Jalkapallolippua mä metsästän

Täällä siis asun. En ihan Milanossa, mutta en kaukanakaan. Ja aloittelevana jalkapallo(areenoje)n fanittajana sain hyvinkin pian oppia, että Milanossa on SE jaliskenttä, jolla AC Milan ja Inter (FC Internazionale Milan) pelaavat kotiottelunsa. AC Milan kutsuu San Siroa nimellä La Scala del Calcio ja Inter puolestaan nimellä Giuseppe Meazza. Kaveri Giuseppe pelasi joskus 1900-luvun alkupuolella molemmissa joukkueissa ja kenttä nimettiin uudelleen hänen kunniakseen, mutta kovin yleisesti käytetään silti edelleen nimeä San Siro.
Eli siis asun hyvin lähellä San Siroa. Suunnilleen vuosi sitten Maracanalla Botafogon riveissä aloittamani fanitus sekä jotkut muutkin pienet syyt ovat aiheuttaneet paineen päästä itse kokemaan stadionin tunnelma.
Ensimmäiseksi kohteeksi valikoitui Inter – ManU. Opiskelin nettisivujen ja ystävien ja tuttujen kautta lippujenhankintaproseduuria. Villinä huhuna liikkui seikkailukertomus AC Milanin peliin ostetuista lipuista. Tarvittiin jos jonkinlaiset todistukset ja lipukkeet ja lärpäkkeet ja tietysti miljardi italian kielen sanaa. Noh, jospa Interin liput olis helpompia… ('OO' to emu). Selvitin, milloin tavallisten kuolevaisten liput tulevat myyntiin (sitä ennenkun myydään ‘kausikorttilippuja’) ja lisäksi tietysti ongin tietooni paikan mistä ko. lippuja tulee lähteä ostamaan. Eihän sinne aja kuin 45 minsaa täältä, ei o paha.
Päivä koitti ja maassa oli kymmenen senttiä vastasatanutta lunta. Ja opeliskissa ne kesärenkaat. Ajelin varovasti töihin ja päätin olla sit kuitenkin lähtemättä Vareseen, sillä työkaverini oli jo saanut autonsa etukulman rusinaksi…
Päivän aikana sitten selvittelin lisää mitämissämilloin ja kävi ilmi, että matsi myytiin loppuun samana aamuna puoli kymmeneltä. Olisin tietysti SAATTANUT saada piletit tuosta Angerasta, mutta kukaan ei kertonut mulle aiemmin, että sielläkin niitä myydään. Mustapörssi pyörähti heti käyntiin, mutta melko suolasiksi nousivat lippujen hinnat.
Eli siis uusi strategia. Mikä tarkoittaa uutta kohdematsia. Uusi kohde AC Milan (joku Pekhammin Daavidi pelaa niillä nytten kanssa) vastaan Werder. Liki vanha ‘kotikaupunki’ vastaan uusi ‘kotikaupunki’ siis! Jälleen Selvittelyä ja sitten paperit kourassa ostoksille vapaan-myynnin-alkamisen-aamuna. Tällä kertaa Vergiateen. Koska siellä taas piti olla se lähin pankki, mikä myy lippuja. Pankithan viettävät täällä siesta siinä missä kaikki muukin, joten ruokiksella ei paljon tällaisia asioita hoideta. Pankkiin päästyäni virkailija sanoi, että jostain syystä myynti ei ollut alkanut vielä. Tule uudestaan kotvan päästä. Pieni ärh nosti päätään ja selvisi, että Angerasta (taas) voi myös ostaa pilettejä. Noh, sinne kun on jonkinmoinen matka Vergiatesta, niin päätin, että ajan suoraan sinne, todennäköisesti systeemi jo pelittää, ostan liput ja ehdin töihinkin johonkin aikaan.
Angeran pankissa homma lähti luistamaan hyvin. Näin jo lippuaihiot ja päätetiin missä paikoilla haluan istua. Ja sitten alettiin myymään ei oota. Osa virkailijan puheesta meni ohi, mutta lopputulos oli se, että lähdin pankista ilman lippuja. Ja pääsin töihin todella myöhässä ja kiukkuisena koko systeemille. Jos ilkeästi haluaa ajatella, niin tämähän on syrjintää, että ulkolainen ei voi ostaa pilettiä. Jos on vähemmän ilkeä, niin ehkä nämä eivät vaan saa tietokoneita toimimaan. Ja jo huomenna asiat ovat paremmin ja mulla liput kourassa. Tarina siis jatkukoon. Pysykää tällä samalla bat-kanavalla, niin kerron loput!
Balsamiksi haavoille ostin tänään kuitenkin liput sinne oikeaan La Scalaan, pätkään joka kantaa nimeä Tristan und Isolde. Ja lisäbalsamiksi käytän työaikaa tänne kirjoittamiseen. Siitähän saavat, italialaiset.

Kahvilla

Olen oppinut. Juomaan vähän kahvia. Ja voiko sitä pitää hyvänä vai huonona asiana, hmm...
Miltei enemmän opettelua vaatii kuitenkin tämä kahvikulttuuri. Kun kahvitunti on niin sanotusti hörppäsyn mittanen, niin kuluu melko monta kahvituntia ennenkuin kaikki salaisuudet on selvitetty.
Peruslähtökohta on se, että aamiaiseksi juodaan maitokahvi. Cappuccino tai joku latte macchiato. Ja vielä aamupäivälläkin se on ihan jees. Lounaan jälkeen (tai sitä myöhemmin) niiden tilaaminen onkin sitten vallan suuri etikettivirhe. Tosin meidän monikansallisessa työpaikassa saa osakseen vain muutaman virnistyksen, mutta tilaaminen onnistuu. En ole nimittäin päässyt harjoitusohjelmassani niin pitkälle, että pystyisin juomaan espressoa tai edes macchiatoa (joka siis on se vallan eri asia kuin latte macchiato: jälkimmäinen on pieni kahvi pitkällä maidolla kuin taas caffé macchiato on "likainen kahvi", espresso pienellä lusikallisella cappuccinossakin käytettyä maitovaahtoa). Ja espresso (=caffé) on tietysti se mitä pitäisi juoda.
Joitain näistä tarjoillaan eri lämpötiloissa (on caldoa ja freddoa). Amerikkalaistyylinen kahvi (ehkä se meidän suomalainenkin) on ehkä lähinnä caffé lungoa, pitkää kahvia. Tuplamäärä vettä verrattuna peruskupilliseen.
Oli kahvi sitten mikä tahansa, niin se todellakin juodaan pikapikaa. Siinä vaiheessa kun minä vielä hämmennän omaani, työtoverini yleensä ovat jo juoneet omansa. Kahvikupposen ääressä tapahtuva rento keskustelu on siis melkoinen mahdottomuus. Kahviloissa on yleensä eri hinnoittelu seisten juodulle ja istuen juodulle kahville. Ehkä siitä syystä italialainen ei muodosta jonoa maksettuaan kahvinsa kassalle. Ei, hän muodostaa kuittinsa kanssa ruuhkan. Ruuhkassa tiskillä hän vaihtaa kuitin kahviin ja ylläpitää ruuhkaa siihen asti, että on hörpännyt kahvinsa. Kaikkeen tähänhän ei kauaa mene, espresson tuottajat tiskin takana kun tekevät hommansa hurjan vauhdikkaasti ja hörppääminen on myös sangen ripeää.
Joku kertoi käyneensä Helsingissä tutustumassa kemikaalivirastoon. Hän kertoi suurena koomisena tosiasiana, että sieltä kuulemma useasta paikasta löytyi kahvinkeitin. Voitteko kuvitella. Nämä täällä kun ovat tottuneet kahvimaattiin. Lounaan jälkeen voidaan käydä juomassa kunnon kahvit kahvilassa (cappuccino 0.65€) , mutta päivän aikana kuluvat kaffet hankitaan kahvimaatista. Kaffet maksetaan kahviavaimella, johon ikävä kyllä pitää itse ladata rahaa. Toisaalta hyvä, että ostoksia ei vähennetä suoraan palkasta! Eli kahviavaimeen rahaa, avain koneeseen ja hoplaa, valittavana on yli kymmenen erilaista kahvijuomaa, a 0.25€. Teetäkin on, té al limone, mikä on todella makeaa tavaraa. Yksi syy miksi harjoittelen kahvinjuomista.
Kahvimaatin vieressä on kaksi muuta maattia. Toinen lähinnä täynnä vesipulloja ja toinen täynnä kaikenmoisia snackseja pullasta keksien kautta omenapäärynäsoseeseen (kaikki a 0.25€).
Täytyy myöntää, että pikkuhiljaa jopa minä alan tajuamaan eroja kahvin ja kahvin välillä. Mutta silti, tee-hifistely on paljon maukkaampaa.

Carabinieri

Poliisien ja sotilaiden lisäksi täällä on carabinierejä. Heistä liikkuu puheissa paljon tarinoita, mutta yleisviesti on se, että heidän kanssaan ei kannata leikkiä yhtään. Ja heidän tehtäviinsä kuuluu runsaasti liikenteen valvontaa. Koulutus heillä lienee joku yhdistetty sotilaspoliisisetti.

Tuossa yhtenä päivänä ajelin töistä kotiin ja napsista! Tien laidassa carabinieri viittoi minua pysähtymään. Ajoinkohan TAAS ajatuksissani ylinopeutta Angerassa? Vai mitä olen tehnyt? Ja pärjäänkö italiallani!?!?

Pysäytin heidän autonsa taakse ja rullasin ikkunan auki. Carabinieri kysyi auton papereita ja ajokorttia (tähän vielä pystyn, huh). Tottahan rekkarit jo kertoo, että olen ulkomailta, joten ei kai tässä hätää. Ajokorttia hän pyöritteli kotvan aikaa ja sitten kysyi, että Turustako olen kotoisin. Myönsin syntyneeni siellä, minkä jälkeen hän kertoi tietävänsä Turun palloseuran. (!!!) Olin sen verran äimänä, että en sitten huomannut kysyä, että suomalaista jääkiekkoa vaiko ihanko peräti jalkapalloa hän seuraa. Jännitykseni vähän laski ja hän pyöritteli auton suomenkielisiä papereita käsissään ja kyseli, että omistanko autoni ja että kauanko olen ollut maassa ja että missäs asun. Kerroin kaiken kiltisti ja hän lähti tärkeän näköisenä tekemään jotain autolleen. Olin melko varma, että hän tsekkaa kaikki Italian liikenteessä jo menettämäni pisteet ja kertoo minulle, että kohta lähtee kortti. Mutta ei – kotvan päästä hän toi paperit minulle takaisin ja toivotti iloisesti hyvää matkaa. Jaahas, okei. Se on sitten ciao!

Kyselin sitten myöhemmin paikallisilta, että mikäs funktio tällä nyt sitten olikaan ja vastaus oli, että ne kiusaavat ihmisiä kuluttaakseen aikaa ja näyttääkseen tärkeiltä. Ei siis kuitenkaan ihan hirveen pelottavia. Ja aika paljon näämmä täällä liikkuu heistä vitsejä. Uusimpaan Bondiin carabinierit ovat myös päässeet, putoavat tosin kyydistä melko nopeasti.

Koirat

Välillä tekee ihan kauhean pahaa. Näiden paikallisten koirien vuoksi. Niitä on aika paljon, mutta pääasiassa ne ovat aidatulla pihalla. En tiedä pääsevätkö ne joskus sisään, suurin osa vaikuttaa olevan ainakin välillä sisällä. Sen nimittäin tietää tosi helposti koirapihan ohi kävellessä. Jos pihasta ei tule hillitöntä haukkumista, koira ei ole pihassa. Paitsi yksi kääpiöpinseri vahtaa pihassa ja sisällä. En oikein tiedä, miten se bongaa meidät niin nopeasti, mutta talon sisältä alkaa kuulumaan hillitön räkötös jo ennenkuin olemme talon kohdalla. Ilmiömäinen. En myöskään tiedä, pääsevätkö koirat lenkille ja jos, niin kuinka usein. Ihan kovin montaa koiraa en ole kävelyllä nähnyt. Useimmiten vastaan on tullut englantilainen pariskunta nöffinsä kanssa.
Yhdellä pihalla on rottweiler ja spanieli. Spanieli näyttää olevan usein kopissaan ja se on se, joka ensimmäisenä bongaa ohikulkijan. Rottweiler tulee välittömästi spanielin ilmoitushaukun alettua ja sitten ne pomppivat päällekkäin pihassaan haukkuen hillittömästi. Monessa muussakin pihassa on useampia koiria. Ja monille näyttää tulevan kinaa keskenään kun alkavat puolustaa pihaansa ohikulkijaa vastaan. Siinä karva pöllyää yhdellä jos toisellakin. Spanielin ja rottweilerin pihan lisäksi tässä suhteessa huolettaa piha, missä kerran näin kääpiöpinserin kahden bernin kanssa.
Tuo labradorinnoutajan näköinen lähinaapurimme tekee hillittömän ja hiljaisen hyökkäyksen pihansa aivan toiselta laidalta ajoittaen tulonsa siihen otolliseen kulmaan juuri sopivasti. Kulman saavutettuaan, alkaa hillitön haukkuminen ja hampaiden vilauttelu. Ja yleensä ajoitus osuu kätevästi juuri siihen hetkeen kun me olemme kyseisessä kulmassa. Multaa pöllyää pihasta kadulle kun koiru syöksyy pihan kulmaan. Onneksi hän tekee aina saman tempun, joten sitä harvoin enää pelästyy.
Oikeastaan ulkona kuuluu koko ajan koiran haukkumista jostain. Ambulanssi kun menee ohi, niin sitten päälle napsahtaa vallan ulvontakuoro. Ja joku koiru haukkui kilpaa kiekuvan kukon kanssa.
Eilen keksin, että näen kuin näenkin naapurin pensasaidan ympäröivään pihaan. Monesti olin jo koittanut kurkkia aidan läpi huonolla menestyksellä, mutta sitten huomasin, että olin joko kasvanut pituutta tai aita olikin leikattu lyhyemmäksi toisesta päästään. Tiesin, että naapuri on laittanut pihaansa jonkun erillisen aitauksen koiralleen ja pihasta kuuluu usein taukoamaton haukkuminen. Kurkin sinne siis eilen ja jollain tavalla bokserin ja suomenajokoiran risteytykseltä näyttävä koiru haukkui taukoamatta tassut aitauksensa laitaa vasten katsellen herkeämättä kotinsa ikkunoihin. Välittämättä palaakaan siitä, että käveltiin Toukon kanssa pihan ohi.
Sitten on niitäkin pihoja, minkä ohi kävellessä sitä oikein pelästyy kun huomaa kuonon pilkistävän yhtäkkiä aidan raosta ja mitään ääntä ei kuulu. Pelästys vaihtuu kyllä pian iloksi tuon harvinaisen koiran puolesta, jolla on mitä ilmeisimmin elämässään muutakin sisältöä kuin haukkua itsensä tärviölle.
Muutenkin nämä ovat hoitaneet täällä tuon koirien sosiaalistamisen jotenkin tosi hienosti. Jos joskus harvoin näemme jonkun koiran kävelyllä ja menemme moikkaamaan, niin ikävän usein Touko saa haukut sekunnin murto-osan haistelun jälkeen. Äreitä, arvonsa 'tuntevia' uroksia on siis melko runsaasti liikenteessä.

Narupallo

Löysin tosi hienoja koiranleluja. Ostin yhden ’frisbeen’ ja kaksi solmunarua ja yhden superhienon, Toukon mielestä varmasti erikivan, narun päässä olevan pallon (=narupallo). Naru oli vahvaa, siinä oli lenkki ja pätkä paksumpaa kohtaa. Ja sitten se pallo. Monta paikkaa mistä purra ja mistä pitää kiinni. Varma hitti! Joku voi tässä vaiheessa tietysti jo ihmetellä, miksi ostin varmaa hittiä vain yhden ja jotain muita leluja. Niin, en tiedä vastausta.
Kaupasta tullessani annoin toisen solmunarun Toukolle jo autossa, vastaanotto oli semmonen ’tänks, ihan jees’. Sitten lähdettiin lenkille ja otin narupallon mukaan. Voi sitä onnea ja autuutta! Superhitti! Revittiin, kiskottiin, pompittiin, heiteltiin. Ja kivaa oli. Kunnes heitin sen korkean aidan yli johonkin pihaan, meille haukkuvan paikallisen koiran reviirille... Aikani asiaa pohdittuani päädyin siihen, että saamme sen takaisin vain jos haukkuvan koiran omistaja keksii sen pihastaan ja laittaa aitaan roikkumaan. Erittäin epätodennäköistä. Enkä sitten myöskään päätynyt lelun tähden testaamaan italian taitojani. Sovittiin, että haen uuden vastaavan (ja ostan samantien viisi) kun seuraavan kerran ajan ko. kaupan ohi. ('Frisbee' meni rikki seuraavan päivän lenkillä.)
Melkein viikko vierähti, mutta sitten lähdin autoilemaan vähän edes sinne suunnalle, missä lelukauppa on. Testasin samalla uuden pätkän moottoritietä, tuo tuosta Vergiatesta eteenpäin. Kaupassa oli sama teline vielä pystyssä, mutta vaikka kuinka kaivoin, löysin vain tasan yhden mahtavan narupallon. Höh. Mutta kyllähän yksi riittää, pidän siitä parempaa huolta kuin edellisestä.
Sitten taas lenkille Toukon ja narupallon kanssa. Mentiin tuonne Maggioren rantaan ja heittelin narupalloa rantatielle. Sitten Touko rupesi näyttämään siltä, että pitäisi päästä uimaan. Ensin väitin sille, että on liian kylmä. Kun se edelleen väen väkisin näytti haluavan uimaan, heitin narupallon järveen. Alkuun ihan siihen lähelle ja Touko innoissaan perään! Ja vähän kauemmas ja Touko perään. Sumuakin oli vähän ja pimeä ilta. Heitin pallon vielä vähän kauemmas järvelle ja Touko perään. Ja sitten kun poika tuli rannalle, niin eipä ollut suussa palloa. Vaan ilme näytti siltä, että ’mihin sä sen laitoit – en mä löytänyt!’... Vaikka kuinka tähysin pimeään ja sumuun en nähnyt palloa. En myöskään päättänyt lähteä kahlaamaan lelun perässä jääkylmään veteen.
Tuon illan jälkeen ollaan monta kertaa käyty katsomassa, että olisko aallot tuoneet lelun rantaan. Eivät ole. Narupallo ei vaikuta meidän lelulta.

En haluaisi olla (haitari)bussinkuljettaja

Siis täällä. Joulukuun alussa olin käymässä semmosilla markkinoilla (vai messut? en tiä.) Milanossa. Auton parkkeerasin metroasemalle, mistä sitten oli bussikuljetus suurelle messualueelle. Menomatka sujui hyvin jännittäessä, että tulikohan hypättyä oikeaan bussiin. Melko kauan matka kestikin eli paljosti jännäämistä! Markkinat oli ihan järkyttävän iso tapahtuma. Ensin kiertelin aikani isossa messuhallissa, minkä tajusin lopulta olevan vain osa Italian messualuetta. Toinen suuri osa-alue oli täynnä Euroopan muita maita, mm. Ranska viininmaistelukäytävävineen. Jotain vitsailua kuulin muuten työporukalta sisilialaisesta viinikäytännöstä: ranskalaisia viinejä kuulemma parannetaan sekoittamalla niihin jotain paikallista erinomaisuusviiniä. Eli ei kai parane kehuskella ranskalaista viiniä italialaiselle! Ei täältä tosin saakaan kauheasti tietenkään ranskalaisia viinejä, kaupan hyllyt kun pursuavat paikallisia pulloja. Mielestäni kätevä tapa opetella Italian maantietoa – mitä etelämpää viini on, sitä parempaa. Siitä sitten vaan monimutkaiset paikannimet pohjois-eteläsuunnassa järjestykseen. Ihan kaikki eivät vielä ole kohdillaan...

Noniin, ja taas messuille. Muulle maailmalle varattu alue, hillittömän iso, oli kuin suuri basaari – kielten sekamelska oli mahtava ja myös myyntiartikkelit olivat kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kävelin ympäriinsä niin kauan kuin jalkani suinkin suostuivat. Mikä mahtava paikka tuollainen onkaan joulun alla ostaa joululahjoja! Ja sitähän siellä tehtiinkin. Kansaa oli kuin kooveen maalilla konsanaan ja usealla oli semmonen perässävedettävä matkalaukku mukana, mille en muutakaan käyttöä keksinyt kuin juurikin sen, että sen voi ostaa täyteen jouluruokia. Tai lahjoja. Tai vaatteita. Tai mattoja. Mitä nyt sitten kukakin haluaa.

Jalat väsyneinä hyppäsin paluumatkabussiin ja määränpään jännittämisen sijaan keskityin linja-auton liikeratoihin. HUH. Kuten olen jo aiemmin kertonut, tämä on liikenneympyröiden luvattu maa. On pientä ja isoa. Ja vielä pienempää ja isompaa. Siellä se haitaribussi sitten päästeli pitkin ympyröitä italialaisen huolettomasti. Mutkat hiukan oikosiksi, milloin vauhti lähes nolliin, että suunnilleen pysyy perässä että mahtuuko. Bussi teki myös huomattavan pitkän lenkin, minkä varrella ajettiin tavallaan niinku suljettuja reittejä – joku kaveri aina siirteli tiesulkuja edeltämme. Lenkin päätteeksi palattiin samaan ympyrään mistä muutamia kilometrejä aiemmin lähdettiin. Ilmeisesti aiottu käännös olisi vain ollut liian piukka suorittaa ja lenkki oli välttämätön. Kaikkee sitä joutuukin täällä funtsimaan.

Työmatka on toinen oivallinen paikka seurata linja-auton suoritumista. Armotonta lumisadetta seuraavana päivänä menin siis bussilla töihin. Siinä pysäkillä – tai siis siinä kadunvarressa, tottumaton silmäni ei ensimmäisiin viikkoihin tunnistanut kohtaa pysäkiksi vaikka lähes päivittäin kuljettiin Toukon kanssa siitä ohi. Niin siis siinä pysäkillä oli hyvin aikaa seurata ohiajavia autoja. Jollain oli lumiketjut ja osa ajoi kahtakymppiä. Osa oli tehnyt vain pienen reiän tuulilasia peittävään lumeen... Tiellä oli paljon loskaa, mutta suolaa käytetään täällä reippaalla kädellä, joten sohjon jäätymistä ei tarvitse paljon pelätä. Yli puolen tunnin odottelun jälkeen bussi viimein tuli, onneksi siellä oli lämmitys päällä. Tämä kylmähkö yhdistettynä suureen kosteuteen ei ole kovinkaan lämmin yhdistelmä.

Bussin reitti kulkee normaalisti neljän kylän kautta työpaikalle. Sohjokeskiviikkona yksi jätettiin suosiolla väliin. Ilmeisesti siksi, että bussilla ei ollut mahdollisuuksia kivuta sen keskustaan loskassa. Ajomatkan varrelle osuu paikoin tosi kapeita paikkoja ja jyrkkiä teitä. Ja tiukkoja mutkia. Osa teistä tuntuu niin kapeilta, että mua on hirvittänyt tunkea sinne tuolla omalla ooppelilla. Mutta näämmä niistä pääsee bussillakin! Kapeaa pikkutietä noustaan ja lasketaan usein reilulla vauhdilla ja erityisesti mutkan lähestyessä kuski vilkuttaa valoja, jotta vastaantulijat osaavat väistää. Yllätyksekseni jossain mutkassa kuski hiljentää vauhdin melko hiljaiseksi ja kait oikein katsoo, että mahtuuko tänäänkin. Jos tällaisissa kohdissa tulee pikkuauto vastaan, ne joutuvat nöyrästi peruuttamaan pois tieltämme. Äänimerkkiä, ja reippaasti, saavat ne tollot, jotka ovat parkkeeranneet autonsa töllösti bussin tielle sekä ne, jotka eivät nöyrästi anna tietä vaan luulevat heidän autollaan olevan suurempi ego kuin meidän bussillamme. Niin, ja kaiken aikaa kuski juttelee mukavia matkustajien kanssa. Tietysti.

Ohoh

Mä oon vähän niinku luullut jo laittaneeni nää kuvat tänne näkyville, mutta enpäs ollutkaan. Eli jotain lisänäkymää siitä miltä täällä näyttää. Aina ei siis oo lunta, mut voi silti olla ihan kivan näköstä. On se uusi vuosi vaan hieno homma, kun sitten on aina vuorossa uudet kujeet!

Kirkko täällä Lisanzassa

Sitten se meidän linna.

Piikkipalloja - on se ihanaa, että Toukolla on lyhyempi karva nykyään! En tahtoisi sen olevan täynnä näitä...

Mahtava paikka tämä - KAKEJA, meidän kylällä, kypsymässä! Nami!

Talokuvat on aina niin vetäviä. Tää on tää tönö, missä me asutaan.

Jos osaa oikeen kattoo, niin meidän tönö näkyy myös tuolla. Siis Lisanzan kylä (no ei ihan kokonaan) ja takana Lago Maggiore.

Tiput Lago Maggiorella

Ja sit Monte Rosa tuolla vastarannalla

Heposia löytyy tuolta Cocquosta

Hätäsesti sain Toukon vuorten kans samaan kuvaan

Tuo aamulenkkimaisema sumussa - edellisen tekstin joukossa sama maisema lumessa

Ja tämä näky löytyy sieltä mystisestä Isprasta, missä käyn töissä