H2O

Näin kun vettä tulee taivaalta kuin Esterin aikoina ja Turusen pyssystä eikä mikään muu pyöri mielessä eikä puheissa, lienee luontevaa kirjoittaa muutama vesiasia.
Täällä kun sataa, niin sitten sitä vettä tulee. Reippaasti. Ja sitten on kaikki vaatteet märkänä eikä ne ehdi kuivua siihen mennessä kun taas tarttisi ulos lähteä. Nam. Ehkä siitä syystä ihmisellä pitäisi olla enemmän vaatteita. Tai joku kuivatussysteemi, vaikka niinku sauna. Hmm. Juu, ja näin kun sataa reippaasti, niin vesi tulee autotallin katon läpi kalkin kera ja tiputtelee tosi ärsyttäviä fläkkejä opeliskin päälle. Vuokraemäntä laitatti (joidenkin) tiputuskohtien alle putken, että vesi menee nyt vaihteeksi toivottavasti jonnekin muualle. Katotaan kuinka pitkäaikainen tämä ratkaisu lienee. Teille tulee myös reikiä sateella. Siis niinkun autoteille. Pikkuhiljaa reijät kasvavat kasvamistaan ja lopulta lätäkön peitossa on reipas ja teräväreunainen reikä keskellä tietä. Olen kuullut jo useamman tarinan kuinka joku on ajanut sellaisessa renkaansa rikki.
Kunnon italialainen käyttää keskimäärin enemmän sateenvarjoa kuin sadetakkia. Saappaita ei näy olevan kenelläkään. Italialainen kun lähtee lounaalle, ottaa hän sateenvarjokseen auton. Sille parinsadan metrin matkalle. Ja kun sataa, niin italialainen sanoo että che freddo. Mutta osaa myös kerrospukeutua - kollegalla oli tänään takin alla neljä kerrosta!
Vettä on myös järvissä. Täälläkin. Mutta melkein missään järvessä ei muka voi uida. On menty pilaamaan vesi. Ispran rannassakin oli kielto vielä muutama vuosi sitten, mutta kun rannalle rakennettiin uusi ravintola ja laitettiin uudet kiveykset, niin uintikielto poistettiin. Jännää kuinka ravintola silleen puhdistaa koko Maggioren veden. Lago Monatessa voisi huhun mukaan uida. Paitsi joskus sitten kesemmällä, jolloin sinnekin kuulemma, huhun mukaan edelleen, julistetaan uintikielto. Saksalainen naapurini väitti kyllä käyvänsä uimassa Maggioressa. Pitää suunsa visusti kiinni eikä koskaan ole tullut iho-oireita.
Saksalaisella on siis samanmoinen lähestymistapa kuin mulla oli juomavesiasiaan. Aattelin, että koitan, voiko tuota hanavettä juoda. Kylläpä se vatsa sitten ilmoittaa jos ei voi. Eikä ilmoittanut. Nyttemmin kannan kotihanavettä töihinkin, sillä työrakennuksessa on kuulemma tosi vanhat putket ja siivoojaa myöten koko väki on mulle vakuutellut, että se ei ole terveellistä juotavaksi. Teen keittäminenkin on jäänyt sitten töissä vähille kun en vaan osaa pullovettä ruveta teeksi keittelemään. Meidän ruokalasta sentään saa nykyään 'hanavettä'. Sinne hankittiin kotva sitten semmoset jotku erikoissuotimet joiden läpi voi lirutella ilmaista ja raikasta hanavettä. Maku on oikein hyvä mutta silti puolen litran pullovedet naapuripyödältä päätyvät ihmisten tarjottimille. Hmpf.
Sitten vielä tarinan kruunuksi vesiklosettiasiaa. Se oli jotenkin melkein jopa odotettavissa, että laskettelukeskuksissa on täällä usein vesiklosetti mallia 'reikä lattiassa'. Usein huuhtelu sitten tapahtuu hanaa vääntämällä enemmän tai vähemmän auki. Se mikä yllätti oli se, että Milanossa, kovin keskustassa, kyseisen mallin käymälöihin törmää myös. Ulkoisesti erittäin tyylikkäissä kahviloissa. Täytyy myöntää, että muutamassa paikassa en olisi ikinä uskonut. Niin, poikien puolella niihin törmää vielä useammin kuin tyttöjen puolella.
Vieläkin sataa. Onneksi Toukokaan ei tykkää hirmuna sateesta. Tultiin sisälle polttamaan kynttilöitä ja juomaan lämmintä. Se hyvä puoli sateessa on. Muutaman päivän päästä ehkä täälläkin jo helpottaa. Lämmöt nousee viitisentoista astetta. Sitä odotellessa.

Como

Palmusunnuntaina käytiin Comossa. Oli kiva poiketa kun edellisestä kerrasta olikin jo vierähtänyt viitisentoista vuotta. Lisäksi sinne ajaminen oli iso ilo sillä mukanani oli ekaa kertaa uusi kartturini G. Luulen, että G tulee pelastamaan mut vielä monelta pahalta. Ja ooppeli varmasti säilyy helpommin lommoitta. Ajaminen ja kartanluku kun ei oikein onnistu samaan aikaan. Ja Toke ei - edelleenkään - ole laittanut tikkua ristiin kartaluvun kanssa.
Comossa oli hienoa. Kauniita maisemia taas piisasi ja mentiin jonkinsortinjunalla ylösylös katselemaan kaupunkia. Toukon eka kerta semmosessa härvilässä. Kaikkeen sekin joutuu. Ylhäällä aurinko helli ja kapeat kadut ja kujat olivat hienoja. Ihmiset eivät näyttäneet virvoskelevan, mutta kantelivat lehteviä oksia mukanaan ja antoivat niitä toisilleen. Kai vähän niinkun palmunlehviä simuloiden. Ja siellä Comoa lintuperspektiivistä ihaillen lounastettiin. Tämä on tässä maassa niin kätevää - Touko nimittäin pääsi meidän kanssa muitta mutkitta ravintolaan.

Pizzoccheri

Täältä Pohjois-Italiasta löytyy jännittävyys nimeltään pizzoccheri. Aikoinaan se oli kuulemma erityisesti köyhänmiehen ruoka, sillä raaka-aineet ovat huokeita. Nyttemmin sitä arvostetaan legendaarisena ruokaerikoisuutena. Siihen käytetty pasta on tummahkoa, sisältää vehnän lisäksi tattaria. Pastan joukkoon on sekoitettu perunaa, kaalia, parmesaania, bitto-juustoa ja voita, paljon. Koko komeus maustetaan valkosipulilla ja salvialla. Voila!
Hyvää se on. Erityisesti kuvassa näkyvä annos Comosta oli oikein hyvää. Että ainakin tällainen kasvisruoka tästä maasta löytyy. Laatu vaihtelee suuresti, viimeksi syömälläni annoksella olisi varmasti pärjännyt helposti viikon - siinä oli jo sen verran voita ja juustoa...
Mm. tässä huomaa italialaisten tarkkuuden ruokien suhteen. Tähän ruokaan pitää erityisesti käyttää tätä nimenomaista bitto-juustoa, mikä on myös täällä paikallinen erikoisuus. Jos ei käytä tuota juustoa, pizzoccheri ei oikein sitten enää ole pizzoccheri.

Pääsiäismunat

Vaikka pääsiäinen munineen oli ja meni, niin raportoin kuitenkin ensi vuotta varten paikallisista munista. Suomalainen kinder-yllärimuna (vaikka ei niin kovin suomalainen olekaan) kalpenee näiden paikallisten luomusten rinnalla. Paitsi tokikaan mignonin voittajaa ei ole tietenkään löytynyt.
Täkäläisillä suklaamunilla on monet, ja poikkeuksetta prameat, kasvot. Kokoa löytyy ja luomus on usein pakattu kovin kimmeltävään pakettiin, jossa röyhelöt tavoittelevat munan mitan verran vielä lisäkorkeutta. Alla kuvia erään karkkikaupan ikkunoista, tekevät muna- ja suklaataidetta. Munien sisuksista löytyvät yllärit eivät tasoltaan ole juurikaan yllättäviä, mutta syömäni tummasuklainen oli kyllä suklaaltaan oikein hyvää.
Pääsiäisen makeakiintiöön lisätään sitten vielä muodoltaan etäisesti rauhankyyhkyä muistuttavat kakut, joiden maut vaihtelevat suklaasta marjaisaan sekä pähkinäisiin, kreemitäytteisten kautta, luonnollisesti.

Lago Maggioren ympäriajo

Eräänä kauniina lauantaiaamuna starttasimme N&N:n kanssa emme-nyt-ihan-niin-aikaisin-kuin-piti SeCan kautta ylöspäin itärantaa kohta Maccagnoa. Teimme viimeisest suklaa-, juusto- sekä salamitankkaukset ja kalibroimme korkeusmittarin järven pinnassa. Otimme suunnaksi Indeminin ja matka ylöspäin alkoi. Kaiken muun hyvän lisäksi meillä on tuotettuna reitiltä useampi On the Road -filmi, joita katsellessa voi sielunsa silmin kuvitella kuinka Pirkko kertoo 'käänny jyrkästi oikealle - käänny Oikealle' tai 'ota oikea kaista'... Ja siellä jossain korkeuksissa pääsimme aina välillä ohittamaan ylöspäin pyrkivän pyöräilijän. Niitä kyllä täällä riittää joka paikkaan. Pitänee ensi kerraksi opetella paikalliseksi murteeksi 'Onko satula hyvin?' jonka voi sitten letkeästi heittää auton ikkunasta ja kaasuttaa turvaan.

Ennen Indeminiä ylitimme valtakunnan rajan kovin pienellä, mutta sitäkin kiinnostuneemmalla raja-asemalla. Väittivät, että mun rekkarit on vanhat! Bah, ruojat! Ei ne nyt NIIN vanhat ole. Noh, Sveitsin puolella tie jatkoi pienenemistään ja sitten olimmekin jo Indeminissä. Bensaa olisimme voineet hankkia, mutta ainoan tankin luota olivat kaikki ihmiset kaikonneet siestalle, joten ei sitten. Ruokailimme siis ja päätimme lähteä tutustumaan maastoon.

Tavoitteeksemme otimme S:ta Annan, korkeutta olisi ihan kivasti ja matkaakin oli sopivan oloisesti. Saimme matkaamme myös varsinaisen paikallisen maastomakkaran! Polku nousi ja Touko oli sangen iloinen lisääntyvästä lumesta. Lumi jatkoi lisääntymistään ja maastomakkara luovutti ja palasi kotiin, toivottavasti. Vastaan tuli eräpekka lumikengät repussaan ja väitti, että pian ei ole etenemistä ilman. Koitimme kuitenkin, mutta lumen määrä voitti meidät ja evästimme 1300 metrissä maisemia ihaillen. Huiputus jäi seuraavaan kertaan, harmi. Tai ei oikeestaan, onpahan loistosyy tulla uudestaan!

Touko ja Maastomakkara

Kuvassa keskellä Indemini

Indeministä matka jatkui syvemmälle Sveitsiin ja myös ylöspäin. Pian lunta oli tien varrella parisen metriä. Alaspäinkin tie kuitenkin taipui ja kurvasimme Locarnoa hipoen järven läntiselle puolelle ja päädyimme yöksi Cannobioon. Aamulla, kun olimme syöneet itsemme kipeiksi croissantteja, menimme markkinoille. Hetken ehdimme olla huolissamme, että löydämmeköhän ne, mutta ei huolta - koko ranta oli niitä täynnä. Siis t ä y n n ä. Melkein kaikkea mitä vaan voi toivoa löytyi. Salamista korkkareihin ja huiveista vaelluskenkiin. Ja juustoja kanssa.

Markkinoilta selvisimme Valle Verzascaan ja löysimme himputin ison padon, himputin vanhan roomalaisen sillan ja muutenkin tosi kivoja maisemia Lavertezzosta. Roomalaisen sillan pielessä on muuten pikkumaja, jonka voi vuokrata. Ei huono idea!

Tällä kertaa valitsemamme polku kulki pienen pienten talorykelmien välitse jonnekin syvälle vuorten väliin. Selvisimme melkoisen hurjasta likiylityksestä - joki ryöppysi lumisillan alla ja pudotustakin oli tarjolla ihan riittävästi. Touko luonnollisesti toikkaroi siellä sun täällä ja aiheutti pientä ahistusta kurkkimalla putoilevien kivien perään - palloko? Saimme myös ihailla ja kuunnella lumivyöryä vastakkaisella rinteellä. Paljon sitä lunta liikkuikin.

Lavertezzo: Ponte dei Salti – 17th century

Sveitsiläinen suklaa jäi ostamatta kun lähdimme länsirantaa kohti Liskoa. Stresassa oli runsaasti upeita hotelleja ja mm. Isola Bella näkyi tosi hyvin siihen rantatielle. Pienen ruuhkassa jumimisen jälkeen pääsimme maaliin, huh. Kertakaikkisen upea reissu. Takaisin ja pian! Kiitos N&N, Pirkko ja erityiskiitti Ristolle.

Oopperasta päivää

Nyt kun olen vakituinen La Scalan kävijä voinkin alkaa pitämään erityistä La Scala -plokia tämän plokin alaplokina. Tai ihan vaan oopperaplokia. Kun oon melkonen asiantuntija. Tässäkin asiassa.Eli tänään aiheena pätkä 'I Due Foscari', jota olin katsomassa eilen Milanon La Scalassa. Pussi eli Pullman vei koko köörin kivasti suoraan Isprasta La Scalalle, siihen Verdi-kahvion viereen. Koska aikaa oli, piipahdimme seurueella haukkaamassa huikopalaa. Hukkaan siis meni mun superpikainen pastatankkaukseni kotona juuri ennen lähtöä... Auki oleva ja ruokaa lupaava paikka löydettiin Galleriasta, siitä Vittorio Emmanuellesta. Ruokaa odotellessamme selviteltiin ajan kuluksi ympärillä näkyvien viinipullojen hintoja. Mun selän takaa löyty kallein, pullo sitä makso listan mukaan 1650 €!!!!! Mahtaa olla melkonen viini, hohhoi. Onneksi makuaistini ei ole noin sofistikoitunut.
Jahs, sitten olikin jo aika siirtyä La Scalan puolelle ja nyt päädyin neljänteen kerrokseen vasemmalle puolelle. Suurena erona oikeaan puoleen vaikutti olevan se, että vessoissa oli portsarit, mitä oikealla puolella ei ollut. Meidän kohdallemme osunut käytäväportsari puolestaan oli sata kertaa happamemman näkönen kuin oikealla puolella ollut.
Kolmistaan saimme järkättyä looshissamme melkosen hyvät näkymät näyttämölle meille kaikille. Orkesteri näkyi kivemmin kuin kolmos kerroksesta ja päätin, että orkesteri näkyis takapääaitiosta tosi huonosti, sinne ei kande mennä. Olis ehkä samanmoinen antikliimaksi kuin toi mainitsemani viinipullo, ihan jees, vaan.
Illan agenda 'Kaksi Foscaria' oli seuraava (Verdin Giuseppe pyöräytti tämänkin teoksen 1800-luvun puolivälissä):
Francesco (Foscari), Venetsian päällikkö ja ylituomari joutuu ikäväkseen tuomitsemaan viimeisen elossaolevan poikansa Jacopon (se toinen Foscari) vähän hatarilla verukkeilla maanpakoon koko loppuelämäkseen. Jacopo on muka tehny murhan. Vaimo Lucrezia ei tästä tietty ilahdu ja laulaa korkeelta ja kovaa tätä kiukkuaan.Vaimolla on myös tosi hankala hame, joka jää jalkojen alle koko aika. Kiukuttanee sekin. Lisää pökköä tarinaan tuo se, että mukana on sit kans Lorenzano, salakavala vähän pienempi päällikkö, joka ei diggaa Francescoo lainka. Monen laulun ja venyttelyn jälkeen homma ratkee melkosen kiivaaseen tempoon. Jacopo laitetaan maapakolaivaan, Lucrezia on murtunut, Francesco saa kirjeen että murhan on tehnykki joku toinen jamppa, joka tunnusti kuolinvuoteellaan ja tällä välin Jacopo on jo ehtinyt kuolemaan maanpakolaivalla. Sit se Lorenzo sai juoniteltua Francescolle potkut vaikka viran piti olla elinikänen ja sit Francesco kuolee kanski, vissiin isosti suruun pojan menettämisestä mut kanski häpeään, että joutu luopumaan hienosta Doge-hatustaan.
Mä tykkäsin. La Scala on hieno, ooppera oli hieno, lavastus oli hieno. Kaunista musiikkia on ilo kuunnella. Tosin tarvinnee mennä välillä kattomaan jotain vähän hilpeempää, saldona on jo melkosen monta oopperakuollutta.

Frutta e Verdura

Vihdoinkin sain käytyä työmatkan varrella olevassa Frutta e Verdura myymälässä. Semmonen putiikki siis mikä kauppaa hedelmiä ja vihanneksia, mutta näämmä myös muuta. Ihan siinä tien varressahan tuo paikka on ollut jo kaikki nämä kuukaudet, siinä Angerassa, ihan autojenpesupaikkaa vastapäätä. Mutta jotenkin olen aina onnistunut ajamaan siitä ohi. Helppoa. Ehkä tää on sitä, että kotiseutujen maisemia tai nähtävyyksiä ei tule koskaan nähtyä. Kuten että niin kovin moni näistä paikallisista ei ole koskaan käynyt La Scalassa. Omituista. Mutta toistaalta, en mäkään ole käynyt Finlandia-talossa. Tai Savonlinnan oopperajuhlilla. Tai Kemin lumilinnassa. Mutta silti - olla nyt italialainen eikä nauttia La Scalasta!!
Frutta e Verdura myymälä oli kyllä vähän pelottava alkuunsa. Kävelin yhden miehen perässä tyynesti kaikkien herkullisen näköisten hedelmien ohi ovesta sisään ja otin (kun se mieskin näytti ottavan) vuoronumerolapun. Ja hokasin tosi nopsaan että katsoa saa, mutta ei koskettaa. Selvä. Siinä tokikin auttoi se, että normikaupassakin pitää laittaa muovihanska käteen ennenkun koskee banaaneihin, tomaatteihin, salaatteihin tai muihin. Meni muinoin kyllä muuten hetki ennenku hokasin... No niin, mun vuoroni tuli ja sanoin, että tahtoisin tomaatteja. Myyjä piti ilmeensä ihan kiitettävästi kun hän kysyi, että millaisia. Sanoin että pieniä (semmoset kirsikkatomaatin tyyppiset on täällä tosi maukkaita). Edelleen ilmeensä säilyttäen (mä olisin kyllä jo ruvennut naureskelemaan moiselle turistille) myyjä kysyi ilmeisesti sitten eri merkkien välillä. Huhhuh. Mentiin myyjän kanssa tomaattiosastolle ja sanoin, että noita. Osotin myös sormella. Ja tomaatit pääsivät pussiin.
Noh, mitäs muuta saisi olla? Päärynää, kiitos. Mentiin sitten yhdessä päärynien luokse ja niitä oli kuutta sorttia. Eri värisiä oli ja eri mallisia. Voi ie. Ilmeeni ehkä näytti tuon ja koitin sanoa, että jotain hyviä. Ei taida olla kovin hyvä määre. Päädyimme punaisiin myyjän kanssa, kypsiä kuulemma olivat (ja kyllä, tositosi hyviä).
Vieläkö muuta? Nyt tunsin olevani varmalla pohjalla. Appelsiineja (ei vaan VOI olla kovin vaikeeta)! Millaisia? Noh, veriappelsiineja. Ja kuinka ollakaan, ei ollut helppoa. Kavereilla oli jopa veriappelsiineja kolmea eri tyyppiä. Saati sitten niitä muiden appelsiinien rivistöjä, huhhuh. Taas pääsin asiantuntevasti valitsemaan ja myyjä laitti aplarit pussiin. Sitten mentiin punnitsemaan ja myyjä tavallaan niinku antoi kuitin, mutta eipä hänelle suinkaan maksettukaan. Vaan kassa oli sitten siellä toisessa päässä kauppaa. Tietysti siinä oli se hyvä puoli, että olisin voinut haalia kaikkia muitakin herkkuja mukaani, sillä melkonen herkkupuoti tuo näytti olevan. Onneksi se on ihan siinä työmatkan varrella, niin voin mennä helposti uudestaan. Herkkua!