitään vuokrasopimustakaan saati sitten olisin maksanut mitään vuokria. Joten ehkä lähinnä luulen asuvani siellä). Kun kuvia nyt jo ympäri maailmaa penätään, niin ehkä on jo korkea aika lunastaa lupaus.
Eli uusi koti kullan kallis. Korkeammalla kuin edellinen maantasalla ollut kämppä, mikä toivottavasti johtaa talvisaikaan vähemmän viileään lattiaan, vähemmän tärisevään koiraan ja myös pienempään kaasulaskuun. Läpivedon saan aikaiseksi loistavasti oven ja kuuden ikkunan avulla, joten kuuluisaa “muffaa” toivon olevan vähemmän. Jolloin myös tuoksu voisi olla kodissa raikkaampi. Ja allergisoituminen kauempana. Mitä muuta? Ai niin, tietty vierashuone, jota myös tällä hetkellä tietokonehuoneeksi voisi kutsua. Koska naapurista nappaamani nettisignaali on muuten liian heiveröinen. Blaah. Mutta tähän on tulollaan muutos, ehkä lähiaikoina. Italialaisittain.
Asuntojen sisustaminen on täällä kans aika hauskaa. Muutaman nojatuolin olen hankkinut käytettyinä, työpaikalta lähteviltä ihmisiltä. Sohvan melkein sain lainaan, mutta sohva ei pitänyt Toukosta. Eikä sohvan omistajakaan. Mutta kohta K muuttaa asuntoon missä on 4 ylimääräistä sohvaa, joten sieltä sitten liikenee. Ja vaatekaappi kuuluikin kalustukseen, kun löytyi jostain talon uumenista. Sellainen vanha ja hieno – kuin sattukin. Yleensähän asunnot vuokrataan täällä tyhjinä. Siis todellakin ilman edes keittiöin pesuallasta. Mutta sain sovittua juuri rempattuun uuteen asuntooni vuokrasoppariin kuuluvan keittiön. Joten asiat järjestyvät pikkuhiljaa. Ja pala palalta. Huomaamattaan sitä alkaa sitten nauttimaan entistä enemmän elämän pienistä asioista.

Siellä ne on ne mun ikkunat.

Joista osa tarjoaa näkymän tuonne.

Ja osa tänne. Mitkä ovat osa suurta voittoa, sillä edellisessä kodissa ei voinut katsella ulos ikkunoista... MUTTA on joillain kavereilla näköalanaan Monte Rosakin, heidän kanssaan mun on turha yrittää kilpailla... Mutta kuvassa näkyvää rinnettä ylöskiipeäviä lentokoneita näkee monia päivässä!

Kylällä on tällaista.

Ja kans tommosta

Ja semmostakin. Kuvassa myös mun koti.

Meillä on kirkkokin. Niinkuin joka kylällä. Kello lyö puolen tunnin välein.

Lämmöt on

Täällä juu-u lämpöä piisaa. Ei oikein tiedä miten päin sitä enää olisi. Melkisteen joka illaksi luvataan ukkosta, joka kivasti viilentäisi tai edes raikastaisi, mutta ei tule. Yli kolmenkympin lämpötiloja kuvataan termillä “auriko ja kuuma” – alle kolmessakympissä puhutaan vain että “aurinkoista”.
Eikä tästä kärsi ainoastaan suomalainen – paikallinen on ihan yhtä helisemässä ja huutelee “caldissimoa” kaiken aikaa. UV-arvot heiluvat usein kunnioitettavissa lukemissa. Ja mukavaa olla töissä kun on ilmastointi. Lehdetkin tästä jo kirjoittelevat (ks. alla). Ei ihme, että vanhuksilla tämä ei ole vuoden juhla-aikaa.

Ja himputti, jäätelö sulaa. Ja se on tosi hienoo etenkin jos se sattuu olemaan sisilialainen “jäätelöpulla”, joka on ihan tarpeeksi vaikee syödä jo järkevämmissäkin lämpötiloissa. Toisaalta kaikenmoisten lämpöhalvauksen välttämiskonstien kirjo on runsas. Maukkaita ja raikkaita juomia on jos jonkinlaisia. Olen myös tajunnut latte macchiatto caldon ja freddon eron. Ja tietysti yksi konsti on se, että on koko päivän vaan bikineissä. Tosin tätä en ole vielä ihan tajunnut – on se vaan pölön näköstä kun tyypit menee shoppailemaan pelkissä bikineissä. Noh, oli se onneksi rantapaikkakunta. Mutta SILTI!

Koti ei enää taho viiletä vaikka koko yön olisi läpiveto – kuinka voisikaan, kun ulkona lämpötila ei laske alle kahdenkympin lainkaan. Touko on EHKÄ oppinut liikkumaan eteläisittäin, hitaasti ja rauhallisesti, että pulssi ei nouse. Tosin eilen se ei halunnut tulla aamulenkin jälkeen sisälle, porraskivi oli kuulemma viileämpi kuin meidän lattialaatta. Mutta ei protestoinut juurikaan ruiskukastelua vastaan, EHKÄ se tajusi, että olo saattaa helpottaa, jos elimistöä viilentää. Vaikka sitten ruiskulla.

Niinjuu, ja Sisiliassa (kerron kerron reissusta myös muuta, tietty) törmäsin siihen, että maastopalot ovat niin yleisiä, että ne eivät paikallisia juuri hätkäytä. Olimme yksi päivä syömässä kun parisadan metrin päästä kuuluva rätisevä ääni ja korkealle taivaalle nousevat lieskat veivät huomioni aivan täysin. Paikalliset jatkoivat syömistään. Ja kertoivat, että aina palokunta ei edes tule paikalle. Useinhan nuo sammuvat itsestään. Jne. Himpskatti, hehtaari maata paloi asutuksen keskellä. Sattuuhan tuota. Mulle se vaan oli eka maastopalo ikinä.

Ai niin, Sisiliassa saattaa tulla ruumiita melkein tappelussa varjoisasta parkkipaikasta. Tavallaan ymmärrettävää, koska täällä pohjoisemmassakin Italiassa keskipäivän aikaan kun auto on parkissa suorassa auringossa, niin sen jälkeen autoa voikin käyttää minisaunana. Nimim. Kokemusta on... Ja mennäpäivänä Toukon vesipullo takaluukussa oli täynnä liki kiehuvaa vettä - semmosta kättäpolttavaa. Illalla. Onneksi mulla oli toinenkin pullo mukana. Koska tietty KAIKKI vuoripurot ovat jo kauan sitten kuivuneet. Paitsi yksi mutalammikko. Mihin koirat sitten mielellään menevätkin kaulaa myöten köllimään. Ennen autoon menoa.

Viha - rakkaus

Mitä vihaan Italiassa

- Näiden tapaa olla ekologinen ja sammuttaa pelkkä tietokoneen NÄYTTÖ – näyttää sitten ulospäin siltä, että tietokone on sammutettu

- Salaatti myydään pussissa, valmiiksi pestynä, leikattuna. Pussi vaan auki ja avot, kaada kulhoon.

- Koirat saavat tehdä melkein mitä vaan, niinkuin lapsetkin. Mistä syystä joka paikassa haukkuu ja kirkuu.

- Miljaardeja punkkeja, kirppuja, hyttysiä, purevia hämähäkkejä... Niin, ja karhunvatukkapensaan piikkejä

- Juomavesipullokulttuuria

- Hanavesipelkoa

- Muoviroskan määrää

- Autokeskeistä kulttuuria ja infrastuktuuria

- Kaakelilattiaa talvella. Ihan himpskutin kylymä.

- Kesäkeskeistä elämää. Että jos se himpskutin kylmä kausi (nojoo, ei se himpskutin kylymä oo, on vaan kauhian kosteeta ja viileetä - sisällä ja ulkona, se yhdistelmä syö rotan lailla) kestää nelisen kuukautta, niin miksi siihen ei yhtään voida varautua?? Esim. edes kaksinkertaisin ikkunoin. Tai sellaisin ovin, mistä ei paista päivä (tai sada lumi) sisään raoista???

- Liian kapeita teitä.

- Kuskeja, jotka ajaa nasta laudassa liian kapeita teitä.


Mitä rakastan Italiassa

- Cappuccino ON täällä ihan jotain muuta kuin muualla

- Tomaatit on herkkuja, ympäri vuoden

- Samoin mozzarella. Ja parmesaani. Kyllä tulee peruskasvispiirakasta eri maukas, kun emmentaalin sijaan laittaa noita kahta.

- Koirat saavat tehdä melkein mitä vaan. Eli Touko saa tulla mukaan melkein minne vain ja aina sitä pidetään tosi hyvin koulutettuna.

- Karhunvatukoita!

- Hälläväliä-meininkiä. Mikä meinaa sitä, että esim. parkkipaikka löytyy mistä vain. Mutta pahaa pelkään, että muissa maissa ajaminen on tämän jälkeen melko haastavaa.

- Vuoria. Kun aamulla suristelen vespalla töihin ja ilma on kuulas, niin että Monte Rosa piirtyy horisonttiin. Kyllä taas kannatti herätä.

- Vespaa – erityisesti omaani, mutta yleisesti vanhoja. Uudet on ihan tylsiä.

- Kaakelilattiaa kesällä, ihanan viilee

- Kesää. Täällä tätä elämää riittää, joka ilta jossain tapahtuu, ilotulituksia, live-bändejä. Välillä oikein harmittaa, ettei jaksa lähtee koko aika. Mutta onneksi sitä riittää.

- Jäätelöä

- Jäätelöä


...Kuinka lähellä toisiaan viha ja rakkaus joskus ovatkaan.

Työvoimapula?

En tiedä nyt oikein, että miten tämän nyt ottaisi. Onko se niin, että vierastyövoimaa pitää kannattaa vaiko suosia kotimaista? Ja jos on niinko suomalainen Italiassa, niin onko silloin italialainen työvoima vierastyövoimaa? Mistä päästään perimmäisen kysymyksen äärelle, että kuinka pitkä aika tulee asua ulkomailla ettei enää asu ulkomailla? Tai siis tulen aina olemaan täällä ulkomaalainen, mutta jos alankin tuntea oloni kotoisaksi täällä, niin eihän tämä sitten tavallaan ole enää ulkomailla. Ja kun kampaajakin alkaa olemaan enemmän tuttu kuin vieras, niin olenko ulkona vai sisällä?
Enivei ja oli miten oli, niin päätin tuottaa itselleni puutarhatyöntekijän Suomesta. Hänestä on hurjan helppo puhua, kun häneen voi viitata kirjaimella R. Ja helppoudenhan muodostaa kirjaimen jonkinasteinen samankaltaisuus oman nimeni alkukirjaimen kanssa. Tämä tuontiduunari eli vierastyövoima (vai kotimainen, kas siinäpä se pulma), minkä tunnen paremmin kuin viime aikoina usein näkemäni lämminvesiboilerinkorjaajat (, jotka veistelevät huumoria, että onneksi on kesä, niin ei sitä lämmintä vettäkään silleen tarvii), oli erittäin sisäsiisti ja reipas. Sillä välin kun mää koitin heräillä suihkun (lämpimän) avulla ja koitin keksiä jotain aamiaista, tuontiduunari oli jo trimmannut nurmikon. Ja jäätelön (ja shoppailun) jälkeen hyökkäsimme pensasaidan kimppuun. Sen saman, minkä kanssa viimeksi tappelin tuntikausia ja olin lopulta hyvin repaleinen. Nyt tappelu oli lähinnä siitä, että kuka saa heilua se valosapelin… eikäku leikkurin kanssa. Kovin helpoksi kävi homma tämän vierastyövoiman avulla.
Eikä tässä vielä kaikki. Tämän tuontiduunarin pystyi tarvittaessa valjastamaan myös siivoushommiin, erityisosaamisalanaan hänellä on ikkunain pesu. Myös monet ystäväni ovat lupautuneet vapaaehtoisesti luovuttamaan hänelle ikkunanasa pestäviksi.
Ja vielä suklaaköntiksi kakun päälle, tämä tuontiduunari toimii myös muuttoapuna. Ihan tosi kiltisti. Ja shoppailuapulaisena.
Kyl on niin kaikkee. Vaude.

Pergola

Aina sitä oppii uutta. Ja eräs uusi asia minulle oli jossain vaiheessa "Pergola". Siis semmonen elävä terassin katto. Vissiin syy siihen, että niitä näkee täällä keskimäärin enempi kuin Suomessa, lienee tämän maan luonnon uskomaton kasvutahti. En muun muassa meinannut millään uskoa, että pari kuukautta sitten käyttämäni polku olisi kadonnut. Joten puskin läpi. Shortseissa ja varvastossuissa, tietenkin. Ja polku OLI kadonnut, joten olin päästä varpaisiin naarmuilla, raapaleilla ja hämähäkin seiteissä. Kun saavuin ystävieni luokse picnicille... Maineeni senkun taas paranee. Mut siis pergola. Niitä on melkeen joka paikassa. Paitti ei mun pihassa. Ja naapuri ei innostunut aiheesta, kun koitin ehottaa, että hei! Tehään hei meillekin tollanen! Ei lähteny. Kumma tyyppi. Puhui jostain 'historiallisesti arvokkaasta seinästä, jota ei sovi peittää"... Noh, ihan kiva niinkin. Tietty!
En nyt löytänyt tän enempää kuvia, mutta näillä pääsee alkuun. Autokatoksia kaverit on siis väkertäneet. Ja rantabulevaardeja. Ja toi viimenen kuva on Isola dei Pescatorilta, olivat tehneet tommosen laivan olosen terassin. Aivan mahtava! Mutta siis paljon näitä on pihoilla ympäriinsä. Näyttää siltä, että kehikko vain pystyyn, taimi juurelle ja muutamassa kuukaudessa on aurinkosuoja. On se vaan hirmu kätevää.

Viva Verdi!

Oopperasta jälleen päiviä! Tämän kertaisen oopperaplokimme aiheena on Italian oman pojan, Giuseppe Verdin Aida. Se, missä on se pätkä että "Tattataa, tatatatatattataa, tatatatatatattatattatattatattataaaaaa, tat, tatattatata" ja niin edelleen. Se leiskautetaan siinä tokan näytöksen tokan kohtauksen tienoolla.
Mutta palatakseni alkuun, niin ensin luulin meneväni Veronaan oopperajuhlille. Nehän on vähän niinkun Savonlinnan oopperajuhlat mutta ei sinne päinkään. Sitten tiesin, että en menekään. Mutta rupesinkin epäröimään ja kuinka ollakaan, tuotin Suomesta oopperaseurueeni ja suuntaisimme R:n, S:n ja J:n kanssa Veronaan. Itse kaupungista tarinoin tuonnempana, nyt koitan keskittyä Aidaan.
Hommahan käynnistyy sillä, että etiopialaiset tappelee egyptiläisten kanssa. Jälkimmäisten päälliköksi jumalat ovat päättäneet määrätä Radameksen. Joka on ihan kaameen rakastunut Aidaan, etiopialaiseen prinsessaan, joka on orjana Egyptissä. Ja Radames aattelee, että jos vaan voittaa sodan, niin sit saa mennä orjan kaa naimisiin. Mikään rakkaustarina ei olis hyvä, ainakaan 1800-lukulainen, jos mukana ei pyörisi nk. toista naista. Egyptin kuninkaan tytär, ehkäpä siis rinsessa ja nimeltänsä Amneris, koittaa vielä tässä vaiheessa sulkea silmänsä yleisölle ihan itsestään selvältä asialta, Radameksen ja Aidan suhteelta. Ehkä Amneris on vaan vähän hidas, Radames kun laulaa näitä rakkauksiaan ihan täysillä. Tärkee homma on ekan näytöksen lopussa se, että Radames saa pyhän miekan.
Sitten sota onkin jo ohi (niin se aika liitää) ja Amneris onnistuu puhumaan Aidan pussiin. Se kettu väitti, että Radames kuoli ja Aida on ihan surusta kankeena. Noh, sittenpähän tytöt tietävät olevansa kilpailijoita ja Radames lähestyy voitonkulkueessa. Sitten alkaa se tosi makee kulkue upeine musiikkeineen. Sieltä tuli jos jonkinmoista tanssityttöä, sotilasta ja hevosiakin. Virtahepo kulki pyörien päällä.
Egyptin kuningas aikoo palkita Radameksen millä tämä vain haluaa, mutta kun Radames haluaa vankien vapauttamista (joukossa on Aida ja Aidan iskä, Etiopian kuningas Amonasro), niin eipä se onnistukaan. Pienen väännön jälkeen päästään kompromissiin, että Aida ja Amonasro jäävät vangiksi, muut vapautetaan ja hiphei, Radames saa palkinnoksi AMNERIKSEN käden. Voi pyhä jysäys, kannattiko lähteä sotimaan?!?!
Noh, sitten Radames tapaa salassa Aidan, jonka isä on juoninut Aidan urkkimaan valtionsalaisuuksia Radamekselta. Että "Jos me karattas niinku yhessä, niin missä solassa ei niinku olis yhtään sotilasta vartiossa?". Kuinka ollakaan Radames kekkaa, että Napatan solassa ei oo vartioo, sieltä voitais mennä. Ja tämän kuulee sitten tietty kaikki - niin Etiopian kunkku kuin Amneris kuin ylipappi Ramfiskin. Kuinka ollakaan. Taas tulee vääntöö ja sitten Ramades jää vangiksi maanpetoksesta.
Loppuviimein Radames tuomitaan kuolemaan. Vaikka Amneris koittaa vielä viimeiseen asti, että älä viiti olla tollanen. Onni Radameksen onnettomuudessa on se, että Aida näppäränä tyttönä meni piiloon sinne samaan kryptaan minne Radames sitten suljettiin. Siellä he niin sanotusti elivät elämänsä loppuun asti yhdessä.
Aivan kertakaikkisen upea kokemus. Liki parituhatta vuotta vanha Veronan Arena pisti hiljaiseksi ja ooppera lavasteineen, musiikkeineen, esiintyjineen ja orkestereineen myös. Niin, ja kapellimestari oli mahtava - kaveri eläytyi koko vartalollaan tähän upeaan teokseen. Niin kaunis ooppera soi tumman tähtitaivaan alla, Italian lempeässä iltayössä - ja minä nautin täysillä. Ei voi muuta sanoa, kuin että kyllä kannatti. Waude. Viva Verdi.

Kun kuvaa klikkaa, niin sen saa isommaksi ja näkyy kaiken lisäksi tarkempana!

Täältä tähän

Rakas päiväkirjani,

Niin se aika vierähtää vilkkaasti jopa saappaanvarressa. Kesäinen Iittalia on kovinkin eloisa paikka ja koitan tarinoida teille siitäkin. Nyt kuitenkin poimin asialistalta erään unhoon jääneen seikan.
Mikäli matkaatte jonain päivänä Milanoon. Ja haluatte mennä katsomaan sitä ihan kivan näköistä linnaa siellä melko lähellä sitä ihan mukavan oloista Duomoa. Niin pitäkää hyvät ystävät huolta, ettei teille vaan tule nälkä ravintolan “Farinella – Mediterranean pizza restaurant” kohdalla. Siellä pientä nälkäistä ryhmäämme pompoteltiin ensin terassilta toiselle ja sitten yritettiin väittää, että kyseisellä puolella ei voi ruokailla. Blaablaa. Vihdoin asian ratkettua saimme ruokalistat ja aikamme niitä tutkittuamme huomasimme, että ruokien hinnat olivat kalliimmat “turistilistoissa” (jotka siis olivat englanniksi). Joten tilauksen yhteydessä pyysin italiaksi, hieman ontuen tosin, että käytetään sitten niitä italialaisia hintoja. Järkyttävän pitkän ajan kuluttua toki saimme pitsat eteemme. Ihan hyvät pitsat ne olivat, kuten tässä maassa kovin usein on tapana. Maksettuani katselin kuittia ja kuinka ollakaan, vääriä hintojahan siellä räikeästi turistilta vedettiin. Joten marssin kassalle selvittämään tilannetta. Huippuhomma oli se, että minua ei uskottu. Asiakas ei voi olla oikeassa. Heh. Johonkin ‘sopuun’ tavallaan pääsimme, marssimme ulos ravintolasta ja menimme kadun toisella puolella olevaan kioskiin ottamaan limoncellot. Se on aina oiva keino selvitytyä koettelemuksista.
Toivon, että tämä tarina muistuttaa viimeisimpiä vierailijoitani raportoimaan mitä pikimmin sen viime lauantaisen, kuulemani mukaan erittäin ala-arvoisen pastaravintolan tarkan nimen ja sijainnin, jotta koko maailma voi ruveta välttämään myös sitä. Isossa kaupungissa on näämmä ison kaupungin tavat.
Suosittelen, että Milanossa menette syömään sinne kanavien rantaan. Hinnat saattavat olla vähän kovemmat, mutta siellä ruoka on ollut hyvää. Nami!