Jatkoa

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, nyt olen syönyt kurpitsaa. Juurikin sinä samaisena päivänä jolloin olin tuolla kurpitsafestareilla. Markkinoilta ostetusta kurpitsasta valmistettu illallisemme oli niin upea, että se ansaitsee ihan oman pienen tekstin pätkänsä. Kurpitsa oli juurikin niin hieno kuin myyjätäti väitti. Tiivistä tavaraa, kauniin väristä. Ja sen me leikkasimme uunivuokaan paloiksi, vähän yrttejä, suolaa ja pippuria ja uuniin vajaaksi puoleksi tunniksi. Hyvää oli, kertakaikkiaan.

Mutta vielä huipumpaa oli se, että me tehtiin kastanjia. Kastanjoita. Marroneja. Itte!

Vihdoinkin minulle on nimittäin selvinnyt mitä ne metsänpohjaa peittävät pikkusiilit tosiasiassa ovat. Himpura. Ne on kastanjia! Ei sitten aikasemmin tullut hoksattua. Jokaisessa piikkipallossa on sisällä kolme kastanjaa. Ja mitä vanhempi puu, sitä isompia kastanjat ovat (ei kuulemma niinkään riipu ravinteiden tai veden saannista tuotteen koko). Ja metsät ovat täynnänsä niitä, joten nyt riittää puuhaa joka koiralenkille. Niin paljon kuin joku vain jaksaa syödä kastanjia. Ikävä kyllä ne eivät kauaa säily, eivät raakoina eivätkä valmisteina. Hupaisaa muuten on se, että metsissä ropisee tätä nykyä melkoisesti. Kastanjat ja tammenterhot tippuilevat puista joka puolella!

Ja pikapikaa kastanjien valmistusohje (älä koita tätä kotona mikäli käytössäsi on vain kotoisia hevoskastanjia!). Ensin tsekataan huonot pois kerätystä satsista. Eli kastanjat laitetaan veteen ja kelluvat heitetään pois. Teoria taustalla on se, että jos kastanjassa piilee mato, se kaivaa sisuksiin reikiä, jolloin kastanjaan jää ilmaa ja se kelluupi.

Sitten hyviin tehdään ristikkäisviilto. Meillä oli kova kiista oppimestarini C:n kanssa, että kuinka syvään veitsi kannattaa painaa. Lopputulos oli se, että melko syvään, jotta kastanja aukeaa kypsennyksen aikana. Ja on sitten kivampi poimia suuhun kuoren sisältä. Viilletyt kastanjat laitetaan kiehumaan vartiksi, minkä jälkeen ne levitetään uunipellille. Päälle pirskotetaan valkoviiniä sekä maustetaan suolalla. Uuniin pariinsataan asteeseen vartiksi ja avot! Kastanjat ovat valmiita! Hyviä välittömästi oitis siltään, hunajan kera myös. Ja hyviä jäähtyneinä kanssakin. Niin hyviä että jäätelö säästyi seuraavaan päivään.

Kurpitsafestarit!

Viime viikonloppuna täällä meidän kylillä oli kertakaikkiaan kahdetkin festarit! Oli perunafestarit (La Sagra della Patata) Comabbiossa ja kurpitsafestarit (La Sagra della Zucca) Osmatessa. Jälkimmäisen pitäjän läpi kulkee yksi tie ja toki oli käytännöllisintä sulkea koko katu kilometrin matkalta ja pystyttää festarit sen varteen. Autot kiertäkööt! Kurpitsafestareista kuulin vähän juttua, että ne olivat olleet huiput jo edellisvuonna, joten valitsin kohteeksi ne. Vaikka samantien suussa tuntui kotoisten, keltaisten säilykekurpitsojen maku. Etenkin jos niitä erehtyy luulemaan Assarinullakolla persikan paloiksi... Mutta kaikelle pitää antaa mahdollisuus, jopa kurpitsoille.
Koko kylä oli koristeltu kurpitsoilla, niitä myytiin jos jonkunmoisia ja tokikin oli parhaan asetelman kilpailu. Voitte vaan arvailla mikä alla olevista esimerkeistä oli mun mielestä huipuin! Markkinahumussa myytiin myös toki monenmoisia käsitöitä ja ruokateltasta olisi saanut syödäkseen kurpitsaherkkuja, jos olisi saapunut ajoissa. Jouduimme tyytymään hieman mitättömämpään valikoimaan. Mutta ostimme 'illalliskurpitsan'. (Luulen, että kurpitsaan ei voi kuolla - PYSTYN syömään sitä illalliseksi. Pystyn. Pystyn.) Ja jälleen opin uutta. Että jos kurpitsanmyyjätätille sanoo, että miten haluaa kurpitsansa valmistaa, niin hänpä valkkaa oikeaoppisen kurpitsan kyseiselle ruualle. Meille valikoitu kurpitsa oli 'täyttä tavaraa', joten erinomainen (niinhän ne väittää...) siivutettava ja uunitettava.
Lisäväriä markkinoihin toi se, että mm. Touko on hieman niin sanotusti vieraantunut väkijoukoista. Kaveri oli vähintääkin rasittava poukkoillessaan ympäri markkinoita. Joten pyhästi päätin, että väkijoukkotreenit vähintään kerran viikossa tästä lähin.

Ilmastoasiaa

Olen päätynyt täällä vihreisiin tiimeihin ja tietoa ympäristöllisistä asioista virtaa ihailtavasti sähköposteihini. Edellismaanantaina pyöräiltiin villisti ympäriympäri työpaikkamme edessä aukeavaa liikenneympyrää. Parahiksi plokkaamaan liikennettä lounastunnin alkaessa! Päästiin tempauksella muutamaan lehteenkin - heh, tarvis varmaan ruveta ottamaan provikoita nuista kuvista... Tuo tempaus liittyi maailmanlaajuiseen ilmastoherätykseen - ja paljonhan tapahtumia olikin sitten ympäriinsä (ks. video).

Puffaan vielä linkit pariin ilmastofilmiin. Ensimmäisen voi kattella netistä ilmatteeksi. Itse en ole vielä nähnyt Yann Arthus-Bertrandin filmiä HOME, koska tietokone-televisiokaapeli on hankkimatta. Ja filmi lupaa upeita kuvia maapallosta, joten mieluummin kattelen sen isommalta näytöltä. Elokuvan lehdistötilaisuus oli katsomisen arvoinen.

Ja se toinen leffa on dokumentti tulevaisuudesta, vuodelta 2055, esittäen kysymyksen "Miksi emme pysäyttäneet ilmastonmuutosta silloin kun siihen oli viela mahkut?" Eli Age of Stupid.

Kyltti

Paikallisen Prismani pihalla oleva invaparkkiskyltti on saanut kaverikseen alla olevan lisämääritteen. Ja ehkäpä siitä syystä ihailtavan usein olen nähnyt paikat vapaina. Erityisesti ottaen huomioon paikallisten muuten erittäin villit parkkeerauskeksinnöt. Aivan loistava idis, joten ansaitsi saada paikkansa plokissa!

"Haluukko nää mun parkkipaikkani? Ota minun vammani!"

Paljon onnea!

Tasan vuosi sitten kirjoitin ensimmäisen tekstini tänne plokiin. Niin se aika rientää. Ja kun nyt lueskelen tekstejäni, niin tavallaan hyvä, että olen kirjoittanut asioita muistiin. Ei niitä muuten muistaisi. Mutta huvittavaa niitä on lukea, ei voi mitään.
Keksin jokin aika sitten superloistavan idean, että kokoan teksteistä semmoisen hurjan hauskan päiväkirjan valokuvineen muistoksi itselleni. Semmoisen kovakantisen komian painetun kirjan. Tekstit kun on täällä valmiina. Kunhan editoi homman kasaan. Taidan kuitenkin vielä toisen kerran miettiä josko tekisin sittenkin jonkun niukkasanaisen yhteenvedon runsailla kuvilla.
Tosi vaikeeta on välillä ollut kirjoittaa. Paljon tapahtuu ympärillä, mutta osaa en pysty kuvailemaan sanoin, osaa en viitsi tai halua muistella jälkikäteen, osaa en vaan muuten kirjoita. Mutta joka tapauksessa elämä etenee täällä Alppien "alla". Sosiaalinen turvaverkko on hahmottunut, lähitienoiden tuntemus on hyvällä mallilla, paikallinen kieli sujuu niin, että koiratyyppien kanssa voin melkein jo rupatella. Vieraita on käynyt kanssa kivasti piristämässä arkea ja muistuttamassa Suomesta. Työt sujuvat ja kotiasiat ovat kunnossa. Ainakin niin kauan kun talvi iskee taas luihin ja ytimiin...Tulevaisuuskin näyttää hyvältä, etenkin kun on kaksi Suomen reissua varattuna! Vielä kun syksyn oopperakausi pyörähtäisi käyntiin...
Hyvillä mielin voin siis astua ulkomaavuoteeni numero kaksi. Toivon saavani kerrotuksi osin mielenkiintoisia, osin hauskoja, osin (hyvin) kuvin varustettuja ja osin muuten vaan ältsin hyviä juttuja.

Poikkeuksia

En ole vielä saanut tarkempaa osoitetta siihen ala-arvoiseen pastaravintolaan, harmillista. Siitä huolimatta jatkan ruokapaikkojen arvostelua. Olenhan siihen(kin) äärimmäisen pätevä. Hyvä ruoka, parempi mieli.
Viime viikonloppuna olin ystävieni kanssa Milanossa. Ja täytyy myöntää, että ruoka- ja juomapaikkojen saralla saimme kokemuksia ääripäästä toiseen. Joten raportoitavaa riittää. Duomon ympäristö ei edelleenkään loista hyvien kokemusten loimussa. Tällä kertaa nautimme muutaman olusen siinä Duomon lähistöllä, missä oli myös KAIKKI urheilulajit esittelyssä ympärillämme. En ole niin kallista olutta ennen juonutkaan. Se oli näiden ravitsemuslaitosten ehkä ainoa ansio... Mielenkiintoisen valokuvanäyttelyn (Camera Work) jälkeen meillä oli huutava nälkä, joten kauas ei olisi päässyt. Joten otimme sitten tietoisen riskin ja tilasimme myös ruuan. Kuvat ruokalistassa olivat houkuttelevia ja hinnat reippaat, mutta vielä siedettävän rajoilla. Täällä monessakin ravintolassa on tapana, että muonat eivät tule kaikille pöydässä olijoille yhtä aikaa. Tuntuu edelleen aina yhtä omituiselta. Kun vihdoin ruoat tiputtelivat pöytään, niin näky ei silmiä hivellyt, annoskoko oli pieni ja pitsat, hmm... Noh, niin. Tämä, kuten varmasti kaikki likiDuomonäkymän omaavat turistipaikat, ruokapaikka saa arvosanan "Ruoka, parempi mieli". Kannattaa mennä vain hyvin nälkäisenä.
Miellyttävän yllätyksen koimme hyvin lähellä sitä paikkaa, minkä viimeksi haukuin. Älkää siis menkö sinne vaan kivenheiton päässä olevaan kiinalaiseen ravintolaan Mei Lin. Ravintola on rauhallinen ja palvelu oli ystävällistä. Joskin kaverit välillä unohtelivat joitain osia tilauksestamme, mutta loppuviimein saimme vatsamme oikein täyteen ja mieli oli kaikin puolin hyvä. Niin joo, tilauksia vastaanottava kaveri, ehkä omistaja itse, tunnisti puheestamme, että olemme Nokia-maasta. Tuo kaveri ei osallistunut ruoan tai liittyvien välineiden kuljetteluun lainkaan vaan hoiteli lähinnä pr-puolta. Hintatasokin oli siedettävä, joten suosittelen lämpimästi! Ja sijainti todellakin Milanon ydinkeskustassa.
Toinen suositeltava paikka on siellä kanava-alueella, minkä mainitsin jo aiemmin hyväksi paikaksi. Lombardialaiseen keittiöön erikoistunut Damm-atrà - ja ei mitään käryä nimen alkuperästä. Kovin italialainen pitseria-ravintola tuo oli. Pöytävaraushan siellä olisi pitänyt olla, mutta paikalliseen tapaan meidän seurueellemme järkättiin sija tuota pikaa. Ihailtavaa. Ei-ihan-pieni-paikka oli aivan piukassa porukkaa ja siitä huolimatta välittömästi istuuduttuamme saimme ruokalistojen seuraksi alkudrinksut. Olimme valmistautuneet tilauksen jälkeen odottamaan noin ikuisuuden täyden ravintolasalin nähtyämme. Emme olleet kuin ehtineet aloittaa odotuksemme, niin eikös ruoka jo tuotu herkullisen näköisenä eteemme! Wau. Naapuripöydässä pöydänkokoiset milanonpihvit syönyt paikallinen pariskunta tietysti jutteli meille muutaman sanan suomeksi lähteissään. Olivat olleet usein lomailemassa Suomessa. Ja laskua maksaessamme kassasetä tiedusteli haluammeko vielä paikalliset erikoisuusdrinksut, hän haluaisi tarjota tälläisen makuelämyksen. Ja sieltä ne paukahti, limoncellot käsiimme. Aivan loistopaikka.
Loppukevennykseksi sitten vielä ruotsinlaivakokeumuksemme Milanon sydämestä. Johann Sebastian Bar... Huhhuh. Huonoa livemusiikkia koskettimia, huilua ja laulua tarjoilevalta monilahjakkuudelta, jonka tahtiin kanssaihmiset tanssivat. Sisustus kopioitu laivalta. Ja ensimmäinen drinksu kympin. Otit sitten mitä tahansa. Ai niin, ja lista oli täynnä omistajan kuvia... Drinksujen tulo kesti noin puoli tuntia, mitä oli sitten pyritty hyvittämään laittamalla irlantilaiseen kahviin lähes pelkkää viskiä ja konjakkilasiin pullollinen konjakkia. Huh. Paikka tokikin säilynee muistoissamme ikuisesti, mutta se lieneekin baarin ainoa positiivinen puoli. Tänne älkää menkö. Vaikka onkin kanava-alueella. Säännön vahvistava poikkeus.

16a Traversata

Pari viikkoa sitten tyokaveri lipsautti, etta meinaa osallistua Lago Maggioren yliuintitapahtumaan. Kuulosti niin hassulta, etta minahan tahdoin tietty heti mukaan! Paikalliset rupesivat sitten huolestumaan. "Kuinka paljon olet treenannut???" "Kun yksikin harjoittelija treenasi koko viime kesan tuota varten, mutta ei sitten osallistunutkaan" Hmm... Kavin kerran S:n kanssa uimassa yhdessa jarvessa - eikohan se piisaa treeniksi. Reilu kilsa, herramunjeera... "Tarkenetko siella??? Niita on sellaisia rasvoja, joita voi levittaa iholle, etta kylma pysyy loitolla. Tai sinne voisi laittaa markapuvun, lyhyen tai pitkan, paalle." Jotenkin en kokenut tarpeelliseksi kumpaakaan. Etenkin kun silloin kun tein sen treeniuinnin, vesi oli lahinna lampiminta jarvivetta mita Suomesta loytyy... Ehka siella juurijajuuri tarkeneepi.

Postin tati muuten kysyi - kun kavimme maksamassa osallistumismaksun - etta uidenko ylitatte jarven?... Hmmm... Ehka joku menee kavellen??

Aamulla Aronaan saapuessamme (kunhan olin saanut kilpakumppanini hereille...) paikka oli piukassa keltaisia pussukoita osallistujien kasissa. Osallistujia oli reilu 800 (HUHHUH) vaikka keli oli pilvinen. Eli paikallisittain tosi viilea. Keltaisessa pussissa oli boa, eli selkapuolella heiluva numeroitu (mun no 55) kellunta- ja huomiopallo, t-paita hienolla logolla (tosin 2 nroo liian iso - joskus niinkin pain. siita saa kivan mekon...) ja uimalakki. Naiden vermeiden kanssa lastauduimme lauttaan kohti Angeraa. Enka tietenkaan tajunnut tayttaa boaa paineilmalla, kuvista nain, etta taas oli paikalliset viksumpia, bah.

Vaatteilla ja kengilla lastatut keltaiset pussit nakattiin takaisin veneeseen ja rantaviivalla hammastelin todella hurjaa markapukujen (lyhyiden ja pitkien) maaraa. Ja joukossa oli muutamia rapylaveikkoja myos. Hmm... Ehka tama ON hankalampi homma kuin ensi nakemalta luuleekaan.

Vihdoin paastiin matkaan. Lahtolaukaus kun pamahti, ryntasivat KAIKKI kerralla veteen. Lahinna kyynarpaa- seka MINAensin-taktiikoita hyvaksi kayttaen. Paastin innokkaimmat taistelemaan toisensa mustelmille heidan kroolatessaan HETI ja TAYSIA. Rintauintitaktiikallani paasi ihan mukavasti siihen porukan puolitienoille heti kattelyssa ja muutamien krooliyritysteni jalkeen totesin, etta suomalainen kuplani ui nyt sitten vaan frogstylee. Kun joka puolelta tuli tuhatta ja sataa siksakkiin kroolaavia italialaisia. En halunnut sellaista kylkeeni. Enka saanutkaan.

Jarven keskella oli hiukan aallokkoa eika pohjaa nakynyt vaikka oli uimalasit. Ehka menin jarven syvimman kohdan paalta (372m)... Paikallinen jarvipeto pysyi luolassaan ja kaikki meni kivasti. Maali odotti jarven toisella puolella Aronassa. Ja ihmeitten ihme oli se, etta oma keltainen pussukka loytyi erittain kivuttomasti! Ja partiolaiset olivat valjastettu jakamaan pitsaa ja juotavaa maalialueella. Metreittain pitsaa kannettiinkin uimareiden nautittavaksi. En jaanyt odottamaan Alfa Romeon arvontaa eika arpa kohdalle osunutkaan. Hieno - ja hauska- reissu.
Lisaa kuvia.